keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

MILLOIN TEATTERIN NÄYTTÄMÖ JA VALISTUKSEN KATEEDERI MUUTTUIVAT MIELEN MAISEMAKSI SUOMALAISESSA KIRJALLISUUDESSA?


"Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden klassikkojemme kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä. Kiven veljeksetkään eivät puhu toisilleen vaan yleisölle, korkealta ja kovaa että kauaskin, ihan takariville asti, kuuluisi. Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi."


          Noin väitin tekstissäni Kirjoittamisen kopeus vaikka kaikkia kotimaisia klassikkoja en ole tietenkään lukenut. Tärkeimmät kyllä ja loput ehkä ainakin selaillut niiden kieltä maistellakseni. Esitänkin että joku suomalaisen kirjallisuuden opiskelija alkaisi valmistella tästä ajatuksesta tutkimusta vaikkapa sitten tämän kirjoitukseni otsikolla. Vaikka tulisikin siihen tulokseen että olen väärässä.
          Tarkennan tähän tuota omaa sitaattiani siten, että näyttämön käsite tässä voisi tarkoittaa kahta asiaa: ihan miellettä teatterista mutta myös kansan sivistämisen kaunokirjallista kateederia, josta käsin "runotonta puhetta" opetetaan pois. Kotimaisia klassikkoja lukiessa tuntee helposti itsensä teatterin yleisöksi tai rahvaaksi lukijaksi.
          Kestosuosikkini Alastalon salissa on tässä taas kiinnostava tapaus. Kateederia jos mikä. Ja enemmän kuitenkin katedeeria kuin teatterin näyttämöä ja ehkä kotimaisen kirjallisuuden snobistisinta sellaista. Olen blogissa käyttänyt Kilven romaanista määritelmää narsistinen ja sitä se ehdottomasti on. Tekstissä tekijä ilmenee erinomaisuuttaan todistavana pöyhkeilijänä. Mielestäni Kilpi todellakin harrasti kirjoittamisen kopeutta. Eikä edes rivien välissä vaan ihan niissä itsessään.
          Kilpi tietenkin kirjoitti Salissaan metakirjallisuutta (ainakin) Kantelettaren, Kalevalan ja Tristram Shandyn kustannuksella. Erityisesti Kantelettaren runouden rytmitystä ja muotoa hän joissain kohdin venyttää äärimmilleen ikään kuin haluaisi nähdä, paljonko se esteettistä vetokoetta kestää. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että Kilpi nauttii eniten itsestään tämän kaiken vulkaanisena lähteenä. Ja koska hän tekee sen mahdollisesti luonteensa voimasta, kateederin ja yleisön raja hämärtyy. Tuntuu ettei tekijä enää opeta meille mitään eikä nouse yläpuolellemme vaan tekee tämän kaiken ehkä ollakseen itselleen tosi ja että hän todistaa jotain ikään kuin kirjallisuuden puolesta itsensä ja naurettavuutensa likoon pistäen. Kissan on todellakin kuoltava aina taiteilijan vuoksi. Meille lukijoille riittää illuusio todesta. (Ja jos Kilpi on pystynyt luomaan näin nerokkaan illuusion narsismista, sitä parempi!)
          Kilpi on muuttanut näyttämön ja kateederin huomaamattamme mielensä maisemaksi. Raja ulkoisen ja sisäisen välillä hämärtyy: missä kohtaa luemme tekijän orgaanista ja psyykkistä rekisteriä ja missä uhmakkaan metaista estetiikkaa?
          Jos joku muuttaa kansallisen kirjallisen näyttämön ja kateederin "sisäiseksi" moderniksi maisemaksi niin ehkä Volter Kilpi Alastalon salissaan. Oliko hän ihan ensimmäinen lajiaan maassamme? Siihen vastatkoon se toivomani tutkimuksen tekijä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti