maanantai 1. kesäkuuta 2015

SEMANTTINEN MAISEMA SYNTEETTISENÄ MERKITYSYKSIKKÖNÄ* (Beckettistä ja Haavikon ylimielisyydestä)

Paavo Haavikko piti runouttaan välittömästi ymmärrettävänä. "Kirjoitan mitä tarkoitan." Jotenkin noinhan se meni. Ja koska edesmennyttä Haavikkoa ei omaa uskottavuuttaan menettämättä voi tietenkään kutsua tyhmäksi, kutsun häntä tuon lausuman perusteella jos ei ihmisvihaajaksi niin arrogantiksi ainakin. (Edellisen kirjoitukseni kommentoija kutsui Haavikkoa diivaksi, mikä määritelmä minustakin sopii runoilijamestariimme vallan mainiosti.) Muuta selitystä noin perusteettomalle väitteelle en keksi. Haavikon täytyi ymmärtää sen mielettömyys. Tarkoitustaan kun ei voi perustella Haavikon väittämällä puhtaalla ilmaisulla (mitä se sitten onkaan) ajautumatta kehäpäätelmään tai absurditeetteihin. Tulkinnat ja metaforat tulevat aina väliin. Siis ainakaan noin kryptisessä maisemassa kuin mitä hän harrasti. Sanoisinkin näin: Haavikko ei luonut kyllin synteettistä maisemaa sanoilleen ollakseen välittömästi ymmärrettävä.

Tässä voi jopa olla runouden ja proosan jos ei perustavin niin ainakin tärkeä ero. Että jollain kolmannella viittaavuudella on osoitettava tuo merkin ja kohteen välinen Haavikon väittämä kaikkien nähtävissä oleva ja niin itsestään selvä merkitys. Kirjoitettava esiin sanan ja lauseen maisema. Eli: kirjoitetaanko proosassa - ja tietenkin proosarunoudessa - tätä kolmatta enemmän esiin? Ja edelleen: mihin asti ilmaisua on mahdollista tiivistää säilyttääkseen maisemansa synteettisenä, eli ymmärrystä kokoavana ja tukevana mielen ja kielen perusyksikkönä? Millainen on vaikkapa Beckettin Millaista on "romaanin" maisema? Missä määrin se on kohdettaan kannatteleva ja synteettinen? Vai huojuuko maisema tarkoitteiden varjoissa? Toisin sanoen: Mitä mielikuvitukseni uskoo kuvittelevansa ja mitä järkeni tietävänsä tätä lukiessa? Missä ja miten tämä kaikki tapahtuu? Minusta Beckettin keskeinen idea hänen taiteessaan oli juuri semanttisen - tai synteettisen - maiseman eli merkityksiä synteettisesti kokoavan yhteisimmän perusyksikön koetteleminen.

Haavikko tietenkin tiesi kirjoittamisen ja tarkoittamisen yhteyden monimutkaisemmaksi kuin sarkasmissaan antoi ymmärtää - ja uskon että nautti siitä voimattomuuden tunteesta, jota saattoi kuulijoissaan ja lukijoissaan aiheuttaa. Mielestäni hänen älykkyytensä oli piiloaggressiivista laadultaan.

Hyväksi vertailukohdaksi Haavikon maisemalle tarjoan suuuren suosikkini Lars Huldénin. Hänen suustaan tuo Haavikon lause olisi kuulostanut vilpittömämmältä. Hänen runoudessa semanttinen maisema syntetisoi merkin ja kohteen yhteyttä.

Mutta miksi minä kirjoitin tämän kirjoituksen? Mitä yleistä arvoa tällä on? Se kai kirjoittamisen yksi tärkeimmistä syistä pitäisi olla. No. Jos tämä vitutus älyllistä ylimielisyyttä kohtaan on yhtään jaettavissa, se kyllä riittää minulle.


Silti: Eläköön Paavo Haavikko!
-
*Tämä vanha teksti on muokattu uudeksi edellisen postauksen Juopunut Haavikko ja siinä käymäni kommentoinnin innoittamana. Kiitos taas kommentoijille.

5 kommenttia:

  1. Juha,

    toi oli hyvin sanottu Beckettistä. Semanttinen maisema. Kun olen Beckettiä lukenut, niin olen aina miettinyt miksi ne tapahtumat ovat niin perinjuurin nyrjähtäneissä lavasteissa. Päädyin aina ajattelemaan lavasteita, koska ensimmäiseksi tutustuin häneen näytelmäkirjailijana.

    Järkiään n.k. absurdin draaman kirjoittajien näyttämölle pano oli samanlainen: ei oikeastaan lavasteita. Valoilla tehtiin tiloja, siinä se varmaan oli. Satuin syntymään kriitikko-äidin lapseksi, joten olen kulkenut Tampereella teatterissa, konserteissa, kuvataidenäyttelyissä, kaikenmaailman happeningeissä ennen kuin olin edes päässyt oppikouluun.

    Tulin siis 1950-luvulla tutustuneeksi absurdin genreen aika perinpohjaisesti. Samaan rytäkkään osui sitten suomalaisen (suomenkielisen, ruotsinkieliset olivat meistä edellä) runouden modernismin tulo. Eeva-Liisa Manner asui jonkin aikaa lähellä meitä, Kangasalan Lepokodissa, samoin Oiva Paloheimo, joka oli kyllä prosaisti enemmänkin.

    Tarkoitan vain sitä, että en oppinut puhumaan abstraktein käsittein kirjallisuudesta ennen kuin absurdin ja modernin aika oli suunnilleen ohi. Sen takia esimerkiksi Haavikon viime vaiheet ovat jotenkin menneet ohi. Minusta on kamalaa että kaikki modernistit suunnilleen ovat jo poissa.

    Eikä ole enää sakeaa keskustelua jonkun puolesta ja jotakin vastaan niin kuin oli vielä 1960-luvulla. Eikä ole edes sanomalehtiä jotka antaisivat siihen tilaa, niin että se olisi mitä suurenmoisinta julkista keskustelua.

    On kivaa että tämmöisiä pieniä nurkkauksia on!

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Ja oletko miten paljon Tommi Melenderin Antiaikalaista seurannut? Tai Vielä yhtä kirjablogia? Versoja on myös jännä pienellä otteella virittyvä blogi.

    Joo, ruotsinkieliset modernistit olivat edellä. Ja Gunnar Björling on ylittämätön omassa maisemassaan yhäkin.

    Beckett... Kun luen sen novelleja, tuntuu kuin yrittäisin kurkistella vajaan maiseman taakse... Ja sitähän olemassaolo on, luottamusta synteettiseen maisemaan (tuo käsite joka pälkähti äkkiä päähäni ja piti dokumentoida tuossa jutussani, tuntui ilmaisevan niin semanttisesti kuin eksistentiaalisesti jotain oleellista). Siihen on uskottava kokeakseen minänsä mielekkääksi (sitähän tuossa yhdessä kommentissasi mietiskelit).

    Beckettissä on mielestäni kyse paljolti samasta kuin Wittgensteinin varhaisen ja myöhemmän vaiheen "liukumassa" (jolla leikittelen tuossa viimeisimmässä dadatekstissäni); jonkin pystysuoran primaarin kielen mahdottomuudesta mutta sen itsepintaisesta "metafyysisestä läsnäolosta" jotta vaakatason kielipelit voisivat toimia mielekkäästi; ikään kuin reaalisesta mutta lausumattomasta toimijuudesta kielipelien "perustassa" kuvitteellisen ja symbolisen mielekkyyden ehtona. (Jaakko ja Merrill Hintikka ovat tämän vanhan ja uuden Wittgensteinin välisen jatkumon itsepintaiset ja yksinäiset kannattajat hänestä käydyssä keskustelussa, ja kyllä tunnen, siis TUNNEN, saman suuntaisesti itsekin.)

    No niin. Assosioin Beckettin tähän siten, että kun häntä lukee tuntuu kuin olisi eksynyt kielipeliin eli maisemaan, josta puuttuu primaariin linkittyviä paloja jollain hämmentävän elementaarisella tasolla. Hakea primaaria synteesiä on kai synnynnäinen ominaisuutemme, koska maailma on ja sillä hyvä.

    Siinä eroan kuitenkin Beckettistä, että minustä tästä kakesta ei voi tehdä synkkiä johtopäätöksiä. Vajaa maisema ei ole sen tarkoutuksettomampi kuin täydempi koska kumpaakaan ei ole rakentanut olio joka olisi jättänyt jotain kesken vajaassa versiossa. Sekin on siis kyllin täydellinen toisin kuin Beckett tuntuu esittävän. Beckettin tapainen synkkyyden apostolius ei minua kerta kaikkiaan kiinnosta (ks. juttuni Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa).

    Sanoisin että Beckett on eräänlainen taiteellinen muotoilu wittgensteinilaisista ongelmista.



    VastaaPoista
  3. Juha,

    joo, jotain Beckettissä meni vinksalleen ja luulen että se oli hänen Ranskan aikojaan sodan keskellä, miehitetyssä Ranskassa. Beckett on sillee jännä tapaus että aina linkitän sen yhteen Joycen kanssa. Kumpikin lähti jotakuinkin äkkipikaisesti pois Irlannista.

    Olihan se synkkä. Mutta kyllä se oli kans inhorealisti mitä suurimmassa määrin, Beckett. Ne on jollain lailla tosia ne tarinat tynnyrissä asuvista ihmisistä. Vanhuksista myös, eivät vanhukset useimmiten ole enää nuorempien mielestä ihmisiä, vielä enemmän ennen kuin nyt. Luulisin.

    En ole ehtinyt katsoa vielä mitä epätodennäköisimmän kolmikkosi, Nietzschen, Beckettin ja Salingerin yhteisesitystä. Viittaan uusimpaan löytööni, Andrei Zvyagintseviin ja elokuvaan Leviathan: ei sitä ole sattunut teillä siellä vielä olemaan? Jos näet, mene katsomaan! On ollut pää pyörällä viime päivät.

    VastaaPoista
  4. Joo odotan sitä ja dvdllä kuittaan viimeistään.

    Sieppari on hieno romaani, uusi käännös on kuin linnun henkäys. Mutta itse en lue sitä ehkä niin kuin yleensä, nuoren miehen matkana vaan epäluotettavan kertojan äänenä. Valonkeveänä leikkinä.

    Olikos Beckett Joycen kirjurina tai jonain jossain vaihessa? Viimeinen ääninauha kummittelee muuten boris verhon kellarissa palavien valojen taustalla...

    VastaaPoista
  5. En ole varma siitä oliko kirjurina, taisivat kyllä lukea toistensa tekstejä. Ateljeekriitikoita.

    Viimeksi olen lukenut ton Catcher in the Rye joskus ehkä 15 vuotta sitten. Kirjasto oli evakossa ja myös varastokirjat olivat silloin esillä, kun rakennettiin uutta kirjastoa. Se englanninkielinen on kertakaikkisen loistava esitys. Niin on Saarikoskenkin ajoittain.

    Minä muistan lukeneeni sitä tajunnanvirtaromaanina vähän samalla tavalla kuin Salingerin myöhempää teosta Franny and Zooey, jossa Franny uskonnollinen sekoaminen näytettiin flikan pään sisältä.

    Epäluotettava kertoja, mutta mitä vapain. Vapauden illuusio. Ja tietysti sitten sitä mukaa päähenkilön piti olla nuori. Kieli siis on aivan upeata juuri Siepparissa, se englanti.

    VastaaPoista