Katsoin Teemalta Mike Leigh'n Sodankylän haastattelun. Pitäisin Leighistä enemmän jos hän olisi vähemmän sentimentaalinen ja luottaisi taitavan realisminsa voimaan ja näyttelijöidensä taitoon enemmän. Hänellä tunteellisuus on orgaanista ja välitöntä, reflektoimatonta, ei retorista kuten vaikkapa Lukas Moodyssonin poliittista realismia päivittävässä Lilja 4-everissä*. Erityisesti tämä näkyy jo muutenkin vaikuttavissa kohtauksissa joita Leigh turhaan korostaa toisteisella musiikilla. Kuin ei huomaisi luottaa elokuvaan an sich.
Mutta sitten on mainio poikkeus ja itselleni ylivoimaisesti tekijänsä mieluisin työ: Happy-go-lucky. Siinä Leigh tuntuu ottavan etäisyyttä itseensä ja tyyliinsä kirjoittamalla elokuvaansa jo valmiiksi tunteissa liioitellun ja oudon hahmon. Efekti on raikas ja vapauttava.
Nyt menen vuokraamaan Mr. Turnerin. Saapi nähä miten tässä käy.
...
Hyvin kävi. Ei liikaa tunnetta.
-
Ks. Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever: realismin välitön taide ja Blodgistin 10+1 parasta elokuvaa
No mutta hyvä että olit nähnyt jonkun Mike Leighn työn! Minä olen ehkä nähnyt jonkun joka on mahdollisesti ollut BBC:ssä, mutta ei aavistustakaan olenko vai enkö. Sen käsityksen sain, että suurin osa hänen tuotantoaan on ollut siinä firmassa.
VastaaPoistaKiinnostavaa oli se kun hän esitteli esikuviaan. Ja se kun Hitchcockilta kysyttiin mitä hän sanoo siitä kun Ranskan Uuden aallon ohjaajat nimeävät hänet esikuvakseen? vastaukseksi riitti: Nothing. Se kaveri on pyörinyt ympyröissä.
Kiva tyyppi minusta. Oliko hän tosiaan sentimentaalinen? Puhe oli poimuilua kertomuksesta toiseen. Päädyin jännittämään sitä, muistaako hän mistä lähti liikkeelle.
Jos omistat dvd-soittimen, vuokraa Mr. Tuner. Minä en vielä sitä ottanut kun tuli muuta. Naked oli aikoinaan elokuvakerhokamaa, 80-luvul. Muistatko sitä?
VastaaPoistaJuu. Sen, siis Leigh'n (pitääkös tuossa olla tuo heittomerkki?) sävy on todellakin aika usein kovin tunteellinen, jotenkin aihetta
turhaan herkistelevä. Minua se muuten näissä hienoissa elokuvissa harmittaa. Mutta tuo kehumani juttu tosiaan on poikkeus. Löytyy varmasti kauppojen alekasoista. Suosittelen!
Mulla on ollut pitkään hauska ajatusleikki miettiä milloin filmattiin "viimeinen elokuva." Ehdokkaat ovat 80-luvun puolesta välistä kaikki: Tarkovskin viimeinen Uhri ja Kurosawan viimeinen Unet, muutamia mainitakseni. Noina aikoina paljon muuttui. Siis paljon ennen digitalisoitumista. Suurin muutos oli kuvakerronnassa. Leffoista alkoi tulla enemmän tai vähemmän filmattuja tarinoita, kerronnallisia romaaneja kuvin. Leffa menetti kosketuksensa lähitaidelajiinsa runouteen ja maalaustaiteeseen. Kuvat alkoivat olla joko yhden suhteessa yhteen tarinaan, niiden kuvitusta tai sitten vain estetisoituja metaforia. Kuva kuvana katosi. Kuvat estetisoitiin joko -yli tai -ali. Kyynis-postmoderni"taide"leffa viimeisteli leffan tuhon ainakin minun silmissäni. Mitä nihilistisempää sälää, sitä parempi. Minä oksensin.
VastaaPoistaOnpa taas valituslaulu minulta. Tiedänkö edes mistä puhun?
No, mulle elokuvantekijät ovat mulle etunimiltään Andrei, John, Vittorio, Federico, Stanley, Charles, Mikko, Ingmar, Jean jne. ja jne. Miten hitossa sitä pääsisi kiinni nykyleffaan nostalgisoimani 80-lukua edeltävän ajan jättämien elokuvakäsitysten jälkeen? Elokuva on nykyään, vääristyneissä silmälaseissani, joko puhdasta viihdettä tai taideleffaa pastissoivaa intertekstuaalisuutta, vitsailua tai tyhjän demoa.
Polkupyörävarasta tai Stalkeria ei saa enää takaisin. Mitään niin kaunista ja totta samassa virtaavassa kuvassa ei osu enää silmiini, vaikka katselen telkusta kyllä nykyleffaakin.
jope
Kiitos suosituksesta! Noissa Sodankylä-ikuisesti -dokkareissa oli kyllä tolkuton määrä informaatiota elokuvista. Voi olla että en ikinä saa nähdyksi kaikkia leffoja joita haluaisin.
VastaaPoistaMulla on hyvä telkkari ja poijan antama DVD-soitin, joka on rikki. Näin kai tää menee. Mutta tietsikassa on DVD myös, ehkä tuo Mr Turner pitää katsoa. Olen saanut kyllä joskus muinoin Lontoossa yliannostuksen hra Turnerin maalaustaidetta. Ehkä sitä nyt voisi ajatella uudelleen.
En usko että sitä Naked-leffaa muuten oli 16-millisenä, muistaisin kyllä jos oli ollut. Minä kuljin siis projektorin ja kankaan kanssa pitkin Pohjanmaan kyliä...
Jope,
VastaaPoistaUhria voisin kyllä äänestää! Mutta muuten on vähän sama fiilis usein, en oikein tiedä mitä ajatella noista myöhemmistä leffoista. Luulen että vetäisin rahan nykyleffan ja sen entisen välille johonkin Kieslowskiin, ehkä.
Niin ja kyllä Kurosawan Unet oli aivan loistava! Jean Vigo vai Renoir? Minusta on kivaa kun Teema järjestää vähän väliä noita elokuvafestareita. Niissä on usein näitä klassikoita.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPerhana ku tällä tabletilla tulee lyöntivirheitä , mutta julkaisenpa nyt tämän uudelleen:
VastaaPoistaJope heitit haasteen. Täytyy jatkaa tuosta kasarista eteenpäin ja puolustaa elokuvaa sen jälkeen... Moodyssonin Lilja 4-ever on realismiin uutta voimaa puhaltava vihainen mestariteos 2000-luvulta (ks. nuo jutut mihin viittaan tämän kirjoituksen alaviitteesä; niissä yritän perustellä näkemystäni). Sitten elokuva joka tuntui joltain aivan uudelta maailmalta: Trierin Breaking the waves. Sitten on tämä toinen tanskalanen neropatti Refn ja hänen jalokivensä eli Pusher II. Ja vielä 3. tanskis Juhlat. Lynch tietenkin. Malickin Uusi Maailma ja Todd Solondzin kaksi hienoa elokuvaa Onni ja Tervetuloa nukkekotiin, Ranskalaisista nostan ehdottomasti Audiardin Profeetan. Hanekesta en ole ihan varma. Rakkaus ja Bennyn video ovat hienoja. Valkoinen nauha on tyhjä ja yliarvostettu eikä sano mitään uutta... Korea mutta kliseinen. Tässä nyt ekaksi mieleen tulevat.
En ajattele elokuvan historian köyhtyvän ajan kuluessa. Kyse on innoittavasta evoluutiosta. Kokeilu on tärkeää koska myös muoto alkaa vähitellen kantaa mukanaan liian tuttua tapaa kokea maailmaa ja arvoja. Mutta joskus itsensä liian vakavasti ottava kokeilu ja vieläpä paikassa jossa viesti menisi vähemmälläkin perille, on tuskastuttavaa. (E-L Ahtilasta olen kirjoittanut happaman jutun. Greenaway jättää minut myös kymäksi.)
Minusta on niin että taiteen evoluutio kulkee joka suuntaa ja monia rinnakkaisia polkuja: kokeilevia mutta myös vanhaan uutta voimaa luovia. Ei ole olmassa yhtä realismia esimerkiksi. Ja kokeilu väärässä paikassa peittää tärkeän ajatuksen. Siksi esm. Moodyssonin suorasukainen mutta retorinen ja poleeminen realismi Liljassa tuntuu loistavalta valinnalta. Saarnaavassa retoriikassa Moodysson on kyllä ylivoimainen. Lilja on kuviensa summaa suurempi elokuva.
Uskon että kun puhutaan realismista latteutena ja filmattuna romaanina, mielessä on valtavirran realistinen viihde-elokuva. Mutta on siis olemassa monia realismeja.
P.S. Kirjoituksessani Jotain mätää tanskanmaalla perusteita tuosta Pusherin mrkittävyydestä.
VastaaPoistaJuuri nuo Greenway yms. jutut ovat sitä nihlististä estetisoitua sälää, joka merkitsee minulle tyhjää leffaa. von Trierissä sitten minäkin näin hetken "vanhan ajan auteurin" otetta, juuri tuossa Breakingissä ja sitten Dancer in the Darkissa.
VastaaPoistaIhme kyllä pidin paljon myös mainitsemastasi Malickista, The tree of lifesta, vaikka siinä jos missä saattaa olla juuri sitä metafora-kuvaa, jota kritisoin. On kyllä jotakin enemmänkin. Inhokkilistastani puuttuvat vielä Almodovar ja Tarantino. Voi olla myös sukupolvikysymys. Postmodernit vitsit ja viittaukset (Tarantino) ja parisuhdekelailut (Almodovar) eivät ole minulle elokuvaa. Kullakin on makunsa. Koko kysymys, hyvä leffa-huono leffa on idioottimainen. Elokuva on parhaimmillaan niin luonnollista ainetta, kuin vettä ja leipää, että se maistuu aina kun se on itselle raikasta. Pidän sekä tarinoista että elokuvallisesta runoudesta. Makuni on siis aika koservatiivinen ja romanttinen. Se ei tietenkään sulje pois realismia. Valon virta koskettaa tai sitten ei. Ei leffa 80-lukuun loppunut. Tietenkään. Oman maun rajat alkoivat tulla vain sen jällkeen vastaan. Luulen että leffamakuni syntyi ja sai rajansa silloin n. 18-22-vuotiaana. Peter von Baghilla, Ylen loistavalla klassikkotarjonnalla, eräällä elokuvakerholla ja sitten myöhemmin lukemillani Tarkovskin kirjoituksilla on ollut siinä merkittävä osuus. Myöskään amerikkalaista elokuvaa ei tulisi unohtaa koskaan. Siellä on sittenkin home of the movies ja esim. Fordia ja monia muita kollegojaan voi pitää elokuvan zen-mestareina kaikessa autenttisessa kerronnallisuudessaan, joka on silti usein paljon enemmän kuin pelkkä filmattu tarina.
jope
PoistaAlmodovari ei mulle lopulta kolahtanut. Se naamaleikkausjuttu, olikohan sen viimisin elokuva, jotenki ihan ok, 4 pinnaa. Mutta muuten ei oikein. Tarantinon reservoir dogs on tärkeä elokuva ja kill billin eka osasta pidän valtavasti. Kakkonen kuraa. Elokuvassa joskus tärkeintä on rytmi ja asenne. Sillä tavoin se voi olla enemmän sukua musiikille kuin kirjallisuudelle. Tarantino paljolti tollanen tapaus. Tai tekstin rytmille. Toimintaelokuvia katson juuri tällä periaatteella ja vähemmän sisällön. Esim. mad maxissa, siis tässä uudessa, rytmi oli hukassa levottoman ylienergisyyden vuoksi. Jos nyt mietin asiaa niin oikeastaan elokuva ei ole vain eri lajityyppejä vaan myös eri taiteen alalajeja tyliin bach/acdc ja kummakin vstaavat olemassaoloni viritykseen eri tavoin mutta tasa-arvoisesti. Siis ihan todella tasa-arvoisesti! Ja nyt en pilaile enkä heittäydy relativistiksi. Minulle arvo ovat tärkeitä tässä kulttuurin olohuoneesa (vain miten jope nyt sanoikaan). Suhtaudun vilpittömän vakavasti glenn gouldin goldberg-muunnelmiin ja ac/dc:n rock and roll ain't noise pollutioniin. Ne ovat kuin kaksi ystävää jotka erilaisuudessaan vastaavat eri tarpeisiini, tekevät elämästä kauniin kokemuksen (parasta ystävää ei siis ole olemassa). Taidan kirjottaa tästä postauksen, saas nähä... kiitos taas teille. Tämä kommentointi on kyllä tärkeä osa luovaa kirjoittamista.
Eli sanonkin nyt että Vigo vastaa paremmin mun tarpeisiini. Renoir on tylsä.
Ripsa, kyllä se Jean on Renoir. Vigo teki niin vähän, oikeastaan vain kaksi leffaa, josta tietenkin Atalante on kulttileffojen kulttileffa, hieno tietenkin, mutta sen näkemisestä on niin kauan mulla että olisin teeskentelijä jos väittäisin tuntevani sen hyvin. Noin on muuten muutenkin. Lukemistamme kirjoista ja nähdyistä leffoista ei välttämättä muista paljoakaan myöhemmin. Jonkun kohdan sieltä täältä ja teoksen tuottaman kokonaistunteen. Niitä voi niin sanoakseni "muistella hyvällä."
VastaaPoistajope
No hyvä! Olin kamalan ihastunut kun Sodankylä - ikuisesti - dokkarissa näkyi sentään käymäseltään myös Kieslowski. Noiden "nuorempien" ohjaajien leffoista en ole kaikista tykännyt, Kieslowskin väritrilogiasta minusta ehyin oli Sininen. Ei ne kaksi muutakaan huonoja ollut, puolalaisilla on semmoinen elokuvavamma, että se menee kauas johki Varsovan kansannousun traumaan, mutta visuaalisesti se onkin sitten sodanjälkeistä terapiaa, Lodzin elokuvakoulu tärkeimpänä keskuksena. Viime vuonna oli ainakin täällä ohjelmistossa ranskanpuolalaisen elokuva nimeltä Ida, joka oli mustavalkoinen ja mielettömän kaunis. Siinä oli tietenkin myös puolalaista jazzia, joka on oleellinen juttu, muistaakseni oli jo Wajdalla.
VastaaPoistaJean Renoirin kohdalla olen sitä mieltä että koko tuotanto, sieltä ei voi poimia osia. Se on prosaisti se tyyppi. Tekee tiiliskiviä leffoiksi. Mutta ne vaativat tavattomasti ne leffat. Pelin säännöt oli semmoinen jonka melkein ohitin nuorena, nyt kun näin sen uudestaan, se oli aivan mielettömän osuva humanistinen otos. Intian kuva Joki on oikeastaan yhtä Satyajit Rayn Apu-trilogian kanssa, ja muistaakseni Renoir auttoi Rayta alkuun ja Ray auttoi Renoiria Joen kanssa. Semmoista elokuvien teon pitää ollakin! Yhteistyötä ilman rajoja.
Vigon näkemisestä on mullakin niin kauan että en ole varma sen merkityksestä.
Mutta viime vuosikymmenen tärkein leffa oli mulle kyllä von Trierin Melancholia. Se taas sopi yhteen miltei saumattomasti (no, nimi katosi päästä, se Pirkko Saision puoliso!) dokumentin Melankolian kolme huonetta -leffojen kanssa. Pirjo Honkasalo, joo, ja mun mielestä Honkasalo on järkyttävän etevä visuaalinen ajattelija ja filosofinen ja yhteiskuntakriittinen. Melankolian käsitteessä on tärkeintä se, että ne ovat kummankin ohjaajan kuvauksissa realistisia, totuudellisia suorastaan, ja vastaavat taas sillä tavalla mielestäni Julia Kristevan kirjaa Musta aurinko.
Nämä ovat vain poimintoja. Peter von Baghin Elokuvan historia on opus joka me hankittiin kirjahyllyyn heti kun se ilmestyi. Mutta onpas kivaa kun teistä kumpikin osoittautuu elokuvan ystäväksi!
Trierin Melankolia on hieno ja nihilismin helppoutta haastava elokuva. Kirjoitinkin siitä tänne. Otan kolme fragmenttia tähän:
VastaaPoista"Missä kulkee se raja, missä vielä voimme kokea satunnaisen olemassaolomme mielekkääksi? Kyllin absoluuttiseksi? Ilman ideaa tulevaisuudesta tietoisuus on oleellisesti vajaa. Hyödytön vapaudestaan. Myöhässä maailmasta. Siksi ihminen niin vaistomaisesti tarvitsee uskontoa ja tuonpuoleisuutta. Vapautuakseen reaalisen aja(ttomuude)n puristuksesta.
Ajattelemisen vapauttava päättyminen? Suunnattoman lopun nautinto? Absoluuttisen vapauden kammottavuus ja kauneus; sen tuleminen havaittavan ja koettavan piiriin; reaalisen tietoisuuden pak()ttavuus. Katsokaa! Tältä konkreettisimpaan puristettu tietoisuus ja sen vapauden hyödyttömyys näyttää! Vain näin se voi olla aidosti mahdollinen!
Justinelle maata lähestyvä planeetta Melankolia on hänen sisäisen kokemuksensa ja ulkoisen todellisuuden katarttinen lankeaminen yhteen. "Ylösnousemus"."
Yleisenä kommenttina siihen mistä tässä on keskusteltu: onko elokuva tätä nykyä nihilististä kikkailua tai tyhjää sanahelinää nykyään. Ei ole, kumpaakaan.
VastaaPoistaKiinnostava elokuva elää yhä vahvemmin pienillä festivaaleilla, siis hyvin pienillä sellaisilla, josta ne tulevat laajemmin näkyviin vasta Internetin kautta, koska joku ahkera on ne sinne laittomasti tai puolilaittomasti lohkaissut. On turhaa toivoa, että "nykyelokuvan" (termi johon en usko) parhaimmistoa tultaisiin Suomessa näkemään kuin erikoistapauksissa tai että siitä mitä täällä nähdään voisi saada kuvan siitä mitä elokuva vuonna 2015 on – tai edes kuvaa siitä mitä elokuvan historia todella kaikessa laajuudessaan pitää sisällään.
Jopenkin luettelemat nimet olivat väistämättä euro- ja Amerikka-keskeisiä, niin hyvissä kuin huonoissa esimerkeissä. En tarkoita nyt, että se kertoisi mitään kommentoijan "ahtaasta mausta", vaan että se kertoo paljon siitä mihin ollaan totuttu ja miten elokuvasivistys tässä(kin) maassa on kasattu: ne kiinnostavat ja "vanhaa ja hyvää" tekevät elokuvaihmiset tulevat väistämättä läheltä omaa kulttuurialuetta. Itse koen, että todella monet kiinnostavat tekijät tottelevat sellaisia nimiä kuin Kiyoshi Kurosawa, Sion Sono, Lav Diaz, Apichatpong Weerasethakul, Carlos Reygadas, Mani Haghighi, Rithy Panh, Jiang Wen... Toki Euroopasta ja Yhdysvalloistakin löytyy, ettei siinä.
Koska monet näistä tekijöistä tulevat maista, joissa elokuvahistoria on mennyt aivan toisia latuja kuin täällä missä Tarkovski ja Bergman ovat olleet kovia juttuja, on heidän kohdallaan myös mielestäni turhaa puhua vanhasta hyvästä elokuvasta: elokuvan kieli on muotoutunut monilla kulttuurialueilla aivan toisenlaiseksi, vaikka ohjaajien vaikuttimet ovat voineetkin olla kansainvälisiä ja vaikkapa eurooppalaisia. "Vanha hyvä elokuva" on sekin aika euro/USA-keskeinen näkemys, jossa maistuu aika lailla nostalgia. Elokuvan kokemisen kanssa sillä on varmasti paljonkin tekemistä, enkä kiistä sitä mitenkään, mutta elokuvan an sich kanssa en näe sillä olevan paljoakaan yhteistä.
Olen siis Juhan kannalla siinä, että elokuvalla on oma evoluutionsa. Kauheita ovat juuri elokuvat, jotka yrittävät kovasti olla "kuin silloin ennen vanhaan"... tässäkin kommenteissa mainittu Ida yhtenä suurena inhokkinani, tuli niin falski olo siitä. Sen sijaan joku The Strange Little Cat olisi varmasti monen mielestä postmodernin nihilistinen vitsi; omasta mielestäni taas aivan uutta ja kiinnostavaa elokuvakieltä. Katsoin pikkukissan vastikään uudelleen, ja tajusin sen kestävän lukuisia katseluita myös tulevaisuudessa. Voikohan suurempaa kehua elokuvalle antaa? (Kummastakin, Idasta ja TSLC:sta, löytyy minulta Laajakuvasta teksti.)
Ja korjattakoon Jopen ensimmäistä kommenttia vielä sen verran, että Kurosawan viimeinen elokuva oli Madadayo, ei Unet. Aliarvostettuja elokuvia toki kumpikin (aika hassua tosin, että Unet olisi esimerkki "vanhasta kunnon elokuvasta", kun sehän se vasta aikamoista postmodernia metakikkailua onkin).
Kiitos kommentista Valo. Ja minä taisin Idaa pikkuisen puolustaa.
VastaaPoistaValo. Kävin lukemassa tekstisi Pikku kissasta. Huikean oloinen elokuva. Todistaa että ideat tekevät hyvän elokuvan, ei itsetarkoituksellinen muoto edellä meneminen. Kyllä Muodonmuutos tulee syvätasolla mieleen. Minulla yhdistävä tekijä on lacanilainen sybolisen, imaginaarisen ja reaalisen suhde. Kissassakin näyttää tekstisi perusteella kielellinen, havainnollinen/kuvitteellinen taittuvan oudoksi kun esiin pakottuva reaalinen sitä alkaa vääristää. (Jostain syystä juttuni Muodonmuutoksesta on lymynnyt välillä luonnoksissa ja pistän sen nyt tuohon kommenttisi ajankohtaistamana uutena esiin.) Missä Kissan voi nähdä?!
VastaaPoistaKaikkien intoilema Weerasethakul sen sijaan ei minua lainkaan sytytä.
Ja Veerasethakulia olen myös nähnyt...
VastaaPoista