Suomen evankelis-luterilainen kirkko yrittää saada eronneita jäseniään takaisin kummallisilla konsteilla. Vähän niin kuin ryhtymällä nuorekkaaksi ja jännittäväksi. Ikään kuin metafyysinen kysymys ratkaistaisiin maallisella viihtyvyydellä ja innostavuudella. Itse en kuulu kirkkoon kun en usko jumalaan, en kristilliseen enkä muunlaiseenkaan yliluonnolliseen olemassaolomme metamäärittelijään. Merkitys elämääni tulee siitä suhteesta joka minulla on olevaan ja toisiin ihmisiin. Mielestäni turhinta mitä voin kuvitella, onkin tarkoituksettomuuteensa turhautunut ateisti. Hänen turhaumansa siis ovat siinä määrin ontologisia että niihin on mieletöntä yrittää vaikuttaa metafyysisin keinoin. Ja kun se maallinen, aidosti ateistiinkin vaikuttava keino vieläpä olisi olemassa! Nimittäin diakoniatyö.
Itse teen ammatissani en hirveän paljon mutta tärkeissä paikoissa yhteistyötä Seinäjoen diakoniatyön kanssa ja olen vaikuttunut. Siinä määrin että aidosti mietin, olisiko sen vuoksi oikeastaan syytä liittyä takaisin kirkkoon? Nyt avustan aika ajoin Kirkon Ulkomaanavun Naisten Pankkia osittain tuon yhteistyömme vaikuttamana. (Alun alkaen ryhdyin "rahoittajaksi" kun Oulussa törmäsin Naisten Pankin feissariin ja lupasin hänelle tehdä yksittäisen lahjoituksen kun en siihen hätään sitoutunut enempään. Ja lupauksethan on yritettävä pitää.)
Kysynkin nyt, miksi kirkko ei lähesty kansaa, ja jopa uskonnotonta väkeä, maallisin mutta syvästi eettisin ja moraalisin viestein, jos se haluaa meitä puhutella? Tämä aika kun vielä olisi siihen mitä otollisin.
(Iloista Äitienpäivää kaikille maailman äideille!)
Juha, tuossa kertomassasi suhteessa uskontoihin on suunnilleen se, missä olen itsekin. Ja olen ollut siitä asti kun olin 20-vuotias. Silloin vasta oli lupa erota kirkosta. Täysikäisyyden ikäraja oli 21 vuotta.
VastaaPoistaTähän on vielä luettava se, että oli pakko kuulua kirkkoon, koko perheen. Ainoalla ansaitsevalla ihmisellä, isällä, ei olisi ollut työtä ellei kuulunut kirkkoon. Kirkonkylän oppikoulun opettajan piti olla myös kirkollisesti esikuvaksi kelpaava. Jostain syystä.
Ja olen minä myös kuullut tuosta diakoniasta. Olen myös tavannut kirkon ihmisiä jotka ovat hyviä, tahtovat hyvää ja kärsivät siinä missä kuka tahansa muukin että kaikki eivät ehkä sitä hyväntekemistä hallitse.
Mutta on varmaan hyvä, ettei tämmöinen agnostis-ateisti ole sitä työtä häiritsemässä, kaikin puolin. Että pysyn täällä kirjoittajan tontilla. Diakonit ovat sosiaalityön ammattilaisia ja se on hyvä se.
Kuuntelin radiosta ohjelmaa diakoniatyön kriisistä, ainakin jonkinlaisesta. Siinä tuli mieleen että kun kirkosta eroaa jonkun päivi räsästen mielipiteiden vuoksi (minusta on hyvä että Räsänen sanoo mitä ajattelee eikä piiloudu liberaaliin semantiikkaan), vaikuttaakin huomaamattaan johonkin tärkeään ja konkreettiseen asiaan. Ja onhan se niin että kai olis hyvä että kirkossa säilyisi suvaitseva väki niinku yks ateisti kirkkoon yhä kuuluva kaverini sanoi. Nyt Räsänen luo oikeastaan ihan väärän efektin ja köyhät kärsii... taas.
VastaaPoistaOlen ihmetellyt sitä ateistien itsensä usein heittämää kelaa, jota käytetään suvaitsevaisuuden sovittelevana merkkinä; siis sitä jossa todetaan, että kai uskovaisilla kuitenkin on enemmän mielenrauhaa ja luottamusta maailmaan sellaisena kuin se on, kun taas ateisti saa "kärsiä", kun Jumalaa, suurta lohduttajaa, ei olekaan.
VastaaPoistaSiinä heitossa ei tehdä muuta kuin uhriuduta ja luoda tarpeetonta vastakkainasettelua, mikä tuntuukin olevan monen ihmisen suosikkipuuhaa tätä nykyä.
Yhdysvalloissa asiaa tutkittaessa paljastui, että juuri uskovat ihmiset ovat omien arvioidensa perusteella onnettomampia ja yleisesti elämään pettyneempiä kuin ateistit ja mikä ihme se olisikaan: ateismi on niin hyvässä kuin pahassa ihmiskeskeisempää. Kun ei odota Jumalan vastaavan, ei tarvitse pettyä (negatiivisena puolena voinee pitää ns. maallistuneiden taipumusta liioiteltuun hedonismiin kapitalistisessa yhteiskunnassa). Toisaalta kuvio toimii toisinkin päin: pettyneet ihmiset tukeutuvat helpommin taivaalliseen apuun.
Tuo pettyneen ateistin turhuus josta puhun just tarkottaa tota että metafyysinen pettymys on loogisesti mahdotonta ateistille. Objekti puuttuu. Tai sitten hän pettää itseään. Nihilismin ylittämisessä on kyse juuri tästä. Ja sehän on oikeastaan kestoaiheeni.
VastaaPoistaKlassisen kristinuskon mukaanhan uskon voi antaa vain Jumala, lahjana, luotisuoraan ylhäältä, ilman ihmisen omaa koskaan riittävää pyrkimystä, ihmisen omasta uskosta puhumattakaan joka on aina epäuskoa jollakin tapaa.
VastaaPoistaSiinä mielessä kirkkomme voi kosiskella vain maallisilla jutuilla, koska muuta sillä ei ole antaakaan.
Jumala toimii kirkon kautta omilla ehdoillaan, ei kirkolliskokouksen tai paikallisen kirkkoherran ideoin. Tämä ei tietenkään sulje pois Jumalan toimintaa kirkossa ja seurakunnassa.
Itse uskon kristinuskon Jumalaan, olen siis Kristus-uskoinen ja siksi tässä kirkossa joka nykyään ainakin täällä pääkaupunkiseudulla muistuttaa enemmän Vihreää puoluetta on aika vaikea pysytellä. ( Ko. puoluehan sai täällä kirkon henkilökunnan keskuudessa ylivoimaisen kannatuksen julkaistun mielipidetiedustelun mukaan.)
Metafyysisten ongelmieni ratkaisua en odota pätkääkään seurakunnalta tai kirkolta.
Se johtuu kaiketi epäyhteisöllisyydestäni mutta myös kokemuksesta ettei metafyssan kanssa auta kukaan muu kuin Jumala, eli konkreettinen kieli joka puhuu, puhuttelee, jonka kanssa keskustelen, eli ne Raamatun 66 kirjaa. Ja joo, kristinuskon perinteisen tulkinnan mukaan tuokin krijasto voi avautua vain Pyhässä Hengessä eli aika umpikuja on tilanne ihmiselle joka ei ole saanut totaalista lukuapua taivaasta (tarkoitan mitä sanon), kun se on Kristus-uskoisellekin elämänkestävä suo ja pieleen menee jos yrittää jotain ilmaista.
Tunnistan myös sen että voin olla täydellisen väärässä uskoni kanssa.
Itsestään selvää on myös se, että Kristus-uskoinen voi olla yhtä suuri paskiainen maailmassa kuin metafysiikan muulla tapaa ratkaissut ihminen. Usein onkin.
Suurin oivallus minkä toivoisin niiden jotka eivät Jumalaa koe, on se että kristittyjä on todella moneen lähtöön. Laatuerot ovat massiivisia. Täydellisistä mätämunista rakkaudellisiin lähimmäisenrakastajiin. Kristinuskon "epäoikeudenmukaisuus" onkin siinä, että sama armo on silti kaikille. Tätä maailman silmissä näyttävää epäoikeudenmukaisuutta me uskovat, ja varsinkin (me) mätämunat, nimitämme armoksi.
Joka tapauksessa minusta on vaan niin hienoa että on olemassa Jumala joka tekee mitä haluaa millä perusteella haluaa tai jättää tekemättä perusteilla tai ilman niitä. Jumalan totaalisuus on maallisin termein ajateltuna myös terapeuttista maailmassa jossa semantiikka, subjektivismi, relativismi sekoittuvat hei-tää-on-mun-oikeus -tuntemuksiin, vaikka maailma ei toimi niin missään kohdassa (vrt. esim. luonto).
jope
Vielä vähän. Kristityn näkökulmasta ihmisten eroaminen kirkosta Räsäsen vuoksi on todella, todella hassua. Varsinkin kun tietää tuhansien uskovien, Räsäsen lailla ajattelevien kamppailevan myös kirkosta eroamisen halua vastaan - päinvastaisista syistä.
VastaaPoistaKirkko muutenkaan ei ole se Meidän Juttu. Me emme usko kirkkoon. Sillä on välineellinen arvonsa mutta ei muuta.
Itse koen inhon väristyksiä kun katselen telkusta jotakin juhlajumalanpalvelusta (Juhla-Jumala, aika hyvä kuva nykyajasta, sic) ja näen papit värikkäinen hameineen ja piispat hassuine hattuineen ja kuuntelen sosiaalidemokraattista jargonia oikeudenmukaisuudesta, suvaitsevaisuudesta jne. Silti, en kuvittele olevani tuon yläpuolella, pitäkööt seremoniansa ja leikkikööt keskiaikaa, ei se mulle kuulu. Kristinuskoon mahtuu niin äärettömän paljon kaikkea, että tästä näkökulmasta jonkun ottama asento tai kirkosta eroaminen yhden Räsäsen vuoksi on todella hassua. Itse olen aika pitkälti Räsäsen linjoilla teologisissa kysymyksissä. Silti, kristinuskon laaja-alaisuuden vuoksi tuolla tiedolla minua ei voi leimata tai luokitella mitenkään, mihinkään, ei uskonnollisesti, filosofisesti eikä poliittisesti. Kristinuskossa on niin vapauttavaa se, että kristitty pakenee kaikkia määritelmiä - tai tarkemmin juuri niitä määritelmiä joita maallisella kielellä voi antaa.
Pieni ajatusleikki loppuun. Nyt kun olen (ilolla) tunnustanut olevani kristitty (tai ainakin haluaisin sellainen olla -jos Jumala niin sallii) niin olenko nyt tästä eteenpäin se nimimerkki Jope, "se uskovainen." Olen tietenkin, mutta olen paljon muutakin. Jos joku on lukenut kommenttejani siellä sun täällä niin tietääkin ehkä sen.
Kristinusko ei rajoita minua oikeastaan missään. Päinvastoin nyt saan potkia ovet joka suuntaan auki kunnolla ja ajatella ajatukset loppuun saakka. Miksi? Koska olen toisen voiman oma, en omani. Minun ei tarvitse kantaa huolta perusteideni kestävyydestä, kuten aiemmin vasemmistolaisen humanismini aikoina, eikä minun tarvitse kantaa se enempää huolta kristinuskoni perusteiden kestävyydestä, todistella niitä oikeaksi, yrittää vakuuttaa, koska minä ikään kuin kellun ilmassa, tai putoan, mutta joka tapauksessa kiinni ottaa tai kiinni jättää ottamatta Joku Toinen.
Koko jutun kantokyky ei ole enää minusta kiinni.
Pitäisiköhän minun suositella tätä muillekin?
(nyt tuli aikamoinen maallikkosaarna mutta puolustukseni on todettava että saarnasin vain itselleni:)
jope
Kyl sää jope oot aina vaan. Mää en usko ja sää uskot. Vaimoni on katolilainen, ettäs revi siitä. Minusta uskon ja uskonnottomuuden kielioppien eräänlainen ontologinen ero on kinnostavaa ja oudolla tavalla vapauttavaa. Minulla on uskovia ystäviä ja olemme usein kokeneet eräänlaisen kohtaamisen katarsiksen, satorin, kun tajuaa syvällisesti kohtaavansa yksilön ilman pakonomaista maailmankuvien sovittamista. Jatketaan jope samaan malliin.
VastaaPoistaJuha, juuri noin. Vuorovaikutus ja dialogi on arvokasta mutta aika harvoin me muutamme omasta maailmankuvastamme tai edes ajatuksistamme minkään kohtaamisen perusteella, eikä pidäkään. Olemme kuin planeettoja eri radoilla ja mitkä voimat vaikuttavat ratamuutoksiin on sitten toinen asia. Emme voi muuttaa toisiamme kun emme voi muuttaa juuri itseämmeäkään. Mikä on oman valinnan, metafyysisen aktiviteetin, sattuman, ympäristön jne. tulos - siitä ei ota selvää kukaan. En olisi itsekään voinut kuvitellakaan päätyväni kristinuskoon. Tosin nihilismiä minussa asuu edelleen niin kuin jokaisessa ajattelevassa persoonassa, vaikka sitä vastaan on käytävä jokapäiväistä taistelua jokapäiväisellä leivällä.
VastaaPoistaJust for information: kristinusko ei kuitenkaan ratkaise metafyysysiä eikä rationaalisiaakaan ongelmia- jos sellaisia on, mitä toivon (elämä ilman niitä olisi aika köyhää), mutta vauhti siinä vapaassa hypyssä on hurjempaa, tuulta hiuksissa on takuulla enemmän.
Mitä katoliseen kirkkoon, kunnioittamaani, tulee, niin paavihan sanoi vähän aikaa sitten upeasti ja terävästi niille jotka maallistavat uskonnon maaperää (kuvitellessaan että metafysiikka on palautettavissa rationaaliselle kielelle), että kristinusko EI ole mikään rauhanliike. Siitäs saitte! Hyvä Rooma! (Kirjoittaessani kirkon hamemiehistä ja hiippalakeista tarkoitin lähinnä paradoksia oman kirkkomme maallistumisen ja samalla ritualisoitumisen suhteen. Musta niiden pitäisi päättää jompi kumpi eikä syleillä kaikkea mikä liikkuu)
jope
Olen joskus muinoin Melenderin blogiin kommentoinut paavista kun sen mielipiteistä kinasivat kiihkeästikin, että en oikein ymmärtäisi maailmankuvassaan epäjohdonmukaista paavia, joka olisi sitä mieltä, että ehkäiskää vaan koska ehkäisemättömyyden maalliset seuraukset ovat tärkeämpiä kuin ikuisuuden kysymykset. Vaikka olen tietenkin eri mieltä, olisi mielestäni paavi ollut siis epäjohdonmukainen siinä maailmankuvassaan, jota oletan hänen edustavan. Maalliset seuraukset kun olivat ainakin tuolle paaville ikuisuuden kannalta toissijaisia. Minulla ateistina ei ole tuohon muuta argumentoitavaa kuin että minulle maalliset seuraukset ovat tärkeämpiä ja siinä minun taas kuuluu omassa maailmankuvassani olla johdonmukainen. Muistaakseni Tommi kiitti asiallisesta kommentista. Kyllä se sieltä vielä löytyy jostain... se kommentti.
VastaaPoistaTavallaan tuo minun näkemykseni aidsiin, liikakansoituksen ja naisten aseman tulokulmista on tietysti nihilistinen mutta loogisesti en voi olla muuta mieltä. Ja jos oikein äärille mennään, eri maailmankuvat voivat yhtyä vain konfliktin kautta jos kumpikaan ei anna periksi. Sota jollain kauhealla tavalla on se kolmas kielipeli joka ratkaisee kahden paradoksit. JA TÄMÄ EI NYT TARKOITA SITÄ ETTÄ HALUAN SOTIA KENENKÄÄN KANSSA!!!!!!!!!!! (pitäisiköhän tästä kirjoittaa ihan oma postaus?!)
Jope. Kuulostat aika pragmaattiselta kristityltä, kun uskosi ei tuo ratkaisua metafyysisiin kysymyksiin. Olen kuullut uskovilta pääosin toisenlaisia vastauksia. Joillekin elämä on jopa tuonpuoleisen odottamista. Välitila. Kuolemaa odotetaan ja elämä on uskonnottomien käännyttämistä että mukaan saadaan mahdollisimman paljon uskon veljiä ja sisaria. Se jos mikä on transsendenttista metafyysiikkaa suhteessa tieteellisesti testattavien mallien, ei siis totuuksen, periaatteeseen (jossa uskomus pitää erottaa uskosta, mitä usein ei huomata tehdä).
VastaaPoistaMielestäni uskovan ja itseni väliltä on löydettävä yhteinen olemisen tila, okeastaan symbolisesti lausumaton paikka sanojen ja kaltaisuuksien välissä. Ilossa, valossa ja äänessä kohtaamnen. Ongelma voisi kuitenkin piillä siinä, että uskova tuntisi hätää puolestani sitä enemmän mitä läheisemmiksi tulisimme, enkä oikeastaan ihan tarkkaan tiedä, miten siihen olisi suhtauduttava; olisiko kohtaaminen vapauksien kohtaamista todella? Itse olen sanonut uskovalle ettei välillemme minun näkökulmastani tarvitse mitään transsendenttia määrittäjää. Sattuma riittää. Uskon ja toivon että tämän uskova on ilollakin hyväksynyt (koska ei minulta parempaa usko saavansa?).