keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

AUTISTISEN STATUKSEN TRAAGINEN HEHKU eli onko Nietzsche vaarallinen filosofi?

Tekstissäni Kuinka lukea Nietzscheä ajautumatta säälimättömyyteen kirjoitin näin:

"Koska Nietzschelle olemassaolo ja luonto olivat yhtä eikä luonto näyttänyt äkkiä katsoen hyväntahtoiselta, hän päätteli metafysiikan, jossa säälivä hyväntahtoisuus oli enemmän ideologinen ja mielivaltainen luomus kuin julmuus ja satunnaisuus ja siksi subjektin vastustettavissa. Oikeastaan yli-ihmisen ideaan saattoi rakentaa ajatuksen, jolla säälin ja hyväntahtoisuuden vastustamisesta tuli looginen väistämättömyys ja melkeinpä velvollisuus. Tähän päättelyyn Nietzsche perusti filosofiansa, jossa uskonnot ja moraali olivat elämän voimaa nihiloivia oppeja kun taas niiden ylittäminen oli luonnon vaistomaista toteuttamista.
          On selvää että tätä päättelyketjua seuraten ajautuu näkemykseen, jossa vallantahtoisuus ja jopa julmuus on todempaa kuin sääli ja hyväntahtoisuus. Jos näin ajattelee, kokee Nietzschen lukija liian helposti itsensä älyllisesti epärehelliseksi ellei vie "rajattomuuttaan" hyvän ja pahan tuolle puolen. Juuri tässä nähdäkseni on se fundamentaali logiikka, jonka Nietzschen filosofia voi mahdollistaa lukijasta riippuen ja jota esimerkiksi kouluampuja Pekka-Eric Auvinen ehkä koki teoissaan toteuttavansa.
          Mutta kun luonto ei sinänsä ole hyvä tai paha. Siitä kun on evoluutiopsykologiankin mukaan löydettävissä ainakin ihan riittävä määrä vaikkapa kongonsimpanssien hyväntahtoisuutta purkamaan Nietzschen vallantahtoinen metafysiikka: luonnollisen vallantahdon ensisijaisuus ideologiseen hyväntahtoisuuteen nähden. Hyvän ja pahan tuolle puolen on siis mentävä Nietzscheäkin vauhdikkaammin ja vähemmän dualistisesti, ei sen enempää hyvään kuin pahaankaan ideologista syytä olettaen. On siis tehtävä enemmän niin kuin Nietzsche käskee ja vähemmän niin kuin hän tekee."


Henrik Rydenfeldin kirjoitus Nietzschen maailma tahtona valtaan tarjoaa toisenlaisen lähestymistavan, jossa Nietzschen mukaan myös lajin selviytymistä edesauttavat biologiset ja evolutiiviset ominaisuudet kuuluisi ylittää. Hyväntahtoisuus - ja tämä on nyt omaa olettamistani - lienee siksi ensimmäisinä ylitettävien joukossa, koska se luonnollistaa lauman dynamiikkaa, laumasielua. Lajia. Ja koska Nietzschelle luontoaan ylittävä yksilö on filosofinen perusyksikkö, on johdonmukaista korostaa jotain, mikä häiritsee laiskaa ja la(u)mauttavaa hyväntahtoisuutta. Näin (yli-)ihminen on siis myös biologisuuttaan - eli sisäistä "vihollistaan"  - ylittävä (eikä vain toteuttava) olento. Tässä  uskonnot voi nähdä biologisen hyväntahtoisuuden ideologisointeina (eikä vain ulkoisina auktoriteetteina), joilla ihmiset saadaan unohtumaan biologisesti annettuun olemukseensa. Se mikä tähän asti on tukenut lajimme selviytymistä voi olla latistava ominaisuutemme, eikä siihen pidä Nietzschen mukaan unohtua. 

Nietzsche ei kirjaimellisesti kannusta julmuuteen, mutta kovin helposti hyvyyttä haastavan yhteyden hyväntahtoisuuden ja joukkosieluisuuden välillä hänen filosofiassaan voi nähdä. Ja koska olemme sosiaalisia eläimiä, kaikki ristiriita tuon laumaisen ominaisuutemme kanssa saa ihmisen tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi. Ja koska ihminen haluaa olla jotakin, yhteisöstä tulee haaste joka on ylitettävä. Hyvyys ja ilo vain vahvistavat yhteyttä muihin. Ne eivät vahvista traagista hehkua. Itsensä nietzscheläiseksi kokevan (epävakaan?) subjektin on ehkä liiankin helppoa perustella itselleen muista eriytyvä ja erityinen, ikään kuin autistinen status, joka saa hänet tuntemaan itsensä pelottomaksi, vahvaksi ja todeksi. Ei siitä mihinkään pääse. Nietzsche on aidosti vaarallinen filosofi.
-

Ks. myös Ensisijaisuuden metafysiikasta ja Objektien ikuinen paluu: arvelua hyvyydestä ja pahuudesta sekä Puutteen evankeliumi: Derridan lahja

...

10 kommenttia:

  1. Olen huomannut jo vuosikymmenten saatossa ihmeellisen paradoksaalisen yhtälön:
    Nietzschestä vaikuttuneet nuoret tai vanhemmat miehet (tuskin koskaan naiset!) ovat filosofi-sankarinsa ihailusta huolimatta lähes poikkeuksetta juuri niitä kaikkein poliittisesti korrekteimpia ihmisiä mitä löytää saattaa, jos pol. korrektiudella tarkoitetaan vasemmisto-humanistista tulokulmaa. Nietzsche on cool, N on "oikeassa", N on hyvä käsikassara varsinkin juutalais-kristillistä ajatusmallia vastaan, mutta mitään hyppyä tavanomaisen yleisen hyväksytyn hyvän yli eivät nämä pojat kuitenkaan omissa ajatuksissaan =teoissaan koskaan tee. (Mikä saattaa olla ihan hyväkin asia. )

    Vähän sama juttu kun meidän hassun anarkismimme kanssa. Hyvin kela-tuetut, opintotuetut ja asumislisitetyt ja aina uusimmalla tekniikalla kansainvälisen suuryrityksen varustamat/applettamat (em. lisillä ostetut) anarkistit ovat ikään kuin liikkeellä vain hengen tasolla ja yhtä heikoin demonstraatioin (kivi vierähtää anarkistin kädestä ikkunaan). Vihaa on muttei suuntaa. Isä on niin iso. Maailma avara.

    Mitään todellisia nietzscheläisiä irtiottoja, ylityksiä ei kummassakaan ryhmässä tule eikä näe. Meillä pohjoismaissa hyvinvointiyhteiskunnassa onkin varaa tälläiseen ajatusroolipeliin. Voimme rauhassa miettiä minkä ajatusmallin edessä otamme identiteetti-selfiemme. N voi olla edelleen vaarallinen filosofi, mutta hänen fanittajansa eivät ole. Sanon kuitenkin että se on tietenkin hyvä asia. En halua takaisin sen enempää Hitlerin kuin Leninin nietzschismiä.

    jope

    VastaaPoista
  2. Joo. Kun niitzeä lukee, joutuu aidosti tiedostamaan, missä omat rajat kulkevat. Se on ehkä ainut suuri filosofi, josta voi sanoa että sen lukeminen on vaarallista olematta kliseinen. Toisaalta Niitzellä ei oikeastaan voi perustella asiota suuntaan tai toiseen, mutta vähätellä sen "rajattomuutta" aina kun sen nimi mainitaan jossain ei toivotun yhteydessä on yhtä huonoa ajattelua. Olen maistellut ideaa näytelmästä, jossa niitze joutuu kieltämään itse oman paradoksaalisuutensa ja hulluutensa puolustaessaan filosofiaansa pekka-eric auvisia vastaan.

    VastaaPoista
  3. Kun N.stä puhutaan tuodaan usein esiin juuri nuo kouluampujat jne. mutta harvemmin sitä vaikutusta, mikä Nietzschellä on ollut (ääri)vasemmistoon Suomessa ja muualla.

    Nietzschen moraaliopetus toimi ikään kuin rohkaisuryyppynä klassisen moraalin tuhoamistoimissa j vastustamisessa. Sillä perusteltiin paljonkin miksi klassinen yleinen moraali oli mätä, ja miksi se voitaisiin ilman moraalisia tuskia korvata uudella, marxilaisella moraalilla. Näin tapahtuu muuten edelleen.
    Kun vasemmistohumanisti joutuu umpikujaan, vedetään esiin perustelu ettei yleinen moraali ole muuta kuin kasa vanhentuneita ja heikkoja paimentolaiskansakäsityksiä. Vasuri ei viittaakaan Marxiin tässä vaan vielä vahvempaan moraalipatologiin, herra N:ään.

    Kulttuurimarxistisen kulttuurivallankumouksen (joka hitaasti ja varmasti on menossa koko ajan) yksi käyttövoima on edelleen tuo sama, puistattava.
    Se pomppaa esiin kuin vieteriukko melkein aina monissa keskusteluissa, joissa ei vasemmiston paradigma kannakaan kuluneita sloganeita pidemmälle ja senkin näkemyksen relativismi ja subjektivismi nousee väistämättä esiin.

    Tärkeä:

    Me muistamme aina muistaa että Nietzsche motivoi natseja ( ja netin pimeyksien synnyttämiä kouluampujia) mutta emme muista muistaa että hänen ajattelunsa motivoi myös bolsevikkeja, anarkisteja ja keskiluokan koko- tai kvasivasemmistolaisia "vapaa-ajattelijoita" - eli moraaliajattelun opportunisteja/punaisia prikaateja.

    jope

    VastaaPoista
  4. Kiitos, ystävät, tästä lyhyestä pätkästä!

    Tuli oikein ilahtunut olo, kun tulit Jope ensiksi määritelleeksi Nietzschen ja humanismin käsitteen ja sitten vielä teit selvää anarkistisesta nuorisosta (minä olen anarkistinen vanhempi naishenkilö), Juha ottaa kierteisestä laakista kopin ja mietiskelee paradoksaalisuutta ja hulluutta.

    Kukapa noita ei johtuisi ajattelemaan. Olen siivonnut isoa kirjahyllyä, pää on täynnä pölyä ja aivastelen edelleen. Aamulla vesijumppaan, sitten käyn vielä läpi virkistävää keskusteluanne.

    VastaaPoista
  5. Vai että kulttuurimarxismia vielä! Huh.

    VastaaPoista
  6. Olen tehnyt työtä vammais- ja rikosseuraamusalalla. Anarkistien yltiöoptimistinen mutta samalla niin vastuuttoman tai paremminkin huolimattoman nihilistinen näkemys tasa-arvosta saa minut aina kiukkuiseksi. Mutta myös muistamaan, miten täkeää työni on ja että valtiollisia ja kunnallisia rakenteita tarvitaan. Ettei niitä voi sokeasti hajoittaa minkään ideologian nimissä. Etteivät kaikki osaa, jaksa tai pysty pitämään itsestään huolta ilman kannattelevia instituutioita. Itse sanon aina opiskelijoille kun heitä ohjaan, että muistakaa aina kantaa virkanne niin että voitte olla siitä ylpeitä: olemme byrokraatteja ihmisten vuoksi. Juuri instituutio ja vastuullinen byrokratia takaa, tai sen kuuluu taata, että vastuu ihmisestä ei jää yksilön harteille. Byrokratia ja instituutio ei saa tehdä minua kasvottomaksi vaan vahvemmaksi. Parhaimmillaan instituutiot ja siinä työskentelevät byrokraatit itseni lailla ovat joukkovoimaa jolla kansalaisia kannatellaan heidän tarpeissaan. Tiedän että tämä kuulostaa utopialta mutta siihen työssämme pyrimme. En usko anarkistisen yhteisön kauan jaksavan huolehtia heikoistaan. Heistä tulee "niitzeläisiä" kuin huomaamatta. Fasismi ja anarkismi lähtevät eri suuntiin mutta tulevat toisiaan vastaan kun ympyrä sulkeutuu. Jäävätkö heikot ympyrän sisä- vai ulkopuolelle, on yhdentekevää. Makuasia. Tulos on sama. Toisin sanoen: Työni pitää jalat maassa ja Nietzschen oikeassa mittasuhteessa. Nietzsche on peili johon on hyvä välillä katsoa ja sitten palata ihmisten pariin.

    VastaaPoista
  7. Ripsa, sorry, jos tarkoituksella suora tyylini vähän kalskahtaa. En yritäkään peitellä sitä, että koen vasemmiston tulleen ideologisen tiensä päähän. Ihmisiä ei voi enää hallita samoin keinoin kuin ennen eikä köyhän, pienen, heikon ihmisen puolustamiseen tarvita välttämättä vasemmistolaisuutta laisinkaan (vaikkei se sitä poiskaan sulje), heikkojen puolustaminen ei ole vasemmiston monopoli, ei enää.

    Kultuurimarxismilla tarkoitan sitä Ranskan vallankaappauksesta ( se on historiallisesti oikeampi termi monen tutkijan mukaan) alkanutta jatkumoa, joka Marxin, sosialismin ja kriittisen teorian (mm. Frankfurtin koulukunta) kautta päätyi poliittiseen postmoderniin ja ajatukseen että kaikki on rakennettavissa uudelleen relativismista käsin. Tämä näkyy entisten instituutioiden purkamisena ja uudelleen määrittelynä, tiedät kyllä mistä puhun. Kulttuurimme perusteet ovat saamassa uudet perusteet monella suunnalla. Se on sitten henkilökohtainen arvokysymys onko se hyvä vai huono asia. Itse en pidä vallankumouksista. Muutokset hyväksyn kyllä kunhan ne tapahtuvat ihmisen luonnon omassa hitaassa tahdissa. Monella on käsitys ettei Suomessa näin tapahdu, siksi juuri voi puhua radikaalista kulttuuri"vallankumouksesta." Ripsa, eräänlainen anarkisti olen minäkin, voisin leikkisästi nimittää itseäni "konservatiivianarkistiksi" sillä niin harvassa meitä nykyään on, joilla on käsitys että vanha pohja ei ole loppuun vielä kokonaan palanut, vaan siitä saa hyvillä täytteillä ( ne modernit hyvät asiat) ihan hyvän evään tälle ja tulevillekin sukupolville :)

    jope

    VastaaPoista
  8. Juha, Jope,

    noissa puheenvuoroissa oli hirveästi asiaa.

    Joitakin ajatuksia. Ymmärrän, Juha, oikein hyvin sen, että näet yhteiskunnan kehittymisen yhdeltä kantilta. Asuin Sukevan keskusvankilassa 2-4-vuotiaana ja muistan edelleen sen ilmapiirin, joka lähti valtavasta määrästä nuoria miehiä, joilla ilmeisesti ei ollut minkäänlaista otetta elämästään: sota oli käyty, eikä kukaan välittänyt noista traumatisoituneista uhreista lainkaan.

    Pienenä en vielä nimennyt asioita. Mutta tiesin kuka vankilan sedistä oli mukava ja kuka ei. Laps näki sen varsinkin siitä, miten nuorimies kohteli eläimiä, joita oli valtava määrä: vankilan piti tulla omillaan toimeen ja pystyä myymään ruokaa ym. tavaraa ulos.

    Siellä ei anarkistinen hallinta olisi oikein toiminut. Mutta olisiko se ihanneihminen, semmoinen, joka oli kouluttautunut niin, että saattoi jatkaa ajatteluaan lopun elämäänsä, olisiko semmoinen ihminen ikinä sortunut puukottamaan jotakuta Kaisaniemen puistossa?

    Sehän on tietenkin edellytys *valtiottoman* yhteiskunnan luomiseksi: kasvatus ja siitä seuraava sivistys. Mistä seuraa seuraava kysymys: mistä saadaan uusille, uljaille ihmisille opettajat?

    Olen joutunut miettimään tuota ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että isä opetti niitä vankilan setiä. Että onnistuiko se "parantamaan" jonkun ihmisen, edes jonkun, vai ei? Epäilen. Ihminen on jonkun perusihmisyytensä vietävänä joka käänteessä, koska ei pysty valitsemaan ihmisiä joiden kanssa esimerkiksi tekee työtä.

    Jopen puheenvuoro on hyvä myös. Muutama vuoskymmen sitten yritin saada selvää siitä mitä Frankfurtin koulukunnalle oikein kuuluu ja missä suhteissa. Päädyin lukemaan Heideggeria (jonka heitin aika äkkiä jorpakkoon, koska dasein ei kelvannut minulle taideteoksen alkuperän kuvauksena...Tai jotain sinnepäin!) Toinen oli sitten kyllä Herbert Marcuse. Marcusen kautta rupesin lukemaan psykoanalyytikoita kuten Wilhelm Reichia ja sittemmin Lacania ja Julia Kristevaa. Käytännönläheisempi tienviitta!

    Kulttuurirelativismia jouduin viimeksi tavailemaan kun tein yliopistossa gradua kirjallisuudesta 1990-luvulla, tosin siis draamakirjallisuudesta. Siinä oli kaikenlaisia aihioita, joita mietin vieläkin. Eniten tietenkin olen ollut vaikuttunut n.k. uudesta vasemmistosta siitä yksinkertaisesta syystä, että osuin olemaan nuori 1960-luvulla. Silloin keskusteltiin taukoamatta, kaikkialla. Asuin Tampereella, Tukholmassa ja Yhdysvaltain länsirannikolla. Vähän paikkakunnasta riippuen näkökulmat vaihtelivat.

    Ylipäänsä tuo muutoksen virta oli niin julmetun voimakas. Eniten varmaan pidin siitä, että aina piti yrittää perustella väittämänsä, eikä mitään saanut purematta niellä. Se olisi tärkeää nytkin, eikä yleinen nyökyttely.

    Mutta olen onneksi tavannut nuorisoa joka miettii ja pohtii ja kyseenalaistaa. Aivan täysin toivotonta tämä maailmanmeno ei sikäli ole.

    MIKÄ siis olisi se syy/tapa miten ihminen ja ihmisryhmät voisivat väistää itselleen ja toisilleen vahingollisen "tahdon valtaan" vaikka se taipumus ei ehkä kovin nietzscheläinen olekaan? Vallanpitäjien ja vallanalaisten välinen konflikti on tämmöisen laumaeläimen kuin ihmisen kannalta se pahin mahdollinen.

    Nämä seuraa-johtajaa -pelit. Mitäs voidaan tehdä?

    VastaaPoista
  9. Ripsa, hieno kirjoitus, olet elänyt varmasti vahvan elämän, ja tiedät paljon, olen sen lukenut tästä ja aiemmista kommenteistasi. Olen kuunteluoppilas.

    Nuoriso tosiaan kyseenalaistaa nykyään, ja se on hienoa, mutta itse koen (enkä ole ainoa) että on kahdenlaista kyseenalaistamista: hyväksytty ja ei-hyväksytty, aplodeerattu ja ei-aplodeerattu, älykkääksi kritiikiksi autiomaation lailla nostettu, ja toinen kritiikki, hylätty, poissuljettu kritiikki.

    Toinen saa kritiikistään opettajiensa, median, setien ja tätien, vanhojen partojen ja ex- ja nykyradikaalien/liberaalien/porvariston hymyn ja peukutuksen, "niin sitä pitää", toinen saa foobikon leiman.

    Tällä tarkoitan tietenkin sitä että suomalainen keskustelu on polarisoitunut ikävällä tavalla, ja yhteiskunnan lempilapsi"kriitikot" dominoivat kritiikkiä tai siis sen näytelmää.

    Tästä on hyvä esimerkki vaikkapa eräs oululainen (?) pilapiirtäjä, joka esitetään jatkuvasti elämänmenomme kriitikkona vaikka piirtää juurikin täsmäohjattuja tilaustöitä vallan, median, vasemmiston, porvarilibreaaliston tarpeisiin. Hän tekee naurunalaiseksi juuri ne, jotka saa patologisoida foobikoiksi ilman lainsuojaa. Kynä suussa.

    Jopa anarkistimme otetaan tuolla tavoin vastaan ( avoimesti tai salaa), vanhat parrat ovat tyytyväisiä kun huppupäät esittävät vaihtoehdon: rikkaat on paskoja, rikotaan niiden autot, eläköön Marx. Pojanpojat esittävät isoisänsä osaa 40 vuotta myöhässä. Huono näytelmäidea mutta menee täysille saleille. Huput päässä.

    Itse pidän näitä vasemmiston radikaaleja antiradikaaleina, jotka ovat vain pönkittämässä tuon mainitun "kulttuurimarxismin" (typerä sana) arvoja ja oletuksia. Oikeastaan tässä yhteiskunnassamme ainoa vallan kriitikko voisi olla tiukka klassinen konservatiivi, sillä olemme niin kokonaan antautuneet hedonistis-subjektiiviseen arvoliberalismiin, joka sisältää korkeintaan reliikki-tavaraa sosialismin poluilta.( Eipä silti, en kyllä kaipaa sitä aitoakaan tavaraa siltä suunnalta enää takaisin.) Jokainen nuori osaa vetää Guevara-paidan päälle ja höpistä Bildenbergistä sun muista saduista, mutta mistään todellisesta yhteiskuntakritiikistä sen on mielestäni kaukana ja poissa.

    Mutta kaikille kunnia. Ja ajatuksen vapaus. Jospa aloitettaisiin siitä yhteisestä päätöksestä että ketään ei saa nimittää ajatuksiensa vuoksi foobikoksi, mikä nimittely on nykyään kuin kansantauti. Reich väitti jotakin käsittääkseni vallasta ja massoista. Minä en ole varma voiko tämä ihmiskunnan massa (johon me kaikki kuulumme) elää ilman yhteisesti sovittua hierarkiaa joka totetuu jopa konsensus-demokratiana. Ei taida voida.

    jope

    VastaaPoista
  10. Kun anarkistinen tai sitten vaikka uusliberaali usko yksilön kykyyn päättää asioistaan otetaan mitaksi, en usko minkaan koulutuksen tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden riittävän. Orgaaninen ja geneettinen jää aina yhtälöstä yli.

    Vankiloita yritetään aidosti kehittää ja jo minun virkani aikana vuodesta 1999 paljon on tapahtunut. Mutta minä uskon että anarkistien ongelmaksi tulisivat rikosten uhrit ja heidän vatimuksensa sovituksesta. Rikoksen tekijä voitaisiin armahtaa mutta kuinka esimerkiksi pedofiilin uhrille selitetäisiin anteeksianto? Vankilan yksi ja olenainen tehtävä onkin koston kanavoiminen yhteiskunnalisesti mielekkäksi
    toiminnaksi. Siinä se onkin onnistunt aika hyvin. Ja kyllä vankila myös "parantaa". Tuntuu kuin anarkismi eläisi vain itselleen.

    VastaaPoista