lauantai 29. elokuuta 2015

LEPOHETKI ESTETIIKAN MATKAKODISSA (täydennetty 29.8. klo 19:20)

"Taide, kirjallisuus onkin hyvä pakopaikka, esteettinen pesä, jossa voi maistella omia tuntemuksiaan, omaa makuaan, omia arvostuksiaan ja vertailla niitä muiden vastaavien eläjien tuntemuksiin samaan tapaan kuin pikkupojat vertailevat lätkäkorttejaan tai pikkutytöt älypuhelimiensa ominaisuuksia. Ei siinä aina taida sen syvällisemmästä kysymys olla. Kato mulla on tää! 

Juhan blogi onkin hyvä estetiikan matkakoti."


Tämä lukijani jopen edelliseen kirjoitukseeni lähettämä kommentti (noudatan hänen omaa tapaansa kirjoittaa nimensä pienellä) sekä viime aikoina käymäni keskustelu tässä julkaisussani kysyy jälleen kerran sen kysymyksen joka tuntuu pakkotoiminnan lailla vaivaavan meitä, jotka otamme vakavasti lukemisen, kirjoittamisen ja ajattelun harrastuksemme. Moisen toiminnan ajankuluna ottavat ovat viisaampia kun ymmärtävät sen tupakoinnin, hyvän ruuan, nousuhumalan tai huippu-urheilun kaltaisena elämänautintona. Minusta tuntuu että juuri he ovat salaviisaita. No. Kommentti joka tapaksessa inspiroi minua muuttamaan yhden oman kommenttini samasta ketjusta tähän itsenäiseksi kirjoitukseksi.  (Tuo estetiikan matkakoti oli hauska ja eleginen tiivistys blogistani ja siksi käytän sitä otsikossa.)

Kyllä. Kommentin kirjoittaja on oikeassa ja minä elementeeraan asian seuraavasti. Koska yritämme tehdä sanasta sanomatonta, symbolisesta reaalista, kesyttää viiveellistä rehellisyyttä ja totuutta sanoin, palauttaa jälkeä alkuperäänsä, olemme läsnäolon metafyysikkoja ja romantikkoja vaikka mitä väittäisimme. (Melkein voin kuulla Caspar David Friedrichin Vaeltajan vuoristotuulen soivan korvissani.) Kuitenkin yhtä romanttista olisi väittää, että emme koskaan onnistu tässä mielen ja maailman yhdistämisessä. Sekin olisi läsnäolon metafysiikkaa, jossa oletamme tuntevamme olemassaolomme koordinaatit täydellisesti. Veren ja leivän historiamme todistaa tämän. Vai voimmeko väittää etteivät pelkät sanat tai niiden puute ole koskaan muuttuneet konkreettiseksi julmuudeksi tai vapaudeksi? Saaneet aikaan odottamattomia seurauksia? (Elämme muuten aikaa jossa tässä saa olla taas tarkkana.) Emme puhuisi sananvapaudesta tai kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, jos emme jollain lausumattomalla tasolla uskoisi järkähtämättä sanojen voimaan. Sellaista derridaa en usko löytäväni joka tästä todistaisi käyttäytymisellään eli tiedostamattomilla arvoillaan toisin. (Dekonstruktiokaan ei ole muuta kuin valistuksen muoto; juuri siksi että sanoihin, niiden metafysiikkaan uskotaan, niitä on dekonstruoitava, niiden vaikutus avattava.) 

Sanat ovat viiveisiä ja täynnä pettäviä jälkiä ja juuri siksi tarvitsemme arvoja, joissa organismiimme kuuluva reaalinen ilmenee ehkä välittömimmin ja lausumattomimmin mitä kuvitella saattaa. Arvot kun ovat organismiimme syöpynyttä luontoa ja historiaa (evoluutiopsykologia ja kädellisten tutkimus on mielestäni tämän hetken kiinnostavinta etiikan tutkimusta). Vaistot ja organismi toimivat arvojen viitoittamaa tietä. Emme toimi satunnaisesti vaan ennustettavasti arvojemme pohjalta. Siksi myös kerromme tarinoita, säilyttääksemme ja vahvistaaksemme arvoja. Ja toki myös viihtyäksemme. Rikosseuraamustyöni on arvojen haastamista: ihminen alkaa muuttua kun arvot muuttuvat; ihminen on arvonsa ja se konkretia jossa ne syntyvät, muuttuvat ja katoavat; ne sanat jotka toinen sanoo ja jotka itseä pelottavat, vahvistavat tai muuttavat. Ei siinä sen syvällisemmästä todellakaan ole kysymys. 

Eivätkä arvot ole pohjimmiltaan relativistisia sosiaalisia sopimuksia koska silloin niistä jäisi jotain elementaarista selittämättä. Olen toisaalla kirjoittanut että uskova ihminen kysyy relativistia paremmin universaalien nimittäjien perään (miksi kostonhalu, yhdenvertaisuus ja hyväntahtoisuus ovat universaaleja ominaisuuksia?) mutta vastaa niihin yhtä huonosti kuin relativisti, joka ei kylläkään puhu jumalasta ylimpänä arvojen vartijana mutta unohtuu jankuttamaan jotain epämääräistä yhteiskunnasta, vallasta ja sosiaalisesta konstruktiosta. Minusta uskova on tässä johdonmukaisempi. Hän ei jätä kysymättä oleellisia kysymyksiä.

Miksi esteiikka ilman että se muuttuu eettiseksi toiminnaksi tai välittömäksi muuksi hyödyksi ei sitten riitä? Miksi ei nautittavan ja iloa tuottavan olemassaolo itsessään? Miksi estetiikka ei ole vain estetiikkaa vaan myös pelkkää estetiikkaa? Siksikö että haluamme siitä oikotien totuuteen hyvyyteen ja kauneuteen ja siinä rytäkässä joku muu ottaa viihtyessämme paikkamme? Joku muu jonka arvoja, mitäs muitakaan, emme voi hyväksyä. 

Silti: miksi estetiikka aina pistetään vastuuseen tästä kaikesta. Sittenkö ihmiset alkavat pelastamaan maailmaa kun he lopettavat lukemisen? Eikö kyse ole paremminkin siitä, mitä me teemme lukemisen lisäksi? Voisihan lukeminen olla passiivista vastarintaa kunhan muistaa jättää kaiken muun sikseen. Ryhdytään lukeviksi totaalileppoistajiksi. Aika näyttää, miten pitkälle uskallamme tässä mennä. Saisimme jopa lukea ilman syyllisyyttä ja ahdistusta, jotka eivät auta ketään, varsinkaan ympäristöämme, ja varsinkin jos haluamme hoitaa ahdistuksemme lääketieteen avulla. Tuoda estetiikka tässä syyllisyyden keskiöön on jo sinänsä kiinnittymistä siihen itseensä sen itsensä vuoksi; kommentointia estetiikan tosiolemuksesta; tarttumistä älyllisyyteen todellisen silleenjättämisen sijasta.

Lopulta oleellista on tietenkin se, miten sanoja käyttää. Jos haluan vähentää hiilipäästöjäni, en sano pyöräileväni töihin vaan teen niin. Mutta sen jälkeen myös kerron tekeväni niin ja perustelen itselleni ja muille, miksi niin kannattaa nykytiedon mukaan tehdä. Ehkä se on jollekin se vimeinen lisä pätöseen tehdä samoin. Tai jos rahan puute pakottaa olemaan matkustelematta Suomen rajojen ulkopuolella, teen välttämättömyydestä hyveen häiritsemällä mieliä sanojeni avulla koska itse olen puutteestani tyytyväinen ja sitä sanomaa haluan muillekin levittää. 

Sanat ovat välttämättömiä, jotta ihmiset tekevät asioita. Mutta emme tarkasti voi tietää, mikä määrä sanoja ja miten käytettynä on tarpeeksi. Me emme koskaan saa tarkalleen tietää, miten, missä ja milloin sanat todellisuuteemme vaikuttivat. Maailma on ehtinyt aina jo tapahtua. Juuri siksi meidän on lakkaamatta puhuttava, luettava ja kirjoitettava. Myös lepohetkemme estetiikan matkakodissa on todellista veren ja leivän historiaa.







2 kommenttia:

  1. Totta! Sanat ovat myös häiriöksi itsetyytyväisyydellemme. Niin kuuluu ollakin. Jos sanat ovat vain ( pelkkää ) estetiikkaa tai vaihtoehtoisesti selfhelp-viisastelua ei niillä olekaan muuta kuin käyttöarvoa. Mutta häiritsevät sanat. Niitä tulee kunnioittaa tai edes kuunneella tai vähintään antaa niiden olla olemassa. Ne tönivät meitä. Niin pitää joskus ollakin. jope

    VastaaPoista