Itsestäänselvyydet joita minulle tarjotaan, maistuvat yleensä ideologialta, siis pedagogiselta eettisyydeltä, kuten yksi kommentoijistani asian ilmaisi. Ja vielä jos teos edustaa maailmankuvaa jonka koen jakavani, tämä efekti korostuu. Oikeastaan se todentuu vain silloin.
Paras esimerkki tästä ovat sotaelokuvat. Esimerkiksi Stanley Kubrickin Full metal jacketia en sen itsestäänselvistelyn vuoksi oikein meinaa jaksaa. Voin melkein kuulla hammaspyörien liikkeen kun katsojat elokuvateatterissa jakavat ajatuksen sodan mielettömyydestä yhdessä Kubrickin ja toistensa kanssa. Nauttivat ikään kuin oikeasta yhteisestä tietoisuudesta kriittisyyden pyhässä messussa.
No. Kyse on Vietnamista joten sarkasmi, ironia ja selkeä kriittisyys on tietenkin helpommin perusteltua. Kyse on siitä sodasta ja sen kiistattomista julmuuksista, joita on hyväkin nostaa esiin ja erityisesti teoksissa, jotka asettuvat korkean ja populaarin rajalle tullakseen massojen todistamiksi. Mutta itse en noista teoksista oikein saa mitään. Ne toimivat jotenkin liian yleisellä tasolla ja mikä tärkeintä, ne tuntuvat jakavan jo lähtökohtaisesti kanssani saman arvomaailman. Toinen maailmansota on tietenkin se helpompi sota ja siinä arvomaailma on vielä helpompi jakaa - ellei sitten satu olemaan absoluuttinen pasifisti. Joidenkin mielestä liian tunteellinen ja korkeajännitysmäinen mutta minun mielestäni vaikuttava Pelastakaa sotamies Ryan nyt vaikka esimerkkinä. Samaan sotaan liittyvästä Malickin Veteen piirretystä viivasta en jaksa kuitenkaan innostua. Tämä elegia sodan kaoottisesta mielettömyydestä luonnon henkisyyttä vasten on mielestäni vieläkin enemmän tuota kriittisyyden yhteistä messua kuin Kubrickin teos.*
Mutta Sylvester Stallonen "seitsemän samuraita yhdessä miehessä" eli Rambo (2008**) inspiroi minua. Se hieroo nautittavan karkeasti ja taloudellisellisesti päin naamaani jotain joka olisi liian helppoa ohittaa ylimielisyydellä; nähdä se militantin ja konservatiivisen elokuvantekijän näkemyksenä pasifismista tai sen kärjistykset pelkkänä lajityypin manipulatiivisena tekniikkana, mitä ne varmasti myös ovatkin. Itse kuitenkin pidän asioiden kärjistämisestä motiiviin katsomatta (kuten lukijani varmasti jo ovat huomanneet). En siis voi ohittaa teosta vastaamatta sen haasteeseen; sen populistisiin ja viihteellisiin kärjistyksiin - ja ehkä juuri niihin: tjaide kun niin usein ja helposti heti valmiiksi vakuuttaa yleisönsä olevan hyvässä ja arvoisessaan seurassa. Viihde, ja varsinkin arveluttava sellainen, on vaarallisempaa: sen seurassa olen yksin. Elokuvansa käsikirjoittanut, ohjannut ja siinä pääosaa näyttelevä mitä ilmeisimmin konservatiivinen Stallone kysyy minulta suoria ja kärjistettyjä kysymyksiä: Miten ratkaista aseella suojeltavan pasifistin ongelma? Miten suhtautua ehdotonta pasifismia edustavaa retkikuntaa johtavaan mieheen, joka ideologiansa puhtautta suojaten suhtautuu ryhmänsä naisen pelastamiseen seksuaaliselta väkivallalta Rambon keinoja paheksuen ja jopa naisen ahdistusta huomaamatta tai ainakin huomioon ottamatta? Lajityypissä Rambo ei tietenkään kieltäydy tehtävästään vaikka muka lähtee siihen vastahakoisesti niin kuin sankarien kuuluu, mutta silti: saisiko hän kieltäytyä, jos lajityyppi sen sallisi? Ja lopulta: kenen sota on mieletön?
Sota on tietenkin mieletöntä yleishumaanissa katsannossa. Mutta kun kysymys esitetään yleishumaanissa mittakaavassa, ikään kuin maailman yläpuolelta, sen itsensä mielekkyys katoaa. Siihen ei voi vastata mielekkäällä tavalla. Se tyhjenee truismiksi. Sotaelokuvissa on usein juuri tämä vika. Ne yleistävät tuon sodan mielettömyyden ja yrittävät julistaa jotain sodasta sinänsä ja yleensä. Tuota lähtökohtaa en voi jakaa eikä se minusta ole kiinnostava. Sodasta an sich on vaikea ja ehkä mahdotonta puhua. Mutta silti siitä ei pidä vaieta. Kyse kun on aina jonkun tai joidenkin sodasta.
Sodan mielettömyydestä puhuvan on ajateltava sitä aina hyökkääjän tekona. Näin olen kirjoittanut toisaalla ja se sopii erinomaisen hyvin myös tähän yhteyteen. Sodasta on aina puhuttava jonkun välineenä jotakin vastaan, jotta sen mielekkyydestä tai mielettömyydestä on mahdollista mitenkään mielekkäästi kommentoida. Sotaa itsessään, yleistyksenä, on nähdäkseni mahdotonta vastustaa ajautumatta eettisiin paradokseihin.
No. Vielä on kai lopuksi kysyttävä tämä ilmeinen kysymys Rambosta: onko se tehty taloudellisen voiton toivossa, tuotteeksi? Epäilemättä Stallone oli tyytyväinen elokuvansa menestykseen. Rambo on myös tehokas tuotemerkki. Mutta konservatiiviseksi määritelty tekijä tuntuu helpommin juuttuvan kritiikin pullonkaulaan, kaupallisuuteen. Toki tämä johtuu myös siitä, että vaihtoehtoisuus, avantgarde ja muu sellainen, ei saa rahoitustaan isoilta yhtiöiltä koska se tiedetään pienen yleisön tuotokseksi. Sen sisäinen logiikka ei ole siis kaupallinen eikä sitä sellaiseksi tule syytettyä. Rambon rahoitusta en tarkkaan tiedä, mutta minusta olisi väärin määritellä se vain kaupalliseksi rambotuotteeksi, koska uskon sen sisältävän myös kirjoittaja-ohjaaja Stallonen maailmankuvaa ja arvoja. Kaupallisuuteen keskittyminen olisi minusta Stallonen esittämän moraalisen suuttumuksen mitätöimistä. Keinoista voimme olla toista mieltä, mutta hän esittää mielestäni minulle kysymyksiä joihin on vastattava. Ne ehkä tuottavat hyvin myös taloudellista tulosta mutta siihen en aio takertua kuin kärpänen muinoin tahmaiseen paperiin. Näen elokuvan tehokkaana moodyssonilaisena vihanpurkauksena ja aseellisen puuttumisen puolustamisena. Rambo on rehellinen ja ehkä älyllisesti ja moraalisesti haastavin toiminta- ja sotaelokuva tällä vuosiuhannella.
-
Ettei Malickin arvostukseni kuitenkaan jäisi moitteeni varjoon, sanottakoon että Julmaa maata ja Uutta maailmaa ihailen ja paljon. Minusta tuntuu että edellinen on ehkä 70-luvun hienoin amerikkalaiselokuva Cassavetesin (tosin epätäydellisen) A Woman under the influencen rinnalla. Totta, minusta ne päihittävät vaikkapa Taksikuskin. Ja varsinkin Uusi maailma on juuri ELOKUVAA sen itsensä tähden. Jotakin mitä sanallisesti ei toiselle ihmiselle voi välittää; suoraa kokemusta kuvien eikä niinkään kertomuksen kautta; Julman maan pähenkilöt ovat nerokkaita psykopatologisia kärjistyksiä tajunnasta joita kulttuuriset kuvat täyttävät. Malick on nykytietoisuudella tuunattu Walt Whitman. (Psykopatiatutkimuksen klassikko Hare kehuu elokuvaa mutta mielestäni on myös väärässä tärkeältä osin; ks. tunnisteet Terrence Malick, Cassavetes ja Taksikuski.
**HUOM: ei director's cut! Se on latteampi ja siistitympi tyylissään; jo sen 2:35 kuvasuhde tekee siitä jotenkin romanttisemman ja oopperamaisemman. Alkuperäinen on ilmeisesti kuvattu 1:33 ja laajennettu siitä suhteeseen 1:77. Tässä alkuperäisessä kuvasuhteessa valo näyttää suoremmalta ja kauniimmalta ja tapahtumat välittömämmiltä ja naturalistisemmilta. Kuvasuhde sopii paremmin sisällön karkeuteen. Myös alun tylyttävä rajuus on vesitetty myöhemmässä director's cutissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti