Tällä hetkellä nimeän niitä kolme. Nimikkeitä voi tulla lisää. Nimittäjänä siis ainakin vielä rock eikä mikään muu. Ja kyse on levyn kokonaisvaikutelmasta, mikä tarkoittaa myös sitä, että se on pystyttävä kuunteleman vaivatta kokonaan läpi otteen herpaantumatta.
Ensimmäisenä ajaton urbaani runoelma, esikuvansa Velvet Undergroundin persoonallisesti hallitseva ja sitä jopa jalostava, syntyaikansa eli 70-luvun alun uniikki edelläkävijä ja aikakauteensa älykkäästi etäisyyttä ottava, punk ennen punkin kliseitä ja Sex Pistolsin coveroima, arrogantti, kyyninen, kaunis, herkkä, psykedeelinen, romanttinen, naiivi, uhmakas, rytmissään ja tyylitajussaan vaivattoman varma ja luonnollinen sekä ideassaan, muodossaan ja tilan tunnussaan efektiivinen, voimakas ja puhutteleva. Sellainen on Jonathan Richmanin debyytti The Modern Lovers.
Toisena totta kai ja tietenkin Tom Verlainen ja Televisionin Marquee moon vuodelta 1977. Debyytti sekin. Eivätkä nämä kummatkaan neropatit ole saaneet esikoistensa jälkeen aikaiseksi mitään näin korvaamatonta.
Kummatkin löysin elämääni nuoruudessani ystäväni levyhyllystä. Kiitos hänelle siitä.
Ja kolmantena AC/DC:n Back in black, jonka ylevyyden tajusin vasta 55-vuotiaana. Ennen sitä se kuului lajityyppiin jota minun kuului väheksyä. Tosin sijoitin sen väärin, mutta nyt ymmärrän ja käsitän sen olevan puhdasta rock and rollia - ja sen lähimpänä sukulaisena pidän enemmän CCR:ää kuin vaikkapa Metallicaa tai Iron Maidenia. Nyt annan jopa alun kitsiset kirkonkellotkin anteeksi. Brian Johnson ensimmäistä kertaa äänessä ja fraseeraus ja kaikki ylimäärä tuntuu vaivattomalta; laulaminen ei enää kuulosta siltä kuin pakki olisi tyhjä ja liikuttaisiin osaamisen ja jaksamisen äärirajalla. Kuten, anteeksi vain, edesmenneen edeltäjän kohdalla. Rock and roll ain't noise pollution.
Juha,
VastaaPoistaostin oman Banaani-älppärini Tukholmasta vuonna 1967. Se on vieläkin tuolla kaapissa, mutta valitettavasti levysoitin ei enää toimi. Ottaa päähän ettei ole korjaajia. Tämä digitaalinen ääni ei ole tarpeeksi pehmeä ja rosoinen semmoiseen musiikkiin. Lou Reedin joku soolo-levykin on, New York-levy ja pidän siitä koska voin mielessäni kulkea samalla New Yorkin katuja.
Antti Nylen kirjoitti pitkän esseen siitä V.U.:n laulajasta nimeltä Nico. Se on hyvin perinpohjainen esitys, mutta en välttämättä ole samaa mieltä. Nico ei kuitenkaan ollut niin uhri, kuin miltä sen flikan elämäntarina antaa ymmärtää.
Se mikä siinä 1960-luvun rock'n rollissa kuuluu on vapaus. Tai sen hyvin selvä kaipaus. Sitä meidän ikäpolvi oli ollut vailla koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Yhtäkkiä se alkoi näyttää mahdolliselta. Piti saada sodat loppumaan ja vapaus Afrikkaan ja muihinkin kehitysmaihin, tasa-arvo ja demokratia.
Minusta ne ovat edelleen hyviä päämääriä.
Lou Reedin transformer on hieno levy. Ja sen Rock'n roll hieno kappale. Vu:n toista tappia john calea diggasin kauan sitten mutta enää se ei oikein jaksa kolista. Toi richmanin levy on nerokas kiekko. Suosittelen. Sen kynästä tutut esikuvat muokkautuvat ihan omaksi maisemakseen. Toi verlainehan oli patti smithin kitaristinaki. Marguee moon on eeppinen kitararocklevy. Smithän ois ollu provinssissa muutama vuos sitte mutta nuukuus iski! Joku mielenhäiriö!
VastaaPoista..pitäis lukea uudestaan sitä nylenin esseekokoelmaa ja kirjoittaa siitä miesesseestä postaus... että evoluutio on juuri miehelle asettanut haasteen... kyl se on kiinnostava ajatus... ihan ilman vihaa ja katkeruuttakin.
VastaaPoista...ja ne on hyviä päämääriä joo nuo demokratia jne. Ja taiteilijoiden kautta joukot kai kokivat tuolloin voimaa ja yhteyttä. Uskoivat vaikutukseensa. Ja jos biisit vielä olivat hyviä, sitä paree.
VastaaPoista(HUOM: tein kommentoinnistani uuden jutun nylénistä joten poistin kommentin joissa oli samat jutut.)