MAALLISTAVA PROVOKAATIO - Antti Nylén

En ole ihan varma miten vakavasti Antti Nylén pitäisi joissain jutuissaan ottaa ja miten vakavasti hän itse niissä ottaa itsensä? Esimerkiksi ajatuksissa miehistä tai taiteilijoiden kärsimyksestä hänen perustansa tuntuvat niin hämmentävän mystisiltä, että haluan uskoa hänen vain provosoivan. Tulee mieleen että katolisena hän yhdistää kuin huomaamatta mies-eläimen organismin perisyntiin ja naisen taas viattomaan pyhimyksellisyyteen. Samoin kuin taiteilijan. Provokatiivisena asetelmana hyviä, ei siinä mitään. (Ajattelen että hän itsekin ehkä tietää kirjoittaessaan pop-idoleistaan käyttävänsä heitä pitkälti oman villin ja romantisoivankin mielikuvituksensa pohjana, toteemeina, eikä niinkään oikeina ihmisinä.)
       
Toisaalta uskonnottoman näkökulmasta evoluutiolla ja perisynnillä ei ole hirveästi eroa: kummassakin ihmisen julmuus saadaan annettuna ominaisuutena jota itsessään ei voi enää muuttaa. Ainut ero on siinä, että evoluution "julmuudelta" kukaan muu voi miestä pelastaa kuin mies itse. Sitä en sitten tiedä pitäisikö nainen pelastaa mystifioidulta viattomuudeltaan? Se kai on naisten itsensä päätettävä. Mutta se mikä Nylénin ajattelussa tulee lukijalle kirkkaasti selväksi on, että provokaatio on aina maallista, profaania. Tai ainakin hänen ajattelussaan niin on. Että pyhässä provosoitu ihminen ei voi koskaan luovuttaa profaania vastuutaan pois sakraalille eikä evolutiivinen ihminen vastuutaan koskaan luonnolle. Lihansyönnin kysymyksessä tämä konkretisoituu: kun minä syön syystä tai toisesta lihaa, joku tai jokin aina kuolee.

Kirjoituksessani Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä väitän, että mikään yliluonnollinen tai metafyysinen olento ei voi lunastaa elävän ihmisen kärsimystä eikä syyllisyyttä koska yliluonnollisen kärsimys ei ole yhtäläisesti mitattavissa ihmisen kärsimyksen kanssa. Yliluonnollisen kärsimyksestä ei ole mitattavissa kärsimyksen mittaa; siitä ei voi tietää, mitä tuo yliluonnollinen olento oikeastaan on vuokseni menettänyt eikä siihen siksi voi mitenkään samastua. Siksi vain toinen ihminen voi lunastaa kärsimyksellään ja itsensä uhraamisella vapauteni ja myös syyllisyyteni ellei se ole teoistani johtuvaa minuuteni sisältöä. Esimerkkinä voisi käyttää sitä, että emme sivistysvaltiossa käytä kiduttamista siinäkään tapauksessa, että voisimme sillä ehkä pelastaa siepatun ihmisen sieppaajaltaan. Tuolloin siepatun kärsimys ja mahdollinen kuolema lunastaa yhteiskuntarauhamme ja pelastaa meidät yksityiseltä syyllisyydeltämme.

Yliluonnolliset esikuvat ovat aina eskapistisia esikuvia, toimintasankareitamme, joiden abstrakti ja määrittelemätön kärsimys ei koskaan luo ahdistustamme lisäävää vapauden mittaa kuten vaikkapa antamassani esimerkissä. Abstrakteissa uhreissa kukaan ei koskaan jää kenellekään velkaa. Profaani ei tunnu missään. Siksi yliluonnollista - tai esimerkiksi muuttamatonta biologiaamme kuten Nylénin kirjoittaessa miehen julmuudesta  - voi käyttää mielestäni vain provokaationa, jossa maallinen - tai muuttamattoman kantaja - tunnistaa itsensä. Tämän totuuden julistaminen on Antti Nylénin tärkein tehtävä ja hänen esseistiikkansa oleellinen sisältö.

YTIMEKKÄÄN LAUSEEN PETOLLISUUDESTA: James Ellroy

James Ellroysta minulla ei sisällön puolesta ole paljoa sanottavaa mutta tyylistä sitäkin enemmän. En nimittäin jaksa lukea Ellroyta hänen korostuneen ytimekkyytensä ja vähäeleisyytensä vuoksi. Hyvistä yrityksistä huolimatta. Eikä tämä koske kaikkia teoksia mutta tarpeeksi monia. White Jazzia erityisesti, jota en päässyt silmäilyä pitemmälle. Norsun kokoisia pisteitä joka välissä korostamassa tekijän tyytyväisyyttä itseensä; manerisoimassa tyyliä jo syntyessään. Kun Kilven mammuttimainen narsismi Alastalon salissa ei häirinnyt minua ollenkaan, tämä vähäilyllä poseeraus on liikaa. Kilvellä kyseessä tuntui olevan enemmänkin hullunrohkeus, taiteellinen riskinotto. Tai sellaisen efektin Sali ainakin tuotti.

Niukkuus on taitolaji. Se nostaa tekijän kuin huomaamatta asian eteen. Onneksi sen yliannostelemista on aika helppoa välttää käyttämällä vaikkapa pistettä varoen.

Ja elokuvassa tietysti sama juttu. Yhtä lailla liian lyhyitä kuin liian pitkiä otoksia on minun makuni maisemassa varottava. Edelliset kummittelevat toimintaelokuvissa ja jälkimmäiset taiteen puolella, erityisesti joissain suomalaisissa ylistetyissäkin muotoa ja elegisyyttä korostavissa dokumenttielokuvissa tämä oli erityisen rasittava piirre.

Sitten on tekijöitä jotka taiteilevat huimaavasti tällä käyttölauseen ja kitsin rajalla. Cormac McCarthy nyt tulee heti mieleen.

NÄISTÄ ROCK-LEVYISTÄ EN LUOVU

Tällä hetkellä nimeän niitä kolme. Nimikkeitä voi tulla lisää. Nimittäjänä siis ainakin vielä rock eikä mikään muu. Ja kyse on levyn kokonaisvaikutelmasta, mikä tarkoittaa myös sitä, että se on pystyttävä kuunteleman vaivatta kokonaan läpi otteen herpaantumatta.

Ensimmäisenä ajaton urbaani runoelma, esikuvansa Velvet Undergroundin persoonallisesti hallitseva ja sitä jopa jalostava, syntyaikansa eli 70-luvun alun uniikki edelläkävijä ja aikakauteensa älykkäästi etäisyyttä ottava, punk ennen punkin kliseitä ja Sex Pistolsin coveroima, arrogantti, kyyninen, kaunis, herkkä, psykedeelinen, romanttinen, naiivi, uhmakas, rytmissään ja tyylitajussaan vaivattoman varma ja luonnollinen sekä ideassaan, muodossaan ja tilan tunnussaan efektiivinen, voimakas ja puhutteleva. Sellainen on Jonathan Richmanin debyytti The Modern Lovers.

Toisena totta kai ja tietenkin Tom Verlainen ja Televisionin Marquee moon vuodelta 1977. Debyytti sekin. Eivätkä nämä kummatkaan neropatit ole saaneet esikoistensa jälkeen aikaiseksi mitään näin korvaamatonta.

Kummatkin löysin elämääni nuoruudessani ystäväni levyhyllystä. Kiitos hänelle siitä.

Ja kolmantena AC/DC:n Back in black, jonka ylevyyden tajusin vasta  55-vuotiaana. Ennen sitä se kuului lajityyppiin jota minun kuului väheksyä. Tosin sijoitin sen väärin, mutta nyt ymmärrän ja käsitän sen olevan puhdasta rock and rollia - ja sen lähimpänä sukulaisena pidän enemmän CCR:ää kuin vaikkapa Metallicaa tai Iron Maidenia. Nyt annan jopa alun kitsiset kirkonkellotkin anteeksi. Brian Johnson ensimmäistä kertaa äänessä ja fraseeraus ja kaikki ylimäärä tuntuu vaivattomalta; laulaminen ei enää kuulosta siltä kuin pakki olisi tyhjä ja liikuttaisiin osaamisen ja jaksamisen äärirajalla. Kuten, anteeksi vain, edesmenneen edeltäjän kohdalla. Rock and roll ain't noise pollution.

KUOLEMANPELKO

Kun kuolemanpelon syyksi tarjotaan elämättä jäänyttä elämää ja lääkkeeksi täysillä tai oikein elämistä, tuntuu kuin elämä olisi määrä, jota ei osata annostella oikein tai niin kuin olisi ottanut sen käyttöön ilman käyttöohjeiden huolellista lukemista. Eikö kuolemanpelko ainakin sellaisena kuin suhteellisen onnellinen ihminen sen kokee paremminkin ole heijastuma jonkin korvaamattoman tärkeän ja kauniin kokemuksen läsnäolosta? Ja tunteesta että tätä kaikkea ääntä ja valoa tulee vielä ikävä? Se on hyvä ja kaunis ajatus, josta ei mielestäni ole syytä päästä eroon. Kuolemanpelossa on sittenkin jotain säilyttämisen arvoista.

MANNER LIIKKUU

Olli-Pekka Tennilän ansaitusti Runeberg-palkittu Yksinkeltainen on kaksinkeltaista teki minuun suuren vaikutuksen ja tekee aina vain. Tennilä näyttää miten avantgarde voi olla kevyttä, helppoa, välitöntä, puhdistavaa, kaunista ja liikuttavaa. Hän  tekee elementaarisia siirtoja ja vipuaa kokonaisen järjestelmän paikaltaan. Tennilä kirjoittaa maan ja ilman runoutta. Teoksessa Varmuudesta Wittgenstein puhuu saranalauseista - ja nyt otan runollisia ja tulkinnallisia vapauksia - joiden liitoskohdassa maailmasta ikään kuin pidetään kiinni. Tennilän kirja on outojen saranalauseiden muodostelma.

Yksinkeltainen on kasinkeltaista on itselleni McCarthyn Tien* ohella tärkeintä, mitä tällä tuhatluvulla on kirjoitettu. Mutta minä olenkin romantikko.

-
*Ks. tunniste Cormac McCarthy

SYNTEETTISET MAISEMAT 2: John Cage (korjattu)

Mikä voisi olla eräänlainen synteettisen maiseman arkkityyppi, sen perusmalli puhtaimmassa muodossaan? Ehdotan John Cagen sävellystä 4:33. Musiikillinen tilateos sopii nimittäin perustavimmaksi esimerkiksi siksi, että se luo niin ulkoisen kuin sisäisen tilan. On siis välittömästi joka paikassa.


4:33 pitää sisällään hiljaisuutta, joka "viittaa" sen "ulkopuolisiin" ääniin - tai sitten on viittaamatta. Nuo äänet voivat olla esitystilan ulkopuolisia liikenteen ääniä, soittajan mahan kurinaa, tai vaikkapa hengitystään pidättävän yleisön äännähtelyä, siis vaikkapa omaa karkailevaa huokailuani. Tai jos hiljaisuus ei siis viittaa mihinkään, se on puhtain väline ei mihinkään. Samalla yhteisintä ja yleisintä reaalisen tilaa.


4:33 siis purkaa ensin virittämänsä sisäisen ja ulkoisen tilan vastakkaisuuden. Cagen 4:33:n pätee sama kuin mitä Nietzschestä edellisessä tekstissäni kirjoitin: Nietzscheä lukiessa ruumiillisuutemme ei voi olla ajattelematta itseään. Se joka tässä tilassa on kuuntelijana, ymmärtää (uskoakseni) välittömästi olevansa synteettisen kokemuksen ytimessä: hiljaisuus on jotakin varten olemassa ja juuri hän todistaa ja tuottaa tätä funktiota.


Cage itse väittää kaiken olevan musiikkia mutta musiikkia äänistä tulee vasta synteettisessä maisemassa, jonka hän avantgardistisella, satorisella ja dadaistisella intentiollaan luo. 4:33 liikuttaa hiljaisuutta "sisällämme" väärään paikkaan kuin Marcel Duchamp readymade-pisuaariaan aikoinaan.


Synteettinen maisema virittyy tarpeesta ymmärtää semanttisen agentin intentio. Taiteilija on  synteettisessä maisemassa kuin Ozin velho. Mutta aidompi.


Cagea siis kannattaa kuunnella vaikka hän ei sanoisi mitään.


-


 P.S. Suosittelen Cagelta erityisesti teosta A Valentine Out of Season (1944). Se oli ensimmäisen Avaruusromua-ohjelman sävellys 25 vuotta sitten ja soitettiin ensimmäisenä myös Avaruusromun 25-vuotis Areena-juhlalähetyksessä ja Areenasta se löytyy yhä.  Ja tietysti Youtubestakin. Mutta Avaruusromua kannattaa katsoa ja kuunnella ihan muutenkin.

RILKESTÄ PIITTAAMATON KOTIKISSA - eli liikkuvatko eläimet sittenkään hetkessä?

Rilkekin niin väittää että elävät, mutta kun katselen Hertta-kissaamme (kuvassa), ei se siltä tunnu. Siinä Rilke on varmasti oikeassa ettei se kuolemaansa tiedä, mutta näkeekö se "puhtaaseen tilaan" ja liikkuuko "ikuisuuden keskellä" niin kuin Duinon kahdeksannessa elegiassa runoillaan? Meidän kissamme ainakin haahuilee huoneesta toiseen, pyytää avaamaan minkä huoneen oven milloinkin ja kun ovia sitten avaan niin pyörtää hetken tuumailtuaan kynnykseltä takaisin. Sillä tuntuu olevan tylsää. Se ei kai osaa päättää mikä ikuisuus tähän hetkeen olisi parhain mahdollinen. Se ei tiedä pysyäkkö sisällä vai ulkona. Se ramppaa.



Kunnes stten päättää asettua tyttäreni huoneeseen. "Nyt on hyvä näin."

Hän(tä) on löytänyt rauhan.

-

Kuvat Saila Saari 

TURHAUTUUNEEN AATTEELLISESTA KERETTILÄISYYDESTÄ

Minulle on käynyt vähän niin näiden turhauttavien poliittisten vääntövuosien jälkeen, että kertomuksen tässä vaiheessa jaksan enää odottaa miten hallitus nyt onnistuu (ja jopa että se onnistuu ja draamaan saadaan yllätyskäänne). Kriitikoiden kanssa olen (demarina, valitettavasti) paljolti samaa mieltä esimerkiksi nyt vaikkapa tästä hyväosaisten vapaaehtoisesta osallistumisesta. Rakenteellista eriarvoisuutta se tietenkin osoittaa yksittäisten hyväosaistein ja hallituksen vilpittömyydestä huolimatta. Se keille uskalletaan asettaa rakenteellisia vaatimuksia ilman valinnan mahdollisuuksia, ilmaisee sen kenellä ei ole ja kenellä on markkinataloudessa elementaarista valtaa. Eli ketkä ovat osa sitä rakenteellista "organismia" joka pitää hyvinvoinnin rakenteita yllä. Se missä määrin tässä on kyse ideologisista oletuksista suuntaan tai toiseen on tietenkin riitautettavissa, mutta voisi kai sanoa että markkinatalous itsessään on ideologia joka määrittelee pakottumisen dynamiikkaa ja sen tiedostamisessa tarvitsemme tutkimusta ja politiikkaa eikä vain kovassa huudossa (aiheellisestikin) olevaa yrittämistä.

Kun tässä on niin loputtomasti vatkattu joka suuntaan, haluaa tarinalle jonkinlaista ratkaisua ja mikä turhauttavinta niin jopa uhreista välittämättä. Tuntuu että väsyneen kansalaisen seuraamassa tarinassa tämä hallitus on vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Aatteeseen katsomatta. Insinöörihallituksen mekaanisuuskin tuntuu tervetulleelta asenteelta kaiken jälkeen.

Olen epäilemättä valtion alemman tason virkamiehenä kyllin hyväosainen kyetäkseni ajattelemaan ja tuntemaan näin kyynisesti. Tuntuu että viime vuosien poliittinen ja taloudellinen tilanne ja sen todellisuudessa käyty loputon kiistely on kirnunnut minusta esiin ideologisen kerettiläisen. Vai onko niin että turhautuminen jossain pisteessä alkaa vain näyttämään siltä?

TEKSTIN ROMANTTINEN TAIVAS*

Tekijästä on vaikea sanoa mitään sanomatta jollain tavoin liikaa mutta jos tekijän väittää kuolleen, sanoo silloinkin liikaa.

Miksi tekijyyden kuolemaa niin innokkaasti sitten jossain vaiheessa todisteltiin?Jos vain lukijan ja merkitysten vapauttamiseksi siitä vallan diskurssista jota tekijä edusti, oliko tekijyyskuolemassa merkitystä sukupuolella? Hyväksyttiinkö naistekijä miestä mieluummin? Tai mikäli tekijällä oli selkeä radikaali ideologinen agenda, tarvitsiko hänen silloin kuolla?  (Onko lukijoillani parempaa tietoa tästä?)

Vai oliko ja onko niin, että merkitysten vapaan leikin aate sai ja saa yhä voimansa halusta eläytyä vapauteen sinänsä? Siis romanttisesta affektista? (Jotenkin samaan tapaan kuin Hume näki tunteet eettisyyden yhteydessä.) Tässä mielessä nämä tekijäntappajat omasivat romanttisen flow'n janon. (Ja flowhan on aina romanttista, romantiikan viimeisintä huutoa.)

Ja koska metafysiikka ja romantiikka (siis kummatkin sulautumisena johonkin itseä suurempaan) ovat erottamattomat, tuo tekijyyden "tabu" tulee jostain metafysiikan tarpeesta, halusta "palata" nimettömään. Se että teksti syntyy tekstistä lukijan itsensä kätilöimänä on jotenkin vapauttava ja rajattomuuteen kohottava mielle. Pakoon aineen kahleista kohti ääretöntä Toy storyn Buzz Lightyearia mukaillakseni. Tekijättömyys oli ja on metafysiikan ja romantiikan huomaamatonta paluuta; paluuta niiden kiellossa.

Villi väitteeni siis on, että tekijän kuolema oli ja on postromantiikkaa, jossa ihminen seisoo puhtaan tekstin äärellä kuin Kaspar David Friedrichin vaeltaja sumumeren yllä. Hänen fantasianaan on kadota siihen ja olla olemassa kiinnittymättä mihinkään. Nimeämättä mitään. Kun kaikki on jälkeä, voimme nauttia vapaasti mysteeristä.

Kunpa voisimmekin kuolla tekijän mukana ja kohdata hänet tekstin taivaassa.

 -

*Kirjoitettu Tommi Melenderin blogijuttuun Elän mielikuvituhahmojen keskellä kirjoitetun kommentoinnin innostamana.

VIHJAAVAN ILMAISUN VASTUSTAMATON HOUKUTUS

Kumma kun jotkut elokuvantekijät eivät malta pysyä realismissa edes silloin kun se välittäisi viestiä parhaiten. Halu vihjailuun ja viittailuun taiteellisen efektin luomiseiksi tuntuu käyvän ylivoimaiseksi. Katsoin Ruben Östlundin Turistin. Mahdottoman tyly hienolla ja tärkeällä tavalla... kunnes viimeiset näytökset eksyivät keinotekoisen puolelle. Ääh! Minulta meni maku koko jutusta. Marisin täällä blogissani Juho Kuosmasen innostumisesta elliptisyyteen hienon Taulukauppiaiden lopussa, mutta siinä ei menty soralta kuitenkaan ihan ojan puolelle. Turistissa homma pilattiin totaalisesti. Vaatimus joka ensin tylysti esitettiin katsojalle, pehmiteltiin liian yleisiin vertauskuviin. Äkkiä yksilön ei tarvinnutkaan enää valita mitään. Ei katsojan eikä henkilöhahmojen. Katsoja sai lopulta samastua teatraalisuuteen ja unohtaa itsensä. Harmi. Idea oli nerokas. Ensin olin antamassa vitosen mutta lopulta kolme sai riittää.

KUKA ON PARAS YSTÄVÄSI?

Kumpaan minun pitäisi suhtautua vakavammin: Glenn Gouldin tulkitsemiin Goldberg-muunnelmiin vai AC/DC:n Rock and roll ain't noise pollutioniin? Tätähän kulttuurin paradigma lausumattomasti minulta kysyy. Ja sinulta. Halusimme tai ei. Ja riippuen vastauksestamme hätäännytään länsimaisen sivistyksen rappiosta ja arvojen liiallisesta suhteutumisesta.

Minusta moiseen ei ole syytä. Kummatkin vastaavat muotoisiinsa tarpeisiin. Gouldin tinkimättömässä ankaruudessa soi tomu. Hänen Bachinsa on pyhä kompromissi. Pää taivaassa ja jalat maassa. (Kun vaikkapa Olli Mustonen soittaa Bachia, transsendentin efekti eli se pää korostuu hänen tyylinsä laulavuudessa.) AC/DC taas tuntuu voimallaan ja mikä tärkeintä, toimivuudellaan, kokoavan hetken jossa mikään ei ole turhaa. Koneen mysteeri. Aineen huomaamaton sujuvuus.

Tuo alun kysymys joka näiden kahden välille asetetaan, on sama kuin jos minulta kysyttäisiin, kuka on paras ystäväni. Parasta ystävää kun ei ole olemassa. On vain ihmisiä jotka voivat ainutkertaisuudessaan vastata tostensa ainutkertaisiin tarpeisiin. Gouldin Bach ei voi tässä maailmassa korvata ketään eikä mitään eikä kukaan eikä mikään Gouldin Bachia. Kummastakin jäisi korvattaessa jäljelle vain tyhjä paikka.

TAITAVA MUTTA LIIAN TUNTEELLINEN MIKE LEIGH

Katsoin Teemalta Mike Leigh'n Sodankylän haastattelun. Pitäisin Leighistä enemmän jos hän olisi vähemmän sentimentaalinen ja luottaisi taitavan realisminsa voimaan ja näyttelijöidensä taitoon enemmän. Hänellä tunteellisuus on orgaanista ja välitöntä, reflektoimatonta, ei retorista kuten vaikkapa Lukas Moodyssonin poliittista realismia päivittävässä Lilja 4-everissä*. Erityisesti tämä näkyy jo muutenkin vaikuttavissa kohtauksissa joita Leigh turhaan korostaa toisteisella musiikilla. Kuin ei huomaisi luottaa elokuvaan an sich.

Mutta sitten on mainio poikkeus ja itselleni ylivoimaisesti tekijänsä mieluisin työ: Happy-go-lucky. Siinä Leigh  tuntuu ottavan etäisyyttä itseensä ja tyyliinsä kirjoittamalla elokuvaansa jo valmiiksi tunteissa liioitellun ja oudon hahmon. Efekti on raikas ja vapauttava.

Nyt menen vuokraamaan Mr. Turnerin. Saapi nähä miten tässä käy.

...

Hyvin kävi. Ei liikaa tunnetta.
-

Ks. Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever: realismin välitön taide ja Blodgistin 10+1 parasta elokuvaa

LÄÄKETTÄ SYYN JA SEURAUKSEN SAIRAUTEEN

Koska tietoisuus on aina jotakin ihan muuta kuin kaikki muu, sairastaa ihminen syyn ja seurauksen tautia ja janoaa läsnäoloa. Mikä on ensimmäinen merkitys? Mistä minä alkaa? Miten ja miksi ymmärrämme sanoja? Miksi mitään on? Mitä minä todella olen? Miksi on jotain eikä ei mitään?

Tractatuksessa Wittgenstein  yritti parantaa tätä sairautta itsestään ja muista käskemällä vaikenemaan siitä mistä ei voi puhua. Pidättäytymään vääristä kysymyksistä. Hän kuitenkin huomasi tehtävän toivottomuuden, potkaisi käsitteelliset tikapuut altaan ja lääkitsi itseään kielipeleillä yrittäen unohtaa. Käyttäytyi kuin olisi parantunut. Ja kukapa tietää, ehkä parantuikin.

Niin kuin hän joka puree kynää lopulta hymyilee.

NIETZSCHE "NYRNBERGISSÄ": lisähuomautus edelliseen kirjoitukseen

"Itse en ole aina ihan varma, onko Nietzsche saumoiltaan patologinen ja vaarallinen ajattelija vaiko eikö. Ja koska se mielestäni riippuu pelottavan paljon lukijasta, tämä pelko ehkä saa vaikkapa kouluampumisten nietzscheläisiä perusteluja kommentoivan filosofian ammattilaisen oikomaan Nietzschen väärintulkintaa niin kiihkeästi turvallisempaan muotoon. Hän on kuin kuin liberaali kristitty, joka selittää Vuorisaarnan kadotuksella pelottelua parhain päin tai muslimi, joka vakuuttelee, etteivät islamistit ole aitoja muslimeja tai ettei jihad myös oikeaa sotimista vaan pelkästään itsensä kilvoittelua. Samalla tavoin Nietzschen selittäminen vaarattomaksi kuulostaa helposti älylliseltä epätoivolta. Usein puhutaan tekstin vaarallisuudesta, mutta juuri Nietzschen kohdalla se taitaa olla aidosti totta. Kun katson hänen syvyyteensä, se todellakin katsoo minuun takaisin."

Näin tuumailin kirjoituksessani Kuinka lukea Nietzscheä ajautumatta säälimättömyyteen ja kesken jätettyyn nihilismiin. 

Erottamaton osa Nietzscheä on hänen lukijansa lihaan kirjailtu patologia. Nietzscheä lukiessa ruumiillisuutemme ei voi olla ajattelematta itseään. Nietzschen vaarallisuus kun riippuu hänen lukijansa patologiasta, siitä paljonko Nietzschen omaa patologisuutta eli äärimmäisyyttä ja epämääräisyyttä päästää vuotamaan itseensä ja millä tavoin tahtoo Nietzschen tekevän itsestään toden.

Miten Nietzschen siis pitäisi suhtautua puolustajiinsa ja vaarallisuutensa väheksyjiin sulkematta omaa syvyyttään?

AUTISTISEN STATUKSEN TRAAGINEN HEHKU eli onko Nietzsche vaarallinen filosofi?

Tekstissäni Kuinka lukea Nietzscheä ajautumatta säälimättömyyteen kirjoitin näin:

"Koska Nietzschelle olemassaolo ja luonto olivat yhtä eikä luonto näyttänyt äkkiä katsoen hyväntahtoiselta, hän päätteli metafysiikan, jossa säälivä hyväntahtoisuus oli enemmän ideologinen ja mielivaltainen luomus kuin julmuus ja satunnaisuus ja siksi subjektin vastustettavissa. Oikeastaan yli-ihmisen ideaan saattoi rakentaa ajatuksen, jolla säälin ja hyväntahtoisuuden vastustamisesta tuli looginen väistämättömyys ja melkeinpä velvollisuus. Tähän päättelyyn Nietzsche perusti filosofiansa, jossa uskonnot ja moraali olivat elämän voimaa nihiloivia oppeja kun taas niiden ylittäminen oli luonnon vaistomaista toteuttamista.
          On selvää että tätä päättelyketjua seuraten ajautuu näkemykseen, jossa vallantahtoisuus ja jopa julmuus on todempaa kuin sääli ja hyväntahtoisuus. Jos näin ajattelee, kokee Nietzschen lukija liian helposti itsensä älyllisesti epärehelliseksi ellei vie "rajattomuuttaan" hyvän ja pahan tuolle puolen. Juuri tässä nähdäkseni on se fundamentaali logiikka, jonka Nietzschen filosofia voi mahdollistaa lukijasta riippuen ja jota esimerkiksi kouluampuja Pekka-Eric Auvinen ehkä koki teoissaan toteuttavansa.
          Mutta kun luonto ei sinänsä ole hyvä tai paha. Siitä kun on evoluutiopsykologiankin mukaan löydettävissä ainakin ihan riittävä määrä vaikkapa kongonsimpanssien hyväntahtoisuutta purkamaan Nietzschen vallantahtoinen metafysiikka: luonnollisen vallantahdon ensisijaisuus ideologiseen hyväntahtoisuuteen nähden. Hyvän ja pahan tuolle puolen on siis mentävä Nietzscheäkin vauhdikkaammin ja vähemmän dualistisesti, ei sen enempää hyvään kuin pahaankaan ideologista syytä olettaen. On siis tehtävä enemmän niin kuin Nietzsche käskee ja vähemmän niin kuin hän tekee."

Henrik Rydenfeldin kirjoitus Nietzschen maailma tahtona valtaan tarjoaa toisenlaisen lähestymistavan, jossa Nietzschen mukaan myös lajin selviytymistä edesauttavat biologiset ja evolutiiviset ominaisuudet kuuluisi ylittää. Hyväntahtoisuus - ja tämä on nyt omaa olettamistani - lienee siksi ensimmäisinä ylitettävien joukossa, koska se luonnollistaa lauman dynamiikkaa, laumasielua. Lajia. Ja koska Nietzschelle luontoaan ylittävä yksilö on filosofinen perusyksikkö, on johdonmukaista korostaa jotain, mikä häiritsee laiskaa ja la(u)mauttavaa hyväntahtoisuutta. Näin (yli-)ihminen on siis myös biologisuuttaan - eli sisäistä "vihollistaan"  - ylittävä (eikä vain toteuttava) olento. Tässä  uskonnot voi nähdä biologisen hyväntahtoisuuden ideologisointeina (eikä vain ulkoisina auktoriteetteina), joilla ihmiset saadaan unohtumaan biologisesti annettuun olemukseensa. Se mikä tähän asti on tukenut lajimme selviytymistä voi olla latistava ominaisuutemme, eikä siihen pidä Nietzschen mukaan unohtua. 

Nietzsche ei kirjaimellisesti kannusta julmuuteen, mutta kovin helposti hyvyyttä haastavan yhteyden hyväntahtoisuuden ja joukkosieluisuuden välillä hänen filosofiassaan voi nähdä. Ja koska olemme sosiaalisia eläimiä, kaikki ristiriita tuon laumaisen ominaisuutemme kanssa saa ihmisen tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi. Ja koska ihminen haluaa olla jotakin, yhteisöstä tulee haaste joka on ylitettävä. Hyvyys ja ilo vain vahvistavat yhteyttä muihin. Ne eivät vahvista traagista hehkua. Itsensä nietzscheläiseksi kokevan (epävakaan?) subjektin on ehkä liiankin helppoa perustella itselleen muista eriytyvä ja erityinen, ikään kuin autistinen status, joka saa hänet tuntemaan itsensä pelottomaksi, vahvaksi ja todeksi. Ei siitä mihinkään pääse. Nietzsche on aidosti vaarallinen filosofi.
-

Ks. myös Ensisijaisuuden metafysiikasta ja Objektien ikuinen paluu: arvelua hyvyydestä ja pahuudesta sekä Puutteen evankeliumi: Derridan lahja

...

BECKETTIN JA WITTGENSTEININ SYNTEETTISET MAISEMAT (jatkoa edelliseen kirjoitukseen; päivitetty 3.6.)

Kun luen Beckettin novelleja ja (epä)romaaneja, tuntuu kuin yrittäisin kurkistella aukkoisen maiseman taakse ja hakea sieltä selitystä. Ja sitähän olemassaolo on, halua mielekkäseen synteettiseen maisemaan. Tuo käsite - joka pälkähti äkkiä päähäni ja josta piti heti kirjoittaa edellisessä jutussani - tuntuu ilmaisevan jotain oleellista. Jotain, mistä ei voi puhua tarkemmin mutta joka on välttämätöntä kokeakseen semantiikan ja siten myös minänsä mielekkääksi. Tätä maisemaa ja sitä millaisessa ilmaisussa se vielä voi olla olemassa, Beckettin taide, ja lähinnä siis proosa, mielestäni testaa.

Beckettissä on nähdäkseni kyse paljolti samasta kuin Wittgensteinin varhaisen ja myöhemmän vaiheen "liukumassa" (jolla leikittelen jutussani DADA Corpus); jonkin pystysuoran primaarin kielen mahdottomuudesta mutta samalla sen itsepintaisesta metafysiikasta, jotta vaakatason kielipelit voisivat toimia mielekkäästi; ikään kuin reaalisesta mutta lausumattomasta toimijuudesta kielipelien "perustassa" kuvitteellisen ja symbolisen mielekkyyden ehtona. (Jaakko ja Merrill Hintikka ovat tämän vanhan ja uuden Wittgensteinin välisen jatkumon itsepintaiset ja yksinäiset kannattajat; ja myönnän että itsekin koen vetoa tuohon tulkintaan.) Beckettin proosan maisemassa tuntuu eksyneensä kielipeliin, josta puuttuu primaariin linkittyviä paloja jollain hämmentävän elementaarisella tasolla.

Wittgenstein ei kuitenkaan tee epätäydellisestä maisemastaan Beckettin lailla synkkiä, maailmakuvallisia johtopäätöksiä (ja tässä olen Wittgensteinin kannalla). Wittgenstein kun ei voi pettyä tarkoituksen poissaoloon. Se olisi jo liiallista uskoa johokin mistä olisi pitänyt vaieta.* Ja Beckettin kohdalla tuntuu myös uskonnollinen metafysiikka kummittelevan. Eräänlainen neutraaliin epätäydellisyyteen lisätty synkkyyden apostolius joka on mahdotonta ilman oletusta jostain poissaolevasta korkeammasta syystä tai tarkoituksesta.** Ikään kuin vajaa maisema olisi Beckettille tarkoituksettomampi kuin täydempi maisema. Mutta jos kumpaakaan ei ole rakentanut olio joka olisi jättänyt ensimmäisen kohdalla jotain kesken, kummatkin ovat kyllin täydellisiä eikä pettymys voi löytää kohdetta. Toisin kuin Beckett tuntuu ahdistavassa visiossaan esittävän.

-

*Wittgenstein käyttää teoksessa Varmuudesta käsitteitä elämänmuoto ja maailmankuva. Ne tarkoittavat sitä perustaa johon synnymme ja jonka pohjalta koemme asiantiloja ja olemassaoloamme. Niiden "sisällä" puhumme mielekkäin tai epämielekkäin lausein. Niiden sisällä yritämme vaieta oikein siitä, mistä emme voi puhua. Niiden "sisällä" meidän on mahdollista olla varmoja jostain, tietää jotain tai epäillä jotain. Kaikki muu epäily on mieletöntä. Elämänmuotoamme emme voi epäillä, vain asiantiloja siinä. Tuo käsitteeni synteettinen maisema on ehkä jotain saman kaltaista... Tai sitten ehkä jotain vielä perustavampaa, joka mahdollistaa ja yhdistää elämänmuotoja ja maailmankuvia? Toisin sanoen onko se jotain, jonka puitteissa eri maailmankuvien ja elämänmuotojen edustajat voivat tajuta sen, etteivät ymmärrä toisiaan? Eikö se, ettei jotain voi jakaa toisen kanssa, ettei ymmärrä, tai sen ymmärtäminen että jostain on vaiettava, ole myös ymmärrettävä ja jaettava "ensin" synteettisessä maisemassa? Käsittämättömyys on jaettava jotain potentiaalia merkitystä vasten - ja siksi sanonta ettei taidetta tarvitse ymmärtää ei oikeastaan pidä pakkaansa; kummallisimmissakin kokeiluissa on ymmärrettävä, mikä tässä maisemassa on toisin. Olemme olentoja joiden kuuluisi ymmärtää mitä kaltaisemme olento ilmaisee ja orientaatiomme maailmassa on se. Oletamme synteettisen maiseman (ja juuri siksi vaikeaselkoisuus mielestäni ärsyttää ihmisiä), jossa kohtaamme toisemme käsitettävyyttämme haastaen, sillä pilaillen, DADAILLEN, ja riippuu pyrkimyksistämme missä määrin haluamme olla ymmärrettäviä ja täydentää synteesiä. Vrt. Haavikko vs. Hulden. (Tämä menee niin vauhdikkaaksi, että täytyy kyllä nyt repiä jostain kommentti joltain filosofian ammattilaiselta!)

 **Ks. juttuni Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa

SEMANTTINEN MAISEMA SYNTEETTISENÄ MERKITYSYKSIKKÖNÄ* (Beckettistä ja Haavikon ylimielisyydestä)

Paavo Haavikko piti runouttaan välittömästi ymmärrettävänä. "Kirjoitan mitä tarkoitan." Jotenkin noinhan se meni. Ja koska edesmennyttä Haavikkoa ei omaa uskottavuuttaan menettämättä voi tietenkään kutsua tyhmäksi, kutsun häntä tuon lausuman perusteella jos ei ihmisvihaajaksi niin arrogantiksi ainakin. (Edellisen kirjoitukseni kommentoija kutsui Haavikkoa diivaksi, mikä määritelmä minustakin sopii runoilijamestariimme vallan mainiosti.) Muuta selitystä noin perusteettomalle väitteelle en keksi. Haavikon täytyi ymmärtää sen mielettömyys. Tarkoitustaan kun ei voi perustella Haavikon väittämällä puhtaalla ilmaisulla (mitä se sitten onkaan) ajautumatta kehäpäätelmään tai absurditeetteihin. Tulkinnat ja metaforat tulevat aina väliin. Siis ainakaan noin kryptisessä maisemassa kuin mitä hän harrasti. Sanoisinkin näin: Haavikko ei luonut kyllin synteettistä maisemaa sanoilleen ollakseen välittömästi ymmärrettävä.

Tässä voi jopa olla runouden ja proosan jos ei perustavin niin ainakin tärkeä ero. Että jollain kolmannella viittaavuudella on osoitettava tuo merkin ja kohteen välinen Haavikon väittämä kaikkien nähtävissä oleva ja niin itsestään selvä merkitys. Kirjoitettava esiin sanan ja lauseen maisema. Eli: kirjoitetaanko proosassa - ja tietenkin proosarunoudessa - tätä kolmatta enemmän esiin? Ja edelleen: mihin asti ilmaisua on mahdollista tiivistää säilyttääkseen maisemansa synteettisenä, eli ymmärrystä kokoavana ja tukevana mielen ja kielen perusyksikkönä? Millainen on vaikkapa Beckettin Millaista on "romaanin" maisema? Missä määrin se on kohdettaan kannatteleva ja synteettinen? Vai huojuuko maisema tarkoitteiden varjoissa? Toisin sanoen: Mitä mielikuvitukseni uskoo kuvittelevansa ja mitä järkeni tietävänsä tätä lukiessa? Missä ja miten tämä kaikki tapahtuu? Minusta Beckettin keskeinen idea hänen taiteessaan oli juuri semanttisen - tai synteettisen - maiseman eli merkityksiä synteettisesti kokoavan yhteisimmän perusyksikön koetteleminen.

Haavikko tietenkin tiesi kirjoittamisen ja tarkoittamisen yhteyden monimutkaisemmaksi kuin sarkasmissaan antoi ymmärtää - ja uskon että nautti siitä voimattomuuden tunteesta, jota saattoi kuulijoissaan ja lukijoissaan aiheuttaa. Mielestäni hänen älykkyytensä oli piiloaggressiivista laadultaan.

Hyväksi vertailukohdaksi Haavikon maisemalle tarjoan suuuren suosikkini Lars Huldénin. Hänen suustaan tuo Haavikon lause olisi kuulostanut vilpittömämmältä. Hänen runoudessa semanttinen maisema syntetisoi merkin ja kohteen yhteyttä.

Mutta miksi minä kirjoitin tämän kirjoituksen? Mitä yleistä arvoa tällä on? Se kai kirjoittamisen yksi tärkeimmistä syistä pitäisi olla. No. Jos tämä vitutus älyllistä ylimielisyyttä kohtaan on yhtään jaettavissa, se kyllä riittää minulle.


Silti: Eläköön Paavo Haavikko!
-
*Tämä vanha teksti on muokattu uudeksi edellisen postauksen Juopunut Haavikko ja siinä käymäni kommentoinnin innoittamana. Kiitos taas kommentoijille.