Maria Jotunin 1935 kirjoittaman (mutta -63 julkaistun) Huojuvan talon lauserakenteet ovat kyllä aikalailla sitä jotunimaista ja pikkuisen vielä teoksen kirjoittamisen aikakauteen kuulunutta kaunokirjallisuutta jota en tahdo jaksaa.* Teoksen lörpöttelemättömyys ja ajattelun tarkkuus saa minut kuitenkin jaksamaan sitä erittäin hyvin. Juuri nuo ominaisuudet saavat sen ylittämään aikansa ja tyylinsä.
Mutta juuri siksi että Jotuni on niin hyvä, minua harmittaa niin vietävästi romaanin loppu. Se on kummallinen. Hengeltään lepsu. Jotuni herkeää tarkasta ajattelusta epäuskottavaan anteeksiannon eetokseen eikä ole loppuun asti tosi. Sen vielä ostan, että aikuinen nainen ottaisi väkivaltaisen miehensä aviottoman lapsen itselleen syystä tai toisesta mutta en sitä, että heidän yhteinen poikansa tekee sen lopulta niin vaivattomasti ja vähin kivuin kun on ensin asettunut isänsä julmuutta vastaan ja kärsinyt siitä syvästi. Jokin riitasointu tästä pitäisi enemmän välittyä. Nyt romaani jää ikään kuin kesken tai sitten se olisi pitänyt lopettaa aiemmin. Aviottoman lapsen tulo perheeseen ja pojan sopeutuminen siihen ohitetaan luonnosmaisen ohuesti ja epäuskottavasti. Ikään kuin Jotuni ei enää olisi jaksanut innostua aiheesta kunnolla. Loppu on kiirehtimistä onneen.
En ymmärrä. Mikä teki Jotunin liian varovaiseksi näyttämään sen, mitä teos jo pistää meidät odottamaan? Eli pojan tuskaa ja Lean itsepetosta selittäessään tälle kaikkea parhain päin. En tiedä miten tosissaan tämä lopun madonnaäiti pitäisi ottaa? Säikähtääkö Jotuni omaa tosiuttaan? Pyytääkö lukijoiltaan anteeksi taiteensa tuottamaa kipua?
Kaikesta huolimatta Huojuva talo on älykäs ja viisas romaani. Poikkeuksellinenkin. Meidän Kohtauksia eräästä avioliitosta.**
-
*Ks. Suomalaisten klassikkojen ajattomuudesta
**Kannattaa lukea tv-sarja tekstinä. Olen samaa mieltä kuin Kaisa Korhonen (joka ohjasi jutun näyttämölle), että Bergman oli oikeastaan parempi kirjoittaja kuin elokuvaohjaaja. (Myös Yksityisiä keskusteluja on hyvä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti