ARVOJEN HÄIRINNÄSTÄ

"Mutta on yksi tapa jolla tahdon itseäni haastaa, ja se on se ihmisyhteisön jo alusta asti sallima keino, jonka kautta elämme kaiken muunkin itseltämme kielletyn: taide. Tahdon löytää taidetta, joka ei jätä rauhaan, joka juottaa minulle ikuisesti merivettä jotta luulen virkistyväni, mutta saa minut tarvitsemaan lisää; lisää samaa mutta niin etten kuluta, niin että teos ei kuulu mihinkään sellaiseen kategoriaan, josta se joutuisi väistämättä pääkopassani siististi kerättyyn ja otsikoituun kansioon, jonka voin sitten laittaa sille siististi varattuun hyllyyn, jonne joutuvat useimmat taidekokemukset, hyvätkin."


Näin kirjoitti Juon mustetta -blogisti jutussaan Ontto. Samaa teemaa olen minäkin vatvonut sivustollani. Varsinkin mukavuusaluettani haastavien viimeaikaisten keskustelujen vaikutuksesta (joiden seurauksesta kirjoitin kolme ennen Surmanluoteja julkaistua tekstiä). Nyt vatvon vielä vähän lisää.

Väitän että taide (ja filosofia), joka myötäilee arvojani, arkistoituu aina. Jos arvoni ovat yhteisiä arvojamme ylläpitäviä ja vahvistavia, hyvä niin. Taide ja filosofia vahvistavat silloin kaikkea arvokkaana pitämäämme ja vahvistavat arkistoitunakin yhteisyyttämme kun jaamme sitä käytöksellämme eli arvoillamme. Taide on tuolloin käytännöllista, voimaistavaa ja helppoa. Oikeastaan yhteisöllistä viihdettä. 

Määrättyyn pisteeseen asti kaikki tuo on hyvä asia ja taiteella on hyödyllinen tehtävä. Mutta taiteen ja filosofian tehtävänä on tietenkin myös kysyä yhteisömme oikeutusta tyytyväisyyteensä eli arvojemme pohjaa. (Tämä on kaikille selvä asia ja siihenhän taiteen ja viihteen erottelukin on aina perustunut vaikka syytä ei välillä muka tiedetä.) Silloin siirrytään subjektin salaiseen puoleen, hänen arvojensa murtumakohtiin eli niiden perusteluiden liittymiin; kohtiin joissa itseä määrittävät erot muuttuvat ulkoisista sisäisiksi ja vaativat joko eksistentiaalista itsepetosta tai eettisen ristiriitansa paljastamista itselleen ja muille (ja sehän on sama asia, ei itseä ilman toista).

Jos määrittelee oikean taiteen joksikin joka häiritsee itseä - ja niinhän se mielellään halutaan määritellä - elementaarisin taide puhuttelee aina arvoja ja siksi häiritsevä taide on aina (yhteisöllisiä) arvojani häiritsevää taidetta (tai jotakin minkä määrittelen taiteeksi). Ja edelleen: taiteen häiritsevyys on joko tämän sisäisen ristiriidan paljastamista muille seurauksista välittämättä tai sen yhteisöä ja lopulta itseä tuhoavaa tuskallista salaamista muilta. Häiritsevää ja totta taide siis voi olla myös itsepetoksen välineenä ellei satu olemaan klassinen psykopaatti. Myös itsepetos liikuttaa todelisuutta uusiin suuntiin. Taide tai mikä hyvänsä taiteeksi määrittelemämme voi siis olla häiritsevää joko sosiaalisesti jaettuna merkityksenä tai arvojamme ja käyttäytymistämme huomaamattamme muuttavana salaisuutena.

Lopullinen kysymys siis kuuluu: onko olemassa taidetta tai filosofiaa tai jotain sellaiseksi määrittelemääsi, joka on saanut sinut punnitsemaan arvojesi perustoja uudelleen ja mahdollisesti myös paljastamaan itsesi arvollisessa yhteisössäsi? Mikä on ollut itsellesi kokemasi taiteen hinta?