Vaihdoin pitkän miettimisen ja uuden katsomisen jälkeen Scorsesen Taksikuskin Pasolinin Saloon kymmenen parhaan listalleni. Kummatkin 70-luvulta.
Salon yhtä aikaa sekä suora että laskelmoitu, karkean poliittinen lähestymistapa aiheeseen ja katsojaan sekä tahallinen tai tahaton aineellinen ja maailmallinen karkeus ja jäykkyys, joillan mittareilla jopa huonous, sai aitouden prinssinä pidetyn Bressoninkin elliptisen tyylin ja antipsykologisen näyttelijämetodin tuntumaan keinotekoiselta ja jotenkin liian harkitulta.
Tämä intuitiivinen ja kuin luonnonlain voimalla päähäni pälkähtänyt ajatus tuntui kertovan jotain tärkeää Pasolinin elokuvasta. (Siitä en kuitenkaan ole varma, kertooko se Bressonista mitään.) Näiden kahden niin erilaisen maailman rinnastus - mutta kuitenkin siinä määrin samanlaisen että mielleyhtymä eroista heräsi - sai oikeastaan lopullisesti näkemään Salon ainutlaatuisuuden ja merkittävyyden - myös tekijän oman tuotannon sisällä. Minusta Salo on Pasolinin tärkein teos. Siinä suoruus ja kummallinen, tosiaankin joko tahallinen tai tahaton, kömpelyys, näyttämöllisyys ja roolin tarkoitus edustaa luokkia ja ideoita eikä psykologista länäoloa (siinä yksi milleyhtymä Bressoniin) palvelevat sisältöä paremmin kuin missään muussa hänen elokuvassaan. Se on kummallinen näyttämö, jolla väärä ja epäoikeudenmukainen maailma, sen tylyin ja - kuten Pasolini mielestäni tuntuu yksinkertaistaenkin politikoivan - tässä epätäydellisessä maailmassa reaalisin ydin, asetetaan minulle nähtäväksi eikä eläydyttäväksi. Ehkä tämä ei todellakaan ole tietoista pyrkimytä, mutta ainakin itselleni se tuntuu toimivan kun sen näin ajattelen.
Se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen. Näin kirjoitan itse toisaalla ja tuo sopii tähän elokuvaan. Pasolini on itse sanonut että tämä elokuva ei anna pienintäkään sijaa perusteettomalle mielikuvitukselle ja se on totta. Salosta on mahdotonta loikata taiteen tai mielikuvituksensa turvaan, koska niitä kumpaakin yritetään määrätietoisesti mitätöidä. Pasolinin näkemyksessä sen enempää ulkoinen kuin sisäinenkään maailma ei suo turvaa. Samaan pyrkivän Funny Gamesin Haneke tuntuu aiheensa yläpuolelle itsensä kohottavalta moralistilta Pasoliniin verrattuna. (Tästä enemmän kirjoituksessa Hassuja leikkejä Salossa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti