Kun luen Beckettin novelleja ja (epä)romaaneja, tuntuu kuin yrittäisin kurkistella aukkoisen maiseman taakse ja hakea sieltä selitystä. Ja sitähän olemassaolo on, halua mielekkäseen synteettiseen maisemaan. Tuo käsite - joka pälkähti äkkiä päähäni ja josta piti heti kirjoittaa edellisessä jutussani - tuntuu ilmaisevan jotain oleellista. Jotain, mistä ei voi puhua tarkemmin mutta joka on välttämätöntä kokeakseen semantiikan ja siten myös minänsä mielekkääksi. Tätä maisemaa ja sitä millaisessa ilmaisussa se vielä voi olla olemassa, Beckettin taide, ja lähinnä siis proosa, mielestäni testaa.
Beckettissä on nähdäkseni kyse paljolti samasta kuin Wittgensteinin varhaisen ja myöhemmän vaiheen "liukumassa" (jolla leikittelen jutussani DADA Corpus); jonkin pystysuoran primaarin kielen mahdottomuudesta mutta samalla sen itsepintaisesta metafysiikasta, jotta vaakatason kielipelit voisivat toimia mielekkäästi; ikään kuin reaalisesta mutta lausumattomasta toimijuudesta kielipelien "perustassa" kuvitteellisen ja symbolisen mielekkyyden ehtona. (Jaakko ja Merrill Hintikka ovat tämän vanhan ja uuden Wittgensteinin välisen jatkumon itsepintaiset ja yksinäiset kannattajat; ja myönnän että itsekin koen vetoa tuohon tulkintaan.) Beckettin proosan maisemassa tuntuu eksyneensä kielipeliin, josta puuttuu primaariin linkittyviä paloja jollain hämmentävän elementaarisella tasolla.
Wittgenstein ei kuitenkaan tee epätäydellisestä maisemastaan Beckettin lailla synkkiä, maailmakuvallisia johtopäätöksiä (ja tässä olen Wittgensteinin kannalla). Wittgenstein kun ei voi pettyä tarkoituksen poissaoloon. Se olisi jo liiallista uskoa johokin mistä olisi pitänyt vaieta.* Ja Beckettin kohdalla tuntuu myös uskonnollinen metafysiikka kummittelevan. Eräänlainen neutraaliin epätäydellisyyteen lisätty synkkyyden apostolius joka on mahdotonta ilman oletusta jostain poissaolevasta korkeammasta syystä tai tarkoituksesta.** Ikään kuin vajaa maisema olisi Beckettille tarkoituksettomampi kuin täydempi maisema. Mutta jos kumpaakaan ei ole rakentanut olio joka olisi jättänyt ensimmäisen kohdalla jotain kesken, kummatkin ovat kyllin täydellisiä eikä pettymys voi löytää kohdetta. Toisin kuin Beckett tuntuu ahdistavassa visiossaan esittävän.
-
*Wittgenstein käyttää teoksessa Varmuudesta käsitteitä elämänmuoto ja maailmankuva. Ne tarkoittavat sitä perustaa johon synnymme ja jonka pohjalta koemme asiantiloja ja olemassaoloamme. Niiden "sisällä" puhumme mielekkäin tai epämielekkäin lausein. Niiden sisällä yritämme vaieta oikein siitä, mistä emme voi puhua. Niiden "sisällä" meidän on mahdollista olla varmoja jostain, tietää jotain tai epäillä jotain. Kaikki muu epäily on mieletöntä. Elämänmuotoamme emme voi epäillä, vain asiantiloja siinä. Tuo käsitteeni synteettinen maisema on ehkä jotain saman kaltaista... Tai sitten ehkä jotain vielä perustavampaa, joka mahdollistaa ja yhdistää elämänmuotoja ja maailmankuvia? Toisin sanoen onko se jotain, jonka puitteissa eri maailmankuvien ja elämänmuotojen edustajat voivat tajuta sen, etteivät ymmärrä toisiaan? Eikö se, ettei jotain voi jakaa toisen kanssa, ettei ymmärrä, tai sen ymmärtäminen että jostain on vaiettava, ole myös ymmärrettävä ja jaettava "ensin" synteettisessä maisemassa? Käsittämättömyys on jaettava jotain potentiaalia merkitystä vasten - ja siksi sanonta ettei taidetta tarvitse ymmärtää ei oikeastaan pidä pakkaansa; kummallisimmissakin kokeiluissa on ymmärrettävä, mikä tässä maisemassa on toisin. Olemme olentoja joiden kuuluisi ymmärtää mitä kaltaisemme olento ilmaisee ja orientaatiomme maailmassa on se. Oletamme synteettisen maiseman (ja juuri siksi vaikeaselkoisuus mielestäni ärsyttää ihmisiä), jossa kohtaamme toisemme käsitettävyyttämme haastaen, sillä pilaillen, DADAILLEN, ja riippuu pyrkimyksistämme missä määrin haluamme olla ymmärrettäviä ja täydentää synteesiä. Vrt. Haavikko vs. Hulden. (Tämä menee niin vauhdikkaaksi, että täytyy kyllä nyt repiä jostain kommentti joltain filosofian ammattilaiselta!)
**Ks. juttuni Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa
Wittgensteinin vaikenemis-teesi on mielestäni jatkuvasti väärässä käytössä. Kuka tahansa voi määritellä omilla perusteillaan sen mistä on vaiettava. Helpoin esimerkki: ateisti haluaa vaikenemista Jumalasta ja kristitty ehkä päinvastoin vaikemisesta siitä mahdollisuudesta ettei Godota tule kun sitä ei ole. Hiljaisuus, filosofinen, tai retorinen vetäytyminenkin on siis pahimmillaan pelkkää kielipeliä, ja jos alamme lisäksi opettaa muille alueita minne sanat eivät yllä ja mistä pitäisi vaieta, muuttuu se jo vallankäytöksi. Sanat, merkit, lauseet, symbolit, kuvat taitavat jäädä aina toivottaman kauas todellisuuden hahmottamisesta, mikä EI tarkoita kuitenkaan sitä, että a) pitäisi vaieta tai b) pitäisi puhua. Suustamme, kynästämme tulee mitä tulee, tai jää tulematta, ja emme koskaan voi arvioida sen todellisuusaste prosenttia. Myös vaikeneminen voi olla paskapuhetta. Luulen että Wittgenstein tiesi myös sen. En kuitenkaan ole, enkä halua olla, täysverinen subjektivisti enkä realisti, miten iloisena klassisena konservatiivina ja positivistina voisinkaan olla: on olemassa objektiivinen todellisuus, jossa me nyt vain varjosanailemme toistaiseksi, tämän tiesivät hyvin sekä Platon että Paavali.
VastaaPoista(Beckett on muuten yksi lemppareitani pelkästään kielensäkin perusteella. Sellaisia kirjoja ei ole koskaan liikaa, ei kunnollista henkilö/maisema/juonen/ajankuvausta, vaan kirjaimellista kirjallisuutta)
jope
...korj.
VastaaPoistaTarkoitin edellisessä kommentissani "realistilla" tietenkin relativistia.
jope
Kiitos virkistävästä kommentistasi!
VastaaPoistaSen haluan tuohon sanoa, että vaikka olen ateisti en HALUA vaikenemista jumalasta ihmiseltä, joka jumalaan vilpittömästi uskoo. En halua mitään, joudun vain vaikenemaan koska jossain vaiheessa perusteet alvata viitata itseensä. Jumala on hänen - käyttääkseni nyt röyhkeästi tuota omaa tuulesta tempaisemaani käsitettä - 'synteettisessä maisemassaan' todellinen olio johon sana mielekkäästi viittaa ja minulle taas kulttuurinen idea johon sana mielekkäästi viittaa ja josta voin puhua yhtä hyvin kuin joulupukista. Siitä puhuminen, kumpi on oikeassa, on SE saranakohta, josta on vaikea vaieta oikealla lailla. Huomaa: VAIKEA VAIETA OIKEALLA LAILLA! Tuokin jo osoittaa että vallan kieleksi ei tästä vaikenemisesta ole; tässä kysymyksessä kummankin osapuolen synteettinen maisema on yhtä epämääräinen. Valtaa en voi vaikenemisen käskyllä käyttää koska siihen mistä ei voi puhua ei voi viitata myöskään vallan perusteena. Sen avulla ei voi käskeä! Koko vaikenemisen ajatus operoi liian primaarilla tasolla.
Tuo kirjaimellinen kirjallisuus Beckettin kohdalla on osuva! Juuri sitä minäkin tossa jutussani haen. Kirjaimellisen ja primaarin suhde!
En Juha tarkoittanut tietenkään että sä mitään kielipelejä pelaisit, et sinne päinkään. Hahmottelin sitä että edes Wittgenstein ei kykene määrittelemään sitä mistä ei voi puhua, mistä on vaiettava. Junassa istun ravintolavaunussa mieluummin kaistapään puhujan kuin mykän mestarin pöydässä. Emme me tiedä varmasti mitään, aina emme, hah, sitäkään että emme tiedä varmasti.
VastaaPoistaBecketistä vielä se että olen aina pitänyt kirjoista jotka näyttävät huolimattomasti, sinne päin, kirjoitetuilta. Beckett joka kirjoitti paljon ei-äidinkielellään ranskalla jättikin juuri sellaisen jäljen, illuusion ei-tarkasta kielestä. Saramago on tässä tietysti ykkönen mutta toiselta laidalta myös Bukowski. Yliveistettyä ja karsittua ja tiivistettyä suomalaista hotakaislausetta vierastan paljon( tosin juuri tuo mainitsemani Kari on sitten mestari käsittääkseni kuitenkin).
jope
Bukowski on suosikkini, tosin ne paremmin kirjoitetut, Naisia on mahtava. Sen lehtijutuista (jutusteluista) en oikein jaksa innostua.
VastaaPoistaNiinhän sitä muuten just ajatellaan että voiko edes sanoa mistä ei voi puhua... se jo on tavallaan liian pöyhkeää luulottelua itsestään. Kantillahan on myös tämä sama ongelma. Ja Kierkegaardilla (hae juttujani siitä niin tiedät mitä tarkoitan).
(päivitin muuten tätä juttuani)