keskiviikko 16. syyskuuta 2015

EPOOKIN VAIKEUDESTA

Tiedän että elokuva-arviota ei pitäisi tehdä noin 10 sekunnin uutisista näkemänsä pätkän perusteella. Minä kuitenkin nyt teen sen ja kirjoitan Kätilöstä. (Olisikin mielenkiintoista kuulla kommentteja osuvuudestani niiltä, jotka elokuvan ovat nähneet.)

Näkemässäni katkelmassa Krista Kosonen, Pirkka-Pekka Petelius ja Leea Klemola istuvat pöydässa huoneessa, jossa kaikki on jotenkin liian siistiä, värikylläistä ja lavastettua (kun sen pitäisi olla enemmän Mollbergin Maa on syntinen laulua). En hetkeäkään uskonut, että nämä ihmiset ovat tosia ja elävät tuossa tilassa. Edes ne Kososen pyöreät silmälasit eivät luoneet efektiä. Klemolakin joka on taitava nättelijä, ylinäytteli hirvittävästi, teki tyyppiä. Samoin Petelius. Miksi näkemäni ei luonut tunnetta ajasta ja tilasta, johon voin rajattomasti eläytyä? Tunsin aivan liikaa katsovani lavastettua ja ohjattua fiktiota. 

Epookki on vaikea laji.

Tämän hetken parhaimmat naturalistisen tilan luojat maailmassa (kyllä, luitte ihan oikein, uskallan väittää näin) ovat ohjaaja Juho Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi. Taulukauppiaat ja lyhäri Hevoshullu ovat vaikuttavia osoituksia tästä. Kummastakin löytyy teksti blogistani. 

Nyt kuitenkin elän jännityksessä: Kuosmanen tekee epookkia Olli Mäestä. En tiedä onko Passi mukana projektissa, mutta toivon niin koska uskon hänellä olevan suuri osuus siinä, mistä pidän heidän elokuvissaan. Toivon parasta ja pelkään pahinta. Eikä auta että itsekin olen kokkolalainen.

Palaan myöhemmin asiaan kunhan elokuva julkaistaan.

4 kommenttia:

  1. Juha, siitä katkelmasta ei saa oikeaa kuvaa.

    Minä näin Kätilön viikonlopulla ja pidin epookin kuvausta osuvana. Missään kohti ei tuntunut falskilta, vaan että juuri noin voisi olla. Kätilön kotikylässä elämä on vielä hyvin alkukantaista, brutaalia ja taikauskoista. Klemolan tyylinen tyyppi katseen välttelemisineen ja luihuiluineen on todenmukainen, varsinkin kun tietää hänen hommansa abortintekijänä. Likaisuus ei ole liioiteltua. Sitä se on ollut noissa oloissa ja tuona aikana. Eläydyin täysin enkä kokenut miljöötä epäuskottavana tai kenenkään ylinäyttelevän, vaikka menin katsomaan elokuvaa valmiiksi epäilevänä.

    Kritiikit ovat olleet kai enimmäkseen lyttääviä. Krista Kososta on kehuttu, eikä turhaan. Hänen Kätilönsä on ujo ja ronski yhtä aikaa.

    Rakkaustarinaa on pidetty epäuskottavana. Minusta se oli hyvinkin uskottava.

    Elokuvaa on moitittu hollywoodimaisuudesta. En ymmärrä, mitä se tässä yhteydessä voisi tarkoittaa. Kaikki lika ja veri ja rapa ja keskitysleiriolot ovat kyllä kaukana Hollywoodin loistosta.

    Ohjaus on minusta selkeä ajan ja paikan kertovine väliteksteineen. HS:n kriitikon mielestä se on epäselvä ja hajanainen.

    Kannattaa käydä katsomassa!

    Taulukauppiaat on minustakin aivan mahtava. Epookki pitää ja se hiljainen huumori on niin nautittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katson kun tulee dvdeelle. Voi olla että pitää kirjoittaa korvaava juttu jos olen ihan väärässä.

      Taulukauppiaiden naturalismi on voimakasta (se lopun elliptinen taiteilu tosin pilaa jotain). mutta siinähän ei tarttenu lavastaa ku oltiin nykytodellisuudessa ja siinä Hevoshullu -lyhäsissa... pelkään sitä miten olli mäen vanha kokkola pilaa läsnäolon kokemusta... saa nähä.

      Poista
    2. Voi olla, että sinä näet kriittisemmin. Minä eläydyin niin, etten muistanut tarkkailla muuta kuin, miten ihmiset oikein selviävät.

      Katsoin muuten tänään sen Rambo IV:n DVD:ltä. Flunssa alkoi iskeä, ja silloin minä suon itselleni päiväleffan. Muita Ramboja en ole nähnytkään.
      Olihan se vaikuttava! Hyvä rakenne ja rytmi, hyvä musiikki, hyvä näyttelijätyö, Stallonessa näkyy väsymys. Ajattelin lopussa, miten ihmeessä Rambo sopeutuu Coloradon idylliin. Ja kuinka ollakaan eräässä blogissa törmäsin seuraavaan pohdituttavaan linkkiin:
      http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234

      Poista
    3. Eikö vain! Rakenne, rytmi, tuo että syltyssä näkyy väsymys on hyvä huomio. Se on jotenkin vahvasti esillä siinä. Tylyys ja brutaali suoruus iskee minuun. Se kohtaus missåä jokirosvot vaarivat naista itselleen ja miten se lähetyssaarnaajaporukan mies reagoi sen naisen pelon ohi, on hieno kohtaus. Tahattomasti, tahallaan, ehkä meitä manipuloivasti, pasifismia kärjistäen... mutta sen kohtauksen energia on nautittavaa. Elokuvan sekoitus lakonisuutta, jotain falskiutta ja pateettisuutta, katarssista sekä siekailemattomuutta on todella nautittava soppa. Sehän on eräänlainen kumarrus Seitsemälle samuraille MINUN MIELESTÄNI. Katsoin sen samoihin aikoihin tehdyn Rockyn. Paras niistä. Sentimento ei ole niin kökköä ku aiemmissa kitsi-tuotoksissa. Käyn kattoon linkin.

      Poista