"Ehkä ajankohta keskellä kuohuvaa kuusikymmenlukua vain oli väärä kertomukselle, joka ei kosiskellut lukijaa toiminnalla, ajanmukaisella maailmankuvalla tai värikkäillä hahmoilla."
25.5. kirjoitti Matti Komulainen hienossa Turun Sanomien arviossaan John Williamsin Stonerista noin.
Enpä tiedä... Kilpailiko Stoner aikalaistensa kanssa samasta lukijakunnasta toiminnalla tai värikkäillä hahmoilla?... Ajanmukainen maailmankuva kyllä ehkä osuu mutta sekin lukevan sivistyneistön kautta, ei massojen.
Älymystön päässä pyörivät ehkä enemmänkin postmodernin isät eli nyt niin hyvin tuntemamme pynchonit. Vaikka Stonerin saama kritiikki olikin kuulemma hyvää, pynchonit kuitenkin vastasivat kirjallisuuden ja kaiken taiteen loputtomaan uudistumisen janoon (mikä ei ole yhäkään sammunut) Stoneria paremmin. Kirjoitettiin hyvä arvio mutta sitten livistettiin turvallisesti vaikeamman pariin? Muoto ja sillä leikittely sekä ironia ja metatasot tulivat sisältöä tärkeämmäksi ja Stonerin helposta ja selkeästä proosasta pitäminen olisi antanut kyseenalaisen kuvan lukijasta? Tosin haukkuakaan ei hyvää kirjaa voinut.
Ei näin ehkä ajateltu kirjaimellisesti mutta uudistumisen vaatimus vaikutti tunneilmastoon ja siten yksittäisiin lukijoihin - niin kuin vaikuttaa yhäkin. Eikä siinä mitään, Stonerin aikalainen samana vuonna (1965) eli Huuto 49 on hieno kirja sekin.
Stoner on väliinputoaja. Yhtäältä ei massoille uppoava mutta toisaalta älymystölle liian helposti aikanaan ohitettava, koska sen tuntemista ei tuossa ilmapiirissä vaadittu? (Tunnistatteko tässä ajassa mitään samaa?) Ehkä jotenkin näin? Tai sitten olen ihan soralla.
-
26.1.16: ajan myötä Stonerin vaikutus on laimentunut. Jotenkin sen loppupuoli ja päätös tuntuvat nyt pikkuisen likilaskuisilta, jotenkin ideaansa tukehtuvilta. Mutta kirjoitukseni perusidean takana pysyn.
Vastaan kyllä ja kyllä.
VastaaPoistaNoin siinä varmaan on käynyt ja noin käy myös nykyään. Joku sanelee, mitä "kuuluu" lukea. Onko se jokin äänekäs eliitti vai onko se kaupallisuus?
Ihan varmaan kustantajiin vaikuttaa se, mitä bloggarit suosivat.
Tietysti uudistaminen on tärkeää. Eläköön avantgarde! Mutta ei niin että jonkin perinteiseen luottavan syvyys jää huomaamatta. Luova ansa voi laueta missä ja milloin tahansa. Selkeillä realistisilla lauseilla voi lukijan johdattaa luovaan umpikujaan. Kafkan Muodonmuutos itselleni on tästä ikiaikainen esimerkki (juttu löytyy tunnisteella). McCarthyn Tie ehkä viimeaikaisista selkeimmin (siitäkin tunniste ja tietenkin mielitystäni Syvästä joesta, joka huojuu psykologisen inhorealismin ja fasismin rajalla lähestulkoon seikkailuromaanin tunnelmissa; elokuvahan on etiikaltaan siistitty versio vaikka itsensä Dickeyn käsikirjoittama). Ja sitten tietysti Sieppari ruispellossa josta parikin juttua täällä. Se on minulle yhtä dekonstruktiivista hurmosta se kirja, matka tyhjyyteen. Nuo siis vain esimerkkeinä teoksista jotka todistavat realistisen lauseen luovasta petoksesta joka uuden nälässä niin helposti jätetään huomiotta. Musiikissa tämä uuden janoamisen ilmiö on ehkä vielä hankalampi. Nykymusiikin kentällä (jossa suomalaisista suurin sankarini on Magnus Lindberg ja Saariaho siinä ihan kannassa kiinni) on hirveän vaikea kirjoittaa musiikkia enää tonaalisesti ilman metaleikkejä olematta lattea. Ehkä Rautavaara on viimeinen ilmiromantikko modernisteista mutta hänkin on usein tylsä (2. pianokonsertto on loistava romanttinen "vanhanajan" teos jossa kuuluu kaikuja venäläisistä mestareista). Mutta kirjallisuudessa ansat on jotenkin helpompi virittää... runous ehkä poikkeuksena. Tosin Tennilä Yksinkeltaisessaan tässä uudistamisen ja tuttuuden yhdistämisessä onnistuu. Hän luo aidosti jotain uutta mutta silti helposti lähestyttävää. Ja hirveän kaunista. Hänen kohdallaan tuota sanaa haluan käyttää.
PoistaLuin itsekin pari viikkoa sitten Stonerin ja olin kyllä vaikuttunut. Hyvinkin paljon. Kirjan estetiikka, kieli, teemat, stoori, päähenkilö hahmona jne. upposivat kaikki syvälle. Syntymästä kuolemaan on hyvin tehtynä muoto joka on niin yksi yhteen elämän itsensä kanssa, että toimiessaan se todella toimii. Ernst Brunnerin loistavassa Bellman-romaanissa Malja tomullesi oli sama kaava, ja se toimi siinä yhtä vakuuttavasti kuin Williamsilla.
VastaaPoistaJoitakin piirteitä jäin hahmosta kaipaamaan, sellaisia juttuja joita kaikki tulevat jollakin tasolla jossakin vaiheessa pohtineeksi (mm. suhde tai ei-suhde Jumalaan), mutta ei romaanin pidäkään olla mikään ensyklopedia, joka yrittää sisältää kaiken.
Pohdin kirjan luettuani samoja juttuja kuin Marjatta ja Juha. Vaikka välillä kirjallinen makuni kierää valtavirran kaukaa, on pakko todeta että mainuttu Pynchon ei toimi minun silmälaseissani mitenkään. Vähän sama juttu kuin kotimaisen Neuromaanimme kanssa, en saa kiinni mistään vaikka en ole turruttanut itseäni helpoimman tavaran kanssa. Tulee fiilis, että kenelle minä tätä kirjaa nyt oikein luen...onko tämä joku kirjatentti? Odotan kovasti milloin D.F.Wallacen romaaneja tulee suomeksi ja pääsen testaamaan itseäni miten niin oikeasti suhtaudun. Käykö niin kuin Pynchonille?
Syksyn kirjatapaus itselleni ja vähän muillekin luulen, tulee kuitenkin olemaan Michael Houllebecqin Alistuminen. Teema osuu täysin aikaan ja kun romaani on tuore, alle vuoden ikäinen ja vielä tämän hetken eniten ajassa kiinni olevalta tekijältä niin syytä on odottaa jotakin. Nykyään enää äärimmäisen harvoin kirjallisuus kommentoi aikaa ei-odotetulla tavalla. Suomessa esim. kirjalija O - mitä muuta hän loppujen lopuksi kirjoittaa kuin sitä mitä halutaan kuulla ja kuullaan muutenkin koko ajan. Kirjallisuuden ei tarvitse eikä oikeastaan pidäkään olla poliittista, se on todettu tuhanteen kertaan, mutta jos se on sitä kuitenkin, on parasta että se ei sitten laula samoja lauluja kuin median strorytellerit, vaan on jotain muuta.
jope
Tiessä jumalkysymys ilmenee kiintoisasti. Täs pari fragmenttia jutustani Maailmaan sopimaton kieli.
Poista9
Entä sitten Jumalan olemassaolo? Tiessä Jumalalla on mielestäni merkitystä poissaolon metaforana tai käytännöllisenä ja ontologisena elementtinä, ei siis metafyysisenä ja yliluonnollisena. Tiessä Jumalaa on järjetöntä kieltää siinä, missä siihen joku onnekseen sattuu uskomaan. Ateistinkin on myönnettävä jumalan käytännöllinen merkitys kun mitään ei enää voi uskottavasti rakentaa ja kun jälkikasvukaan ei enää voi olla tarkoitusta illusoiva fetissi vaan pelkästään yksi satunnainen syy säilyä hengissä. (Äidin kylmäävä ratkaisu on hieno - itselleni vedet silmiini tuova - kuvaus tästä.)
10
Lumelääkkeeseen uskova voi toipua vielä silloinkin kun epäilijä jo sortuu. Mutta lume toimii vain, jos uskoo siihen ilman epäilyn häivää. Merkki ja kohde on uskottava tai tarkemmin: koettava yhdeksi. Merkityksen sisäinen ero tuhoaa kaiken. Ja jossain määrin meidän kaikkien on uskottava maailman olevan kieltä todempi. Muuten ihmistä voisi lohduttaa vaikkapa vasaroimalla häntä. Tie on kertomus tämän uskon menetyksestä tai siitä, ettei silläkään enää ole merkitystä.
26.1.16: ajan myötä Stonerin vaikutus on laimentunut. Jotenkin sen loppupuoli ja päätös tuntuvat nyt pikkuisen likilaskuisilta, jotenkin ideaansa tukehtuvilta; en enää suosittele sitä niin innokkaasti tuttaville...
PoistaMutta tuo kirjoitukseni pointti toimii yhä yleisellä tasolla.
Poista