Filmihullussa 2/2015 Sampsa Laurinen kirjoittaa Jean-Luc Godardin mammuttimaisesta teoksesta Elokuvan historia(t) (jota en ole nähnyt). Hänen mukaansa teoksen perusyksikkö on sitaatti. Ja niin on tietysti Godardin elokuvissa yleensäkin.
Sitaatti assosiaationa, alluusiona, viiveenä ja jälkenä lumoaa ihmisen. Se luo vaikutelman syvyydestä, syvemmästä ymmärryksestä, ja siksi se niin helposti on myös lumetta ja harhaa, ääntä ja vimmaa vailla syvempää mieltä. Se on uskon asia. Tämän vuoksi suhtaudun Godardiin aina epäillen - Laittomia lukuun ottamatta (ks. Ohi katsomisen taito).
Koska puhdas tietoisuus "kieltää" olevan - ainakin jos uskoo Sartrea - sitaatit ennättävät aina sen ja todellisuuden väliin. Sitaattien ketju on, tai siitä voi tulla, mielikuvitusta ja nautintoa liikkeessä pitävä tautologia, joka olisi turhuudessaan pysäytettävä. Sitaattien ketju on fantasia katoamisesta joka ei sittenkään tarkoittaisi kuolemaa. Unelma elävän kuolleena kulkemisesta. Tätä utopiaa maailman uskonnot ja filosofiat kannattelevat. Uskokaa pois. Ihan kaikki - Derridaa myöten. Kaikessa eettisyydessään hänkin oli organismiltaan metafyysikko niin kuin me kaikki - Godard mukaan lukien. Juuri pakonomainen mieltymys sitaatteihin tekee hänen elokuvistaan romanttista musiikkia, joka pyrkii vapauttamaan katsojan näkemästään mutta samalla pitämään tämän kiinni elämässä. Godard on elokuvan romantikoista itsepintaisin.
"Ellei sitaatti saa minua rakastamaan elämää, se on turha."
Niin joo. Godard on vielä elossa! En muista mikä oli ensimmäinen niistä Godardin leffoissa, joka kertakaikkiaan oli täynnä sitaatteja, banderolleja ja kaikkea. Ehkä Kiinatar? Oletko nähnyt? Ehkä leffa tuli vuonna 1967 tai 1968, mutta en ole varma.
VastaaPoistaYksi sen jälkeen tulleista oli miltei yhtäsoittoa tarinaa, ilman noita krumeluureja eli Week End. Jotain siinä oli, mutta ei hirveästi.
Week Endin muistan siitä että minulle tuli hirveä riita alakerran marxisti-flikan kanssa siitä elokuvasta. Hänen mielestään Godard lyö poskelle hienoa eurooppalaista traditiota, sosialismia ja hän ei kyllä pidä siitä. Siihen pisteeseen myötäilin että onhan nyt Vietnamin sota ja kaikkea, mutta sitten hän päätyi lopuksi kertomaan etten tajua Amerikan kapitalismin saati maanosan historiasta tuontaivaallista ja että ei eurooppalaisten tarvitse tänne tulla selittämään mitä heidän rauhaansa kuuluu, siis jenkkien.
Peräännyin hyvässä järjestyksestä koska en tahtonut ensi töikseni aiheuttaa epäjärjestystä. Tyttö kyllä tiesi marxilaisuudesta kaiken mahdollisen, siihen ei sitä paitsi kuulunut leninismi, vaan ehkä anarkismin oppi-isät Bakunin ja Proudhon. Bakunin oli ollut Amerikassakin.
Week End on hirveän verinen ja väkivaltainen teos. Mutta teos kumminkin. En ole nähnyt sitä vuoden 1969 jälkeen, jolloin sitä näytettiin New Yorkissa. Samaan aikaan, pari kuukautta sen jälkeen tuli Antonionin Zabriskie Point, josta jouduin hirveään riitaan vieläkin hyvän ystäväni kanssa. Tämä oli eri ystävä kuin Godardin leffan nähnyt.
Antonioni oli hänen mielestään puolivillaista eksistentialismia, jolla ei ole mitään tekemistä filosofian kanssa sen enempää kuin minkäänvaltakunnan taide-elokuvankaan kanssa ja että kameratyö oli surkeaa. Vieläkin, kun keskustellaan, Zabriskie Point nostaa hänen niskakarvansa pystyyn.
Minusta oli positiivista tavata Amerikan todellinen henki. Kumpikaan noista ihmisistä ei ollut tyhmä eikä typerä eikä toistellut keskiluokkaisia juttuja, vaan mietti ja pallotteli monenlaisia kysymyksiä koko ajan.
Nyt ajattelen että Week End ennen kaikkea kritisoi autoilemisen kaikkialla olevaa syöpää. Sehän ei ole lähtenyt sieltä minnekään, vaikka Florida hukkuu ensimmäiseksi kun Grönlanti sulaa kunnolla. Onhan se tietysti sitä tarinankin osalta. Ihmissyöntiä ja sellaista.
Netissä on keskustelu Godardin ja Woody Allenin kanssa joskus ehkä 1970-luvulla (muistaakseni), sen löytää saitista nimeltä openculture.com ja keskustelu on hauska ja monella tapaa avartava.
Kiitos tosta allengodard-vinkistä.
PoistaOlet ollut kyllä 60-luvulla jotenkin tapahtumien ytimessä ollessasi USAssa Vietnamin aikaan. Kokenut amerikkalaisen herkkähipiäisyydenkin läheltä. Että kuitenkin me ollaan me ja toiset Toiseutta... vai menikö se niin? Sinähän siellä olit.
Nää sun kommentit on hienoja kuvia kulttuurisesta ja poliittisesta ajasta jota minä en elänyt. Godard ja Antonioni riidan aiheena! Huh. Kiitos näistä. Kertomanasi tuo aika tuntuu olevan minuakin lähellä vaikka niinhän ei ole. Olen juuri sen ratkaisevan verran nuorempi. Siksi Godardkin on ollut minulle aina enemmän romanttinen kielifilosofi, kuten tuosta jutustakin huomaat. Viikonloppukin tuntui jotenkin kankealta ja alleviivaavalta länsimaisen rappion kuvaukselta. Mitä poliittisempi Godard, sitä tukahtuneemmalta sen elokuvat tuntuvat. Siksi Laittomat on niin loistava. Se ei tunnu poliittiselta teesiltä vaan kuvatulta elämältä fiktion muodossa. Irtonaiselta. Runoudelta. Elää elämäänsä on aika hyvä myös ja Etunimi Carmen. Hullu Pierrot menee kans mulle aika sujuvasti ja ehkä Keskipäivän aave. Mutta Laittomat on mun kymmenen parhaan listalla (tässä blogissa) eli se kertoo mun intoilustani siitä.
Oletko nähnyt Renzo Martensin hienon ja kyynisen dokumentin Nauti köyhyydestä? Siinä poliittisuus ja taiteen väline sulautuvat yksinkertaisin ideoin yhteen, siis ilman Godardin narsistista kikkailua. Jos yleisöön sivistyksen luokkarajoihin katsomatta haluaa todella tehdä poliittisen vaikutuksen, eli jos ihmistä haluaa havahduttaa, niin väitän, että on oltava selkeä ja yksinkertainen. Tässä yksinkertaisuudessa Martens onnistuu nerokkaasti. Godard tuntuu tuota suoran ja selkeän poliittista elokuvaa katsoessa älylliseltä snobilta. (Nappaa tunnisteista Godard niin saat Nauti köyhyyden ja Laittomien tekstit esiin. Niissä yritän avata näkemystäni enemmän.)
Yksi juttu vielä. Kun olen lukenut Truffautin ja Godardin tekstejä niin on aika hupaisaa huomata miten ne muistaa elokuvien yksityiskohtia väärin ja tekee tulkintoja omista mielikuvistaan... Onneksi meilla on nykyään nämä mainiot toistolaitteet ja muut vempeleet...
Juha,
VastaaPoistasyy elokuvahulluuteeni on kyllä supisuomalainen kirkonkylä Pirkanmaalla, Kangasala. Asuin siellä lapsuusperheeni kanssa vv. 1953-64. Sattui niin onnellisesti että luokkatoverini ja pitkään paras ystäväni oli Kangasalan Kinon omistajan tytär. Me sitten kahdestaan ja muutaman siskon kanssa luettiin Elokuva-Aittaa (johon muuten Kemppinen kirjoitti niihin aikoihin) ja esitettiin toivelistoja sen likan isälle. Usein menivät läpi, koska meitä penskoja oli niin paljon, että riitettiin täyttämään kino ilta illan jälkeen.
Mulla ei ole Godardin elokuvatekstejä, mutta muistan lukeneeni niitä jotain Filmihullusta viimeksi varmaan 80-luvulla. Truffaut ja Godard olivat kumpikin kriitikoita, ja tuntuu hienolta että ne olisivat tavanneet Cahiers du Cineman toimituksessa ja väitelleet milloin mistäkin leffasta.
Joka tapauksessa vielä 1960-luvulla suurin osa leffoista oli eurooppalaisia, eikä tätä jenkkiskeidaa, mitä on tullut jo aika kauan, no, ainakin täällä Vaasassa, ehkä muuallakin. Täällä on alkanut kiva porukka pyörittää vanhaa elokuvateatteri Ritziä, joten vielä on jotain nähtävissä isolla kankaalla.
Katsonpa nuo tekstit! Eilen tai toissapäivänä pysähdyin sun teksteissäs Hanekkeniin ja mietin vieläkin sitä. Olen nähnyt samoista leffoista vain Valkoiset nauhat. Mutta se oli perusteellisen erilainen leffa kuin Rakkaus, joka käytiin miehen kans katsomassa yhdessä. Se oli kaunis elokuva. Ehkä viittasi vähän ikäpolveen sekin?