LIBERAALI, KONSERVATIIVI VAI RIKOSSEURAAMUSTYÖNTEKIJÄ?

Tuon edellisen koston ja seuraamusjärjestelmän yhteyttä pohtivan kirjoitukseni kommenteissa sytyin lukijani innoittamana aika perusteellisesti paljastamaan myös jotain itsestäni ja arvoistani työni kautta.  Nyt käytävään liberaaliskonservatistiseen arvokeskusteluun juttu tuntuu sujuvasti asettuvan ja siksi muokkaan kommentistani oman juttunsa. Mihin kuplaan siis itse kuulun?

No niin. Ehkä tärkeintä tässä niin konservatiivista kuin liberaaliakin mieltä häiritsevässä ammatissani olisi löytää sisältään niin tarkka realismi, ettei silla onnistu hämäämään itseään. Tiedän: periaatteeni on itsensä kumoava pyrkimys, jos ihan tarkkoja ollaan. Wittgensteinilainen kielikummitus, sanan pelittämättömyyttä. Yritän siis muotoilla ajatukseni toisin: Työssäni usein tuntuu tuolta. Tai vieläkin selvemmin: työni pitää jalat maassa. Todellakin: jossain konservatiivisen ja liberaalin arvomaailman kuolleessa kulmassa. Siksi onkin vain sitouduttava ihmiseen tässä ja nyt ja tarjottava hänelle mahdollisimman uskottavia ja realistisia välineitä siitä valikosta, joka minulla on asemani mahdollistamana käytössäni ja johon voin joskus jopa itse jossain määrin vaikuttaa. Mutta puhetta vankilattomasta yhteiskunnasta pidän ainakin vielä kauniina uskontona. Olenko siis tässä konservatiivi? Ehkä.

Kommentoijani ei pitänyt kostoa niin tärkeänä motiivina seuraamusjärjestelmässä kuin minä. Kosto on todellakin vahva sana ja sanat luovat osaltaan todellisuutta ja ihmiskuvaamme, legitimoivat ja vahvistavat arvojamme ja asenteitamme ja käyttäytmistämme. Siksi niiden käytössä on oltava huolellinen. Kosto on häipynyt - ja sen kuuluukin häipyä - symbolisesta rekisteristämme jonnekin reaalisen lausumattomaan ja uskon että juuri toimivan ja sivistyneen seuraamusjärjestelmämme ansiosta. Kostoa ei voi todellakaan nimittää kirjaimellisesti motiiviksi (vaikka se kommentteja kuolemantuomiosta ja todellisesta elinkautisesta kuunnellessa meinaa välillä unohtuakin). Se on latentti osa rikoksen, rangaistuksen ja sovituksen "organismia" ja instituutiota ja pysyy sellaisena juuri tuon instituution eli seuraamusjärjestelmän ansiosta. Mutta pitäisikö koko sanan käytöstä luopua koska sitä ei käytännössä tarvita? Koska sillä ei ole käytännöllistä kohdetta? Pitääkö se silloin yllä jotain mistä meidän olisi sitten vaikka kieltä korjaamalla päästävä eroon?

Oli kuinka tahansa, tätä turvallisuuttamme, yhteiskuntarauhaa ja eettistä tasapainoamme tukevaa järjestelmää haluan omalta osaltani edustaa ja kritiikiltä puolustaa. Sitä muistan aina korostaa ohjaamilleni opiskelijoille ja sitä, että useimmiten kuivaksi byrokraatiksi mielletyn virkamiehen kuuluu olla itsestään ylpeä tässä osassaan (kunhan vain tekee työnsä eli kohtaa kansalaisen kaikkien ammatillisten reunaehtojenkin paineessa niin, että se on mahdollista).

Entä miksi rikoksia tehdään? Tämä kysymys jos mikä koskettaa päivän teemaa 'olenko konservatiivi vai liberaali'. Kyse on yksilön ja yhteiskunnan suhteesta; siitä kuinka vapaa yksilö on vapautensa suhteen. Ei siis sen vähemmästä kuin vapaasta tahdosta ja siitä, kuinka paljon yksilöä voi ja saa muutoksessaan ja motivaatiossaan auttaa tai rajoittaa. Ja pitää muistaa, että tässä kohtaa oikeistoliberaali yksilön oikeuksien ja vapauksien korostaja on minulle konservatiivi, koska uskoo metafyysisen jumalolennon sijaan rakenteista vapaaseen metafyysiseen tahtoon.

Suurin osa Suomessa tehdyistä rikoksista, noin 80 prosenttia, liittyy päihteiden liikakäyttöön ja kyllä raju lapsuuskin siellä jossain usein lymyää, vaikka lapsuuden liian pienestä piposta helposti vitsaillaankin. Taustalla voi olla myös riskiyttävä persoonallisuuden rakenne, mutta silloinkin tietysti ympäristöllä on mekitystä siihen, miten nämä mielen rakenteet realisoituvat. 

Siis ympäristö vai perimä? Kulttuuri vai luonto? Prosenttimäärä vaihtelee tutkimusten mukaan mutta Nykäsen Matin fifti-siksti on aika hyvä ilmaisu tässä. Se taas, voitaisiinko rikoksia estää "ruotsalaisdekkarien" sanomaa seuraamalla eli yhteiskuntaa muuttamalla, on loputon suo. Osaltaan sillä on merkitystä. Hyvinvointiyhteiskunta on osoittautunut alani näkökulmasta menestykseksi ja menestystämme kummastellaan maailmalla: sodan sotineenakin maana olemme pohjoismaista kärkeä alallamme. Sodan jälkeen juuri niiden liberaalien 60- ja 70-lukulaisten ansiosta olemme ottaneet muut Pohjoismaat kiinni ja menneet vähän edellekin. Siis rikosten määrän laskussa ja vankiluvuissa. Silti on muistettava, että vaikka asiat olisivat yhteiskunnassa kunka hyvin, aina joku haluaa jotakin enemmän, aina joku haluaa seksiä julmalla tai alistavalla tavalla tai väärän ikäisen tai kehitystasoisen kanssa, aina joku haluaa kokea riskien, vaaran ja laittomuuden tuottaman tunnemyrskyn ja aina joku haluaa sittenkin kostaa. Tutkimusten mukaan se menee niin että mitä tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta, sitä selittämättömämmät rikokset. "Ruotstalaisdekkareissa" ja yltiöliberaaleissa kiusaa se, että yhteiskunnallinen selitys esitetään liian fundamentaalina. Utopiana eikä tieteenä.

Ja jotta en säästäisi itseäni, on puhuttava vielä arvojen ja asenteiden kulttuurieroista. Se on sietämättömän vaikea aihe ja mitä liberaalis-konservatistisin. On kieltämättä kiinnostavaa, että suomalaisia vankeja ja rikosentekijöitä arvioidaan oikeastaan lähtökohtaisesti yhteiskunnallisen kokonaiskuvan ja meitä ympäröivän arvomaailman mukaan, mutta vieraiden kulttuurien arvoja ja niiden vaikutusta rikolliseen käyttäytymiseen emme oikein soisi käsiteltävän. Syiden on tultava mielellään omalta puolelta aitaamme. Sama ongelma vaivaa suhdettamme Suomen romaneihin. Työssäni saan käydä kiinnostavia ja avoimen suoria kulttuuriemme välisiä pohdintoja syistä ja seurauksista romanien kanssa ja siksi tuntuukin että julkisissa keskusteluissa heille tarjotaan liian usein tahdottoman uhrin roolia syitä ja seurauksia pohtimatta. Ja kieltämättä romanit liian helposti tämän roolin itselleen hyväksyvät. Ylen taannoinen Kioski jossa testattiin ihmisten luottamusta kännykkää lainaksi pyytävään romaniin, on viimeisin esimerkki. Uskon että pelkäämme rasismin ikään kun subjektitonta voimaa, joka pääsee meiltä hallitsemattomasti ja palautumattomasti irti. Kannamme siis huolta "itseohjautuvan" vihapuheen synnystä, käyttäytymisestä ja vaikutuksesta. Eli siitä, ettemme oikein tiedä missä kohtaa todellisuutta se syntyy ja vaikuttaa. Eikä huoli mielestäni ole ihan aiheeton.

-
Tässäkin suosittelen edellisen kirjoitukseni oheislukemistoa: Janne Kivivuoren teosta Rikollisuuden syyt (Nemo 2013) ja Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014).