James Ellroysta minulla ei sisällön puolesta ole paljoa sanottavaa mutta tyylistä sitäkin enemmän. En nimittäin jaksa lukea Ellroyta hänen korostuneen ytimekkyytensä ja vähäeleisyytensä vuoksi. Hyvistä yrityksistä huolimatta. Eikä tämä koske kaikkia teoksia mutta tarpeeksi monia. White Jazzia erityisesti, jota en päässyt silmäilyä pitemmälle. Norsun kokoisia pisteitä joka välissä korostamassa tekijän tyytyväisyyttä itseensä; manerisoimassa tyyliä jo syntyessään. Kun Kilven mammuttimainen narsismi Alastalon salissa ei häirinnyt minua ollenkaan, tämä vähäilyllä poseeraus on liikaa. Kilvellä kyseessä tuntui olevan enemmänkin hullunrohkeus, taiteellinen riskinotto. Tai sellaisen efektin Sali ainakin tuotti.
Niukkuus on taitolaji. Se nostaa tekijän kuin huomaamatta asian eteen. Onneksi sen yliannostelemista on aika helppoa välttää käyttämällä vaikkapa pistettä varoen.
Ja elokuvassa tietysti sama juttu. Yhtä lailla liian lyhyitä kuin liian pitkiä otoksia on minun makuni maisemassa varottava. Edelliset kummittelevat toimintaelokuvissa ja jälkimmäiset taiteen puolella, erityisesti joissain suomalaisissa ylistetyissäkin muotoa ja elegisyyttä korostavissa dokumenttielokuvissa tämä oli erityisen rasittava piirre.
Sitten on tekijöitä jotka taiteilevat huimaavasti tällä käyttölauseen ja kitsin rajalla. Cormac McCarthy nyt tulee heti mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti