Kumpaan minun pitäisi suhtautua vakavammin: Glenn Gouldin tulkitsemiin Goldberg-muunnelmiin vai AC/DC:n Rock and roll ain't noise pollutioniin? Tätähän kulttuurin paradigma lausumattomasti minulta kysyy. Ja sinulta. Halusimme tai ei. Ja riippuen vastauksestamme hätäännytään länsimaisen sivistyksen rappiosta ja arvojen liiallisesta suhteutumisesta.
Minusta moiseen ei ole syytä. Kummatkin vastaavat muotoisiinsa tarpeisiin. Gouldin tinkimättömässä ankaruudessa soi tomu. Hänen Bachinsa on pyhä kompromissi. Pää taivaassa ja jalat maassa. (Kun vaikkapa Olli Mustonen soittaa Bachia, transsendentin efekti eli se pää korostuu hänen tyylinsä laulavuudessa.) AC/DC taas tuntuu voimallaan ja mikä tärkeintä, toimivuudellaan, kokoavan hetken jossa mikään ei ole turhaa. Koneen mysteeri. Aineen huomaamaton sujuvuus.
Tuo alun kysymys joka näiden kahden välille asetetaan, on sama kuin jos minulta kysyttäisiin, kuka on paras ystäväni. Parasta ystävää kun ei ole olemassa. On vain ihmisiä jotka voivat ainutkertaisuudessaan vastata tostensa ainutkertaisiin tarpeisiin. Gouldin Bach ei voi tässä maailmassa korvata ketään eikä mitään eikä kukaan eikä mikään Gouldin Bachia. Kummastakin jäisi korvattaessa jäljelle vain tyhjä paikka.
Oli Gould vähän outo otus. Muistan katselleeni dokkaria hänestä vuosia sitten kun olin yksin viikon verran sukutalossa. En minä sitä tyyppiä pelästynyt mitenkään, minusta on OK että ihmiset ovat joskus outojakin. Meitä on niin tuhottoman paljon erilaisia geneettisiä ja ympäristöllisiäkin variaatioita, että ei voi välttyä outouksilta silloin tällöin.
VastaaPoistaSilti. Goldberg-variaatiot tuntuivat olevan pianistille jonkinmoinen fix idee. Siis suomeksi päähänpinttymä, paitsi että se hänen kohdallaan oli pysyvät juttu, juuri nuo Bachin jutut. Dokkarissa näytettiin häntä jossain päin Kanadaa, käsittääkseni. Gould kävi kävelyillä ison joen rannassa, elämänkerta kerrottiin, mutta nyt en kykene muistamaan sanoiko hän yhtään mitään.
Ehkä Goldberg-muunnelmista oli syntynyt hänelle ainut tapa puhua. Sitä ihmettelin että hän oli päästänyt kameran mökkiinsä.
Sen sijaan AC/DC oli meillä kyllä käytössä, kylässä, niin kauan kuin lapsi oli. Sen jälkeen en ole sitä kuullut ja nyt tajuan että tuskin kuulin silloinkaan. Ei minkäänlaista muistikuvaa.
Olisinkin ollut todella yllättynyt jos ac/dc olisi ollut suurin suosikkisi. Minulle bändi kolahti muutama vuosi sitten kun kuulin tuon mainitsemani kappaleen Alivaltiosihteerin ohjelmassa (silloin ne oli radio suomessa ja soittivat musiikkia ja radion parhaat biisit tuli niiltä mutta nyt en enää kuuntele ohjelmaa kun ovat yle puheessa). No, piti kuunnella koko levy, eli Back in black ja testata kolahtaako. Kolahti. Tuo bändihän on sellainen että taiderocksivistyneistö ei saa tai osaa siitä oikein pitää. Minullakin oli joku kumma asenne niitä kohtaan. Mutta ihminen onneksi kasvaa pinttymistään irti. Kunhan saa elää kyllin kauan.
VastaaPoistaMinä näin kans ton dokun gouldista. Kaikkein yllättävin ykstityiskohta oli sen Innostus petula clarkiin. Se teki radioon dokumentin siitä. Suuri yleisöhän on kuullut gouldia uhrilampaissa siinä kun se sielläa häkissä nirhaa ne vartijat. (Suosittelen muuten sitä kirjaa jos haluat kesällä lukea jotain laadukasta populaaria. Loistavan tiivis jännitysromaani. Harmitti kun olin ensin nähnyt elokuvan mutta vaikuttava se oli nytkin.)
Kenen kirjoittama kirja? Sen leffan olen nähnyt. En tunnistanut Gouldia! Herranen aika miten kamalaa!
VastaaPoistaJoo, olen ollut Jenkeissä silloin kun Doors, Dylan, Steppenwolf, Chicago, Grateful Death, Joni Mitchell, Joy of Cooking jne. jne. aloittivat soittamisensa. Rantauduin New Yorkiin pari viikkoa ennen Woodstockia, asuin Chelsea Hotelista parin korttelin päässä, mutta ei ollut aavistustakaan historiallisen tapahtuman läheisyydestä.
Saas nähdä ehdinkö lukea laadukasta populääriä. Lukemiset ovat enemmän kyllä töitä.
Thomas Harrisin.
VastaaPoistaNäyikö chelseassa tuttuja naamoja? Leonard Cohen samas hissis? Piskuinen kateus tosta sun laajasta otannasta melkein minussa viriää☺ jotenkin historian siivet väkisinkin humisee.
No, en tietenkään käynyt hotellissa, ohi menin, mutta hippejä oli joka puolella niin että ei niihin mitenkään erityisesti tullut kiinnittäneeksi huomiota. En ois tiennyt minkänäkönen on Leonard Cohen tai Patti Smith, sen puoleen.
VastaaPoistaAsuttiin yhden ystävän luona, joka tavattiin ekan kerran Tukholmassa, se oli ollut Kennedyn Peace Corps-vapaaehtoishommissa jossain Tyynen meren saarilla. 10th St ja Avenue A ja B, siinä välillä, lähin metroasema 14th kadulla.
Kesä alkaa sikäli että pääskyset tulivat. Ens viikko menee lasten kans etelässä. Ehkä ehdin käydä kirjastossa, mutta kirjoittaa pitää ennen sitä.
Ohittamaton "Glenn Gould-kirja" on Thomas Berhardin Haaskio, tosin todella todella bernhardmainen sellainen. Ko. kirja olikin ensimmäinen Berhard jonka luin. Sen jälkeen lähes kaikki suomennettu on uponnut, ja syvälle. Berhard itsehän kykeni kuuntelemaan musiikkia lukemalla partituureja. jope
VastaaPoistaBernhardilta olen lukenut Betonin. Siitä kirjoitinkin. Vaikuttava loppu! Nyt on semmoinen olo että tartun sen kirjoihin pikkuisen tuonnempana.
VastaaPoistaJope, mietinkin jo että olenko nähnyt unta vai kirjoittiko Bernhard Gouldista. Minusta kirja oli todella hyvä. Kolmen ystävän yhteinen pelko ja inho varsinkin Salzburgia mutta yleensä itävaltalaista musiikkielämää kohtaan. Teeskentelyä ja filmaamista vastaan. Bernhard on kyllä loistopakkaus! Mulla on aika monta Bernhardin kirjaa, parista olen kirjoittanutkin.
VastaaPoista