TEKSTIN ROMANTTINEN TAIVAS*

Tekijästä on vaikea sanoa mitään sanomatta jollain tavoin liikaa mutta jos tekijän väittää kuolleen, sanoo silloinkin liikaa.

Miksi tekijyyden kuolemaa niin innokkaasti sitten jossain vaiheessa todisteltiin?Jos vain lukijan ja merkitysten vapauttamiseksi siitä vallan diskurssista jota tekijä edusti, oliko tekijyyskuolemassa merkitystä sukupuolella? Hyväksyttiinkö naistekijä miestä mieluummin? Tai mikäli tekijällä oli selkeä radikaali ideologinen agenda, tarvitsiko hänen silloin kuolla?  (Onko lukijoillani parempaa tietoa tästä?)

Vai oliko ja onko niin, että merkitysten vapaan leikin aate sai ja saa yhä voimansa halusta eläytyä vapauteen sinänsä? Siis romanttisesta affektista? (Jotenkin samaan tapaan kuin Hume näki tunteet eettisyyden yhteydessä.) Tässä mielessä nämä tekijäntappajat omasivat romanttisen flow'n janon. (Ja flowhan on aina romanttista, romantiikan viimeisintä huutoa.)

Ja koska metafysiikka ja romantiikka (siis kummatkin sulautumisena johonkin itseä suurempaan) ovat erottamattomat, tuo tekijyyden "tabu" tulee jostain metafysiikan tarpeesta, halusta "palata" nimettömään. Se että teksti syntyy tekstistä lukijan itsensä kätilöimänä on jotenkin vapauttava ja rajattomuuteen kohottava mielle. Pakoon aineen kahleista kohti ääretöntä Toy storyn Buzz Lightyearia mukaillakseni. Tekijättömyys oli ja on metafysiikan ja romantiikan huomaamatonta paluuta; paluuta niiden kiellossa.

Villi väitteeni siis on, että tekijän kuolema oli ja on postromantiikkaa, jossa ihminen seisoo puhtaan tekstin äärellä kuin Kaspar David Friedrichin vaeltaja sumumeren yllä. Hänen fantasianaan on kadota siihen ja olla olemassa kiinnittymättä mihinkään. Nimeämättä mitään. Kun kaikki on jälkeä, voimme nauttia vapaasti mysteeristä.

Kunpa voisimmekin kuolla tekijän mukana ja kohdata hänet tekstin taivaassa.

 -

*Kirjoitettu Tommi Melenderin blogijuttuun Elän mielikuvituhahmojen keskellä kirjoitetun kommentoinnin innostamana.