KOKO FILM-NOIR YHDESTÄ IHMEELLISESTÄ ELÄMÄSTÄ (Filmihullu 1/2016)

Kun Teema aikoinaan esitti film noir -klassikkoja, en enää parhaalla tahdollanikaan löytänyt pakotonta yhteyttä hekilöiden tunteisiin ja kohtaloihin. Tuntui kuin jokin olisi tehnyt niistä liikaa esittämistä. Niiden katsomisessa tarvitsin liikaa hyvää tahtoa, kuten eräs ystäväni asian ilmaisee. Aika oli niiden kohdalla tehnyt minun suhteeni tehtävänsä. Toisin sanoen minulla on ongelma: osa elokuvataiteen yhdysvaltalaisista klassikoista (joita tämä kirjoitus lähinnä koskee) tuntuu minulle yhdentekeviltä. Karkeasti määritellen äänielokuvan synnystä 50-luvun loppuun.

Eikä tunne rajoitu rikoselokuviin. Esimerkiksi niin hirveästi kehutut Hawksin komediat ovat minulle sietämättömän tekohauskoja ja dialogiltaan kankeasti toimivia. Ja monille elokuvista intoileville tuttavilleni myös, joten en minä tämän kanssa ihan yksin ole. Komedia kuluu armotta ajassa eikä siihen auta aina edes mykkyys. Keatoniakaan en enää oikein tahdo jaksaa. Ensimmäisen Die Hardin varhaisesta emosta eli Kenraalista enää pidän, mutta siitäkin lähinnä visuaalisista ja kerronnallisista eikä komediallisista syistä. Voisi sanoa niin että niin kauan kuin juna liikkuu, se on nautittava elokuva.

Kuten tuossa ensimmäisen kappaleen määritelmässäni käy selväksi, ongelmani ei niinkään koske mykkäelokuvaa. Miksi? Koska mykän mimiikan taide on ajattomampaa. Mykkäelokuva onkin oikeastaan kuin eri taiteen laji. Siinä sietää melodraaman, liioitellun ja jopa sentimentaalisuuden. Ja syykin non selvä. Mykkä kun ei pyrikään (nykysilmään) olemaan realismia vaan enemmän runoutta (mistä Murnaun Nosferatu on itselleni kaunein esimerkki). Äänielokuva sai tekijät pyrkimään toden tuntuun. Puhe korvasi miimisen liioittelun ja alettiin tavoittelemaan luonnollisuutta. Mutta pitkään kesti ennen kuin opittiin näyttelemään näyttelemättä ja vain olemaan kameran edessä. Se tapahtui siis mielestäni jossain 50 - ja 60-lukujen vaihteessa.

Mutta aina on poikkeuksia. Frank Capran Ihmeellinen on elämä tuntuu - ja huom: myös teini-ikäisestä tyttärestäni kun hän pari vuotta sitten elokuvan ensimmäistä kertaa katsoi - tunnerekisteriltään ja dynamiikaltaan ajattomalta. Niin ikään samalta vuosikymmeneltä oleva John Fordin Erämaan laki maistuu pakottoman coolilta. Varsinkin sen lopputaistelu on täysin modernia elokuvaa (kunhan alun ja lopun välissä olevan romanttisen turhailun vain jaksaa - ja ainahan voi pikakelata). Ja juuri tuohon makuni siirtymävaiheeseen eli 50-luvun loppuun sijoituva Rio Bravo on myös tuoreena pysynyt merkkiteos. Tosin täydellisyyden pilaa lapsellinen dynamiittien heittely lopussa (eli sen lopputaistelu on vastakohta tuolle mainitsemalleni Fordille). Ikään kuin käsikirjoittaja olisi kyllästynyt pohjustamaan kohtausta kunnolla. "Hei tyypit tehääs nyt tää nopeesti loppuun niin päästään tästä..." Ja vielä Kubrickin Tappava suudelma vuodelta -55 on mainittava tässä. Se kun sisältää hämmästyttävän ajattomia ja autenttisia otoksia jotka ovat kuin Cassavetesiä ja Scorsesea ennen heitä itseään.

Sitten on tietenkin epätäydellinen maailman paras elokuvani Psyko, jossa kaksi aikakautta yhdistyy. Se on yhtäältä täynnä tylsää 50-luvun televisioestetiikaa ja toisaalta kliinistä uutta moderniutta niin, että Norman-kuvasto on sitä modernia. Perkins on jo hiustensa ja puvustuksensa suhteen (aivan: pienet jutut ovat tärkeitä) sekä änkyttävässä puheessaan enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Hän ON kameran edessä. Mielestäni Psyko toi formaalin pyrkimyksen ja taiteen sen itsensä vuoksi populaariin elokuvaan ja vei sen uudelle vuosikymmenelle. Tai ainakin tämä kaikki näkyy parhaiten Psykossa. Esimerkiksi aikalainen Peeping Tom näyttää mielestäni enemmän 50-luvulta ja vähemmän formaalilta modernilta elokuvalta. Truffautin haastattelussa Hitchcock sanoikin kokeilevansa voiko tv-kalustolla tehdä oikeaa elokuvaa ja sanoi kokeilun rajoittuvan muutamiin peruskohtauksiin. Taidamme tietää mitä kohtauksia hän tarkoitti.

Minulle puhe siis pilaa paljon elokuvia kunnes siitä tulee tarpeeksi modernia. Tässä mielessä puhe, siis intonaatio, tila, ajattomuus, läheisyys ja läsnäolo puheen kautta, ei dialogin sisältö, ovat tärkeä osa elokuvaa. Tätä äänimaiseman ja puheen jopa uhkaavaa voimaa kuvaa hyvin amerikkalaisten tapa suhtautua asiaan. Amerikkalaisethan tekevät usein brittijuttujakin itselleen uusiksi kun eivät siedä esteettistä Toiseutta. Katsokaapa australialainen Mad Max amerikkalaisella ääniraidalla. Vaikutelma on koominen.

Mutta miksi Capran Ihmeellinen on elämä on sitten itselleni yhä niin kestävä elokuva? Tätä olen itseltäni paljon kysynyt ja tullut toistuvasti siihen tulokseen, että sen tapa ja sävytys esittää tunteita ja ihmisen olemassaolon syvyyttä on ihmeellisen ajaton. Ilo, suru, pelko, paniikki sekä sattuman ja välttämättömyyden perimmäiset kysymykset puhuttelevat aina vain uudelleen ja tuntuvat minulle nykyihmisen todelta kokemukselta. Sen psykologinen ja filosofinen fokus on tarkka ja ajaton. Capran teos tuntuu ainoalta mykkäelokuvan jälkeiseltä ja ennen vuotta 1960 tehdyltä elokuvalta, joka kohdallani pystyy niin spontaanisti tähän.