perjantai 4. syyskuuta 2015

KUOLLEESTA KIRJAIMESTA JA ELÄVÄN SANASTA: blogi filosofian ja sanataiteen välineenä

1
Kirjoituksissa Turhuuden markkinoilla, Suomi täyttää 100 vuotta 2017 ja Blogistin postia lukijoille yhtäältä pelottavat, ärsyttävät, hämmentävät, nolostuttavat ja vaivaannuttavat ja toisaalta luovasti häiritsevät ja rajojani aidosti testaavat keskustelut anonyymin kommentoijan kanssa (tai trollin mutta sillä ei tässä ole merkitystä miksi häntä kutsun) saivat minut kysymään blogin merkitystä ja olemusta itseilmaisun välineenä ja foorumina. Ja kun jotain alkaa ajatella, siitä on myös tietenkin kirjoitettava.

Suurin osa siitä mitä kutsumme taiteeksi ei ole aidosti häiritsevää, koska sen takana ei ole arvaamatonta agenttia. (Filosofiassa häiritsevyys tulee vastaan paljon nopeammin.) Edes teatterinäyttämöllä näyttelevä näyttelijä ei ole aidosti arvaamaton koska hänen tehtävänään on välittää meille merkityksiä, ei uhata niillä meitä. Hän edustaa jotain, joka vakuutta meille arvokkuuttaan ja merkitystään. Katsoja ja työtään tekevä näyttelijä kohtaavat arvokkaasti yhteistä ymmärrystä jakaen (ja tätä asetelmaa nähdäkseni trolliryhmä Jumalan teatteri yritti kömpelösti Oulun teatteripäivillä 1987 häiritä). Taiteen instituutio takaa minulla tämän - ja näyttelijän työterveyshuolto hänen henkistä tasapainoisuuttaan myöten. Terveessä näyttelijässä häiritsevinkin sana viimeistään kuolee.  "Teatterissa voi tapahtua mitä tahansa" on niin teoreettinen julistus, että kukaan ei oikeastaan ota sitä aidosti teatteritaiteen kannalta merkityksellisenä ilmoituksena*. Ennemminkin mainoslauseena. Sama koskee siis kaikkea taidetta. Mutta koska tarkoitukseni on ajatella nyt blogin olemusta ja myös puolustaa sitä itseilmaisun suhteen toissijaistavia määritelmiä vastaan, kirjallisuus on tässä tarkastelussa kiinnostavin taideverrokki.

2
Mitä kirjallisuus fyysisesti on? Se on tekstin tallentamista irti sen arvaamattomasta agentista. Eikä tätä fyysistä ominaisuutta voi, näin väitän, irrottaa sen "henkisestä" ominaisuudesta eli siitä, miten ja millaisia merkityksiä se tuottaa. Lukiessani (tai kuunnellessani) kirjaa luen aina kuollutta kirjainta ja suhde kuolleeseen kirjaimeen on aina turvallisen intiimi suhde ilman agentin väliintuloa. Reaalisinta lukemisen tapahtumista on tuolloin lukijan ja kuolleen kirjaimen intiimi suhde ja salainen sopimus rikkomattomasta luottamuksesta. Toisin sanoen kysymys on lukijan kätkeytyminen itseensä sanan avulla.

Kun olettamani anonyymi kommentoijani vyörytti blogiini hämmentäviä ja nolostuttaviakin henkilöhahmojaan, hämmentyminen ja nolostuminen kumpusivat eniten siitä, että hän sai minut jollain tavoin neuvottomaksi kummallisella ja epävakaalla syvyydellään enkä tietenkään varmuudella tiennyt, mitkä olivat kenenkin kirjoittamia (ja juuri siksi on ajateltava tekstissä lymyävää agenttia). Parhaimmillaan hahmot tuntuivat harkituilta dramaturgisilta monologinäytelmän hahmoilta tai 1800-luvun romantikoilta, jotka jotenkin hulluudessaan täytyi ottaa kuitenkin todempina. Tai tarkemmin: niiden agentin epämääräisyys teki niistä taiteen instituutiota todempia ja häiritsevämpiä ja siksi ne piti ottaa luovasti vastaan ja häiritsevyydessään luovasti haltuun, siis perustella jotenkin itselleen - tai sitten hylätä. Tiedätte kumman minä valitsin. Tätä pakottavaa tunnetta fiktio tai mikään taideteos ei kohdallani ole koskaan saanut aikaan.** Tässäkin tapauksessa jo ajatus hahmojen siirtämisestä käsikirjoitukseen ja teatterin lavalle vie niistä häiritsevän tehon, tekee niistä kuollutta kirjainta, jossa en altistu elävän sanan arvaamattomuudelle.

3
(Agentissa) elävän sanan johdonmukainen seuraaminen on aina riski, koska se voi haastaa häiritsevästi mielikuvitustani ja mikä oleellisinta, vapaaksi uskomaa tahtoani "edeltäviä" arvojani; vain elävä sana voi pakottaa minut itseään vastaan tuntemattomaksi sotilaaksi rannalle niin kuin kirjoituksessa Suomi täyttää sata vuotta 2017 ja samalla paljastumaan jossain kummallisessa ja nolostuttavassa asennossa itselleni ja keskipakoisuuteen katoaville lukijoilleni (ks. alaviite Teemu Mäestä). Sitä vastoin kuollut kirjain jättää aina tarvittavan määrän tilaa mielikuvitukselleni paeta itseäni ja muita. Elävän sanan hinta maksetaan aina moniäänisessä todellisuudessa.

Mielikuvituksen vastakohta ei minulle ole niinkään todellisuus vaan johdonmukaisuus. Elävän sanan kanssa teen aina sopimuksen kummankin suhteen: joko turvaudun todellisuuteen ja vapautan mielikuvitukseni deletoimalla sanan tai puhun sen kanssa johdonmukaisesti samaa kieltä itsellenikin arvaamattoman mielikuvitukseni äärimmäisyyteen saakka. Blogeissa tai muissa sähköisissä sanan foorumeissa sana tekee lukijansa valppaaksi. Ne voivat jopa herättää sanan kuolleista ujuttamalla sen itsensä ulkopuolelle. Siksi blogia on pidettävän myös luovan toiminnan välineenä, ei vain sinänsä asiallisenkin mielipidekirjoittelun tai oikeaan esteettisyyteen ohjaavana foorumina.

Jotkut vallitsevat asianhaarat ovat hyvin voimallisia, kuin äkkäisi taimenen maidosta, kuten Henry David Thoreau aikoinaan runoili.

-
*Ks. Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteesta teatteri.

** Teemu Mäen kissaa ehkä lukuun ottamatta - ja nyt en ole sitä mieltä että kissan on kuoltava taiteen vuoksi. Se kun nimittäin kuolee aina taiteilijan vuoksi, hänen tosiolemisensa tarpeeseen, narsistiseen tai ei. Yleisöhän ei tarvitse faktisesti kuollutta kissaa, sille riittä todesta erottamaton illuusio, taiteen lume. Mutta Mäen kissasta tuli sen ilmestyessä taiteen kenttään häiritsevää elävää sanaa, joka oli joko otettava vastaan johdonmukaisesti sillä logiikalla mitä se tarjosi tai deletoitava ei-taiteeksi.  Tämän valinnan elävä sana vaatii aina tekemään, helpommin tai vaikeammin. Häiritsevä agentti voi siis lymytä myös eettisesti äärimmäisessä pyrkimyksessä. Mäestä lisää hänen nimisellaan tunnisteella. Tosiaan, kahdessa hämmentävässä performassissa olen myös ollut ja toisesta kerron tuossa yllä viittaamassani teatteritekstissä.


36 kommenttia:

  1. Ehkä kirjoitan joskus enemmänkin. Ehkä kirjoitan nyt asian vierestä. - Blogi on sähköinen väline, blogikirjoitus voi olla silloin sähköisku. Blogissa tämä sähköisku onnistuu. Joku perustaa blogin ja toivoo kommentteja ja äkisti kommentit voivat olla sähköiskuja. Ne kriisiyttävät blogin aloittajan, sen päätoimittajan.

    Suurin osa ns. taiteilijoista lienee sen takana, että taiteen tehtävänä on kriisiyttää, hämmentää ja hätkähdyttää. - Ja sitten he eivät saa aikaan toivomaansa liikahdusta. Kirjan lukija on haukotteleva silmäilijä, samoin taidemaalausten katsoja. Sinfonian kuuntelija istuu paikallaan ja fiilistelee jotain.

    Minä en luota tuotteistettuun taiteeseen ja suurin osa kirjoista, joita julkaistaan tai elokuvia, joita levitetään on tuotteistettuja. Niihin liittyy markkinaäly.

    Minä etsin juurikin blogeja. - Blogit voivat olla hämäräperäisiä kujia tai katuja. Blogeissa on seinämiä joihin voi raaputtaa. Blogi on yhtäkkinen ilmaisukanava. - Yhtäkkiä ilmaantuu joku kommentti blogistin sivustolle ja hän joutuu ottamaan siihen kantaa - deletoinko vai en.

    Virallinen kirjallisuus, virallinen media, virallinen taide. En luota siihen. Näen esimerkiksi ylen tiedotuspolitiikan. Se on tietynlaisen filosofian hallinnoimmaa.

    Meidän aikamme kalliomaalaukset tapahtuvat blogeissa. Kävin tuossa katsomassa tämän blogin jotakin keskusteluketjua ja kun arkeologia on tieteenalani niin koin sen nykyaikaisena kalliomaalauksena. En voinut keskittyä pelkästään punastelemiseen ilmeisesti jonkun mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän tekstuaalisen performanssin vuoksi.

    Mikä dokumentoi meidän aikamme totuuden pyrkimyksiä, totuuden jälkiä - ovat nimenomaan blogit. Samalla ne tietysti dokumentoivat myös itsepetoksen jälkiä.

    Ajattelen niin, että jos on sellaisia ihmisiä, jotka ahmivat blogeja niin heillä ei riitä kiinnostusta ahmia kirjallisuutta. - Kuinka paljon muuten tänään ihmiset saavat lahjaksi kirjoja joita lahjan saaja ei lue?

    Sähköinen kirjakaan ei korvaa blogin elävää arvaamattomuutta, johon tekstin lukija kiinnittää huomiota.

    Lukeminen on lukemista. Se on joskus hyvin raskasta. Minä en tänään oikein jaksa lukea romaaneja tai runoutta. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta, että olisin vallinnut huonosti kun luen blogeja tai yleensä ottaen surffailen netissä.

    Blogi on sellainen muoto jossa me voimme tuntea tunteita mitkä muutoin ovat aika mahdottomia. Blogissa me voimme hävetä tai nolostua toisen ihmisen puolesta ja jos olemme filosofeja niin silloin voimme pohtia häpeämisemme tai nolostumisemme filosofiaa.

    On blogeja joissa kommenttiosio on suljettu. Ja juuri sitä oikeastaan on kirjallisuus. Kirjallisuus on blogi, josta kommenttiosio on suljettu.

    Kirjallisuuskritiikki on eri asia kuin blogien avoin keskustelu, jossa voidaan tässä ja nyt haastaa blogin pääkirjoittaja.

    Summa summarum - on paskablogeja, jotka eksyttävät - ja on blogeja, jotka edustavat ilmaisun eturintamaa, ajan henkeä, todellisinta pulssia. On blogeja jotka huimattavasti ylittävät kirjallisuuden, on kirjallisuuden tuolla puolen...

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä kuin edellinen. - Me kaipaamme toden sanaa. Ehkäpä me juuri kaipaamme toden sanaa, jolla kukaan ei tee bisnestä. - Kirjallisuushan on elanto. Kirjailija tahtoo elämänsä aikana kirjoittaa ainakin 30 kirjaa ja tulla sillä toimeen. - Ei hän edusta kuilun partaata. - Blogissa voidaan on sanomisen kuilun partaalla.

    Muuten - sana ei ole koskaan menettänyt voimaansa!!! Sana hakee paikkaa, jossa se saa ilmaantua koko voimassaan. Ja tänään meidän kulttuurissamme SANA ilmenee blogeissa.

    Sana ei ilmene koko voimassaan kustannusyhtiöiden sanabisneksessä.

    Olla KÖYHÄ TODELLISUUDEN SANOJA - VAI RIKAS SANABISNEKSEN KIRJAILIJA? Mitä sinä valitsisit sielusi tähden???

    VastaaPoista
  3. Tulin tänne ja vähän innostuin. - On ihmisiä, jotka kirjoittavat siksi että he tahtovat tulla toimeen sanoilla. Heitä sanotaan esimerkiksi kirjailijoiksi. Kirjailija kirjoittaa siten, että hän varmistaa jo seuraavan vielä kirjoittamattoman kirjan myyntiä. Kirjailija tekee sanan uraa. - Blogisti taas on ikään kuin syyntakeeton, piittaamaton, kirjallisuuden genrestä päin vaílla itsesuojelua. Blogi on elävä koska blogisti ei voi
    väittää itsestään statusta.

    Blogisti on kulttuurissamme nolla - vaikka hän on parhaimmillaan kymppi.
    '
    Julkaistu kirjailija on kulttuurissamme kymppi - vaikka hän on totuuden punninnassa huonoimmillaan nolla.

    VastaaPoista
  4. Minä en lue blogeja paitsi että nyt vaimoni viittasi tähän blogiin. Minä luen kirjallisuutta, joka on käynyt läpi kustannustoimittajien arvioinnin. Luen siis luotettavaa kirjallisuutta. Blogit ovat tuherrusta. Kaikella ystävällisyydellä sanoen. Minun mielestäni ihmistä sivistää eniten kun hän lukee hyvinkustannettua suomalaista kirjallisuutta. Suomalaiset kustannusyhtiöt tekevät erinomaista työtä. Minulla ei ole aikaa lukea joitakin blogitöherryksiä. Kaikella ystävyydellä ja rakkaudellakin sanoen. Ihmisen tehtävänä on lukea sivistävää taideproosaa. Sanon kaikille: lue Dostojevskia äläkä esimerkiksi tätä blogia.

    VastaaPoista
  5. Olen eri mieltä! Tätä blogia kannattaa lukea vaikka sen pääkirjoittaja on joku hämy. Jollain tavalla minua puhuttelee blogistin lapsellisuus. Hellan duudeli sentään ko se kirjoittaa. Olkoon niin. - No me rosvot, ei se meitä rosvoja kässää.

    Tiedättäkö muuten miten seuraavaksi aion toimia? Luulen että otan blogistin pankkíkortin hallintaani... en ole varma mutta saatan tehdä sen. Silloin... hänen taloutensa romahtaa...

    Ehkä en tee sitä! Enkä teekään! Se olisi liian kauheaa hyvinvoinnissaan lilluvalle kulttuuri-ihmiselle! En ikinä tee sitä vaikka voisin. Vakuutan: En tee!!!

    VastaaPoista
  6. Bloggaajana pitää miettiä näitä puheenvuoroja. Voisivat olla Juhan postauksen jatkoja. Tässä viimeksi tulee vielä imperatiiveja ja mitä ilmeisimmin kategorioiden sisältä. "Minulla ei ole aikaa lukea joitakin blogitöherryksiä. Kaikella ystävyydellä ja rakkaudellakin sanoen. Ihmisen tehtävänä on lukea sivistävää taideproosaa. Sanon kaikille: lue Dostojevskia äläkä esimerkiksi tätä blogia." Sic transit.

    Tai sitä seuraava, uhkaus viedä blogin pitäjän rahat. Ah. "Hyvinvoinnissaan lilluva kulttuuri-ihminen", eli vähän niin kuin tuo edellinen postaus, jossa mietittiin keskiluokan sielun tilaa. Se on kai siinä määrin kehno, että minusta voi olla yhä vähemmän mahdollista tulla sieltä uutta luovaksi ihmiseksi.

    Raha (ja suhteellinen valta) luovat mielentyyneyttä, mikä puolestaan ei ole kovin hedelmällinen tila, siis luomiseen. Enkä sano edes sitä että pitäisi luoda uutta, voi vaikka muistuttaa vanhasta, joka on voinut olla validia.

    Mutta nykyisenä media-aikana voi miettiä tietenkin sitä mikä tämmöistä yhteiskuntaa kuvaisi. Mieleen tulee eestaas holtittomasti kulkeva vuorovesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve taas Ripsa. Päässäni pyörii ajatus blogiuden olemuksesta. Siitä oikeastaan että miten sana toimii kirjassa ja blogissa. Tämä on eräänlaista blogiuden fenomenologiaa. En tiedä johtaako tämä mihinkään mutta minkäs teet kun ajatuksiaan ei voi pysäyttää. (Dostotkin luettu, keskeiset pariin kertaan, niin keskityn nyt tähän.)

      Poista
  7. Kaikille agenteille keitä tai kuka sitten oletkin. Sähköinen kirja ei tosiaankaan poikkea mitenkään paperisesta koska sitäkin sitovat teoksen omistusoikeudet. Se tekee kirjaimesta kuolleen. Ajatus muokattavaksi kirjoitetusta sähköisestä perustaansa purkavasta teoksesta on kyllä kiehtova. Liekö sellainen on jo kirjoitettu?

    Pankkikortista: totta, jos olen rehellinen, kai raha olisi sanaa vahvempi jos tiukille pistetään.(Lueppa juttuni Seitsemännestä mantereesta.)

    VastaaPoista
  8. Olen itse mies ja mieheni kanssa pidämme tätä blogia harvinaisena intellektuaalisena yrityksenä latteassa ajassamme. - Kun meidän pitäisi muka innostuneina lähteä elokuviin niin me vain haukottelemme ja käperrymme toisiimme.

    VastaaPoista
  9. Noo, pikkusen jäitä hattuun blogin ylistämisessä hyvän kirjallisuuden kustannuksella, vaikka Juhan blogi onkin huippuhyvä, niin hyvä, että siitä voisi kehittää kirjan.

    Blogisti ei ole kulttuurissamme nolla. Hän ei pyydä mitään taloudellisesti, vaan harrastelee omaksi ilokseen. Kirjailijoilla on vaikeaa, koska heidän täytyy yleensä tehdä toista työtä voidakseen kirjoittaa ja kirjan tekeminen vaatii enemmän kuin blogi.

    Juha, minä pohdin vieläkin noita parissa kirjoituksessasi esiintyneitä hahmoja tai sivupersoonia. Ne olivat niin kiehtovia, että halusin ehdottomasti sinne mukaan aika lailla omana itsenäni, tosin minussakin alkoi jo olla näyttelijää. Leikittelyksi hahmojen laatija taisi sitä näytelmää kutsua, ja sitä se oli. Mutta oli siinä paljon muutakin. Miksi juuri nämä hahmot?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tietäisin miksi, minun täytyisi olla itse niiden kirjoittaja. Leikttelyä ehkä mutta sellaista että se jotenkin testasi lukijaa ja yllytti ottamaan sekavuutta vastaan. Vähän niin kuin yllättämää agenttia. Että joku ottaakin hänen "hulluutensa" vastaan. Uskallan käyttää sanaa hulluus, koska noissa kommenteissa katson hänen itse altistaneen itsensä tälle nimeämiselle. Seon ikän kuin agentin raja-arvo. Kiinnostavaa on myös pohtia, mitkä entiteetit tuossa agentissa tuli lyötyä kuin selviönä kiinni ilman sen kummempaa perustetta (aivan kuin Caulfieldin epätarkkuusperiaatetta noudattavassa hahmossa). Puhe itsemurhasta ja hulluudesta, ne oli pakko ottaa vakavasti. Sanoihin oli silloin pakko luottaa.

      Poista
  10. O lukenu tät ploki ja iha hilja. Ku mu pitäs jaksa olla koulus mut mä e jaksa. Mä muute o opettajil vaa joku HAHMO. Toi o tot mit MM sano et HAHMO!!!! Ihmine o joku vaa HAHMO!!! Mä e jaks olla pelk hahmo. Vitu vitu vitu vit!!!!! Te kaik aikusetki vitu vitu vit!!!! Mut nyt ko mä kirjota tät ni mä en o iha selv. Yks ikähemmo hak mul vina ja mä joi se. Mä e o sivupers tol JS. Miks joku koululaine e sa ol koululaine? Miks joku koululaine e sa ol enempi ko koululaine? Mä tosia e ol hahmo. Mä eli hahmoje maailmas. Ota mut syli MM mua pelotta. Mä paniik. Tai äl. Elä hyvi su hyvinvointi su oma mies ka. Su mailma ka. Mä tied tai kuvittee et toi JS viha mu TUNTEELLISUUS mut mik voi. En o hahm! En o hahm! En o hahm! Vitu ko en o hahm. Mut mä o vai yksinäine ja sekasi kai se sit o se niinko ne lastenpsykiatrisel sano. Ja kai mä o nolostuttava ko toi JS kai viitta mu. Se häpe mu. Se tahto et mä e o koska ilmaantunu se SUUUUUUUUUURPLOK!!!!!!!!! Sori. Sori. Sori. Mä synty jotenki et paremp ol het kuol. Mä e tahdo tiedosta. Ylens mit.

    VastaaPoista
  11. Tahtoisin tällä kommentilla todistaa, etten ole Juha Saari. Kirjoitin edellisen kommentin hulluuksissani. Koska olen hullu. Juha Saari ei ole millään tavoin syyllinen hulluuteeni. Hän on hän. Tämän blogin päätoimittaja, siis sen johtaja. Olen häirinnyt häntä ja siihen juuri on perusteluna hulluuteni. Olen ymmärrystä vailla oleva ihminen, joka ei ymmärrä itseään. Minulle syntyi mieliteko kirjoittaa tähän blogiin ja pyydän sitä anteeksi. Jos yllä mainittu koululainen vielä väittäisi olevansa muka muu kuin minun kirjoittamani niin hän valehtelee. Minä olen liki kuusikymppinen ihminen mutta osaan tietysti kirjoittaa kuin joku koululainen. - Koululaista ei siis koskaan ollut olemassa. Mutta minä olen.

    VastaaPoista
  12. Vastaukset
    1. Usko pois, se oot sä, tai siis sää se ; )

      Poista
    2. Mutta Anonyymi, MIKSI haluat olla tuo koululainen, jonka minä haluaisin ottaa syliin, jos hän olisi elävä? Toistan siis tuon aiemman kysymykseni, miksi juuri tämä hahmo tai sivupersoona tai rooli. Miksi haluat pitää hänet osana sinua? Lapsenlapsellani on paljon mielikuvituskavereita, joita hän tarvitsee. Oletan, että sinäkin tarvitset koululaista eli kysymykseni oli varmaan aivan retorinen.

      Poista
  13. Kun en ole Juha Saari niin mietin että miettiikö hän tuskallisesti parhaillaan - tämä karkaa käsistä, tämä minun blogini.Juha Saari - jos olet kirjoittanut blogiisi kuvitteellisina hahmoina kommentteja niin minä tietyllä tavalla ymmärrän sen. Niinkin saisi tehdä. Blogi mahdollistaa kaiken! Eri tavoin on mahdollista pyrkiä tavoittamaan ASIAN YDIN. Älkää miettikö kirjoittajaa miettikää mitä kirjoittaja sanoo. Älkää hakeko kirjoittajan identiteettiä hakekaa hänen viestinsä sisältöä. - Esimerkiksi minulla ei ole mitään tekemistä Juha Saaren henkilöllisyyden kanssa. Pelkään, että muutamat tärkeät kommenttini ylevöittävät Saarta mitä en tahdo. Hän ei ole roolipelaaja mitä minä olen. Minä pelaan myös roolipeliä joka voisi kääntyä Juha Saarelle tappioksi. Ehkä varminta olisi sulkea blogin kommenttiosio. - Tavallaan blogin pääkirjoitukset ovat peruskirjallisuutta. Blogin elämä on kommenteissa.

    Itse asiassa - jos olemme taiteellisia - me haluamme jotakin sellaista mikä karkaa käsistä. Siellä on meille todellisin taide mikä karkaa käsistä. Jos teatteriesitys ei karkaa käsistä niin me koemme sen latteutena.

    Tänä päivänä vain blogi on jotakin sellaista mihin liittyy mahdollisuus SE KARKAA KÄSISTÄ.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Itse asiassa - jos olemme taiteellisia - me haluamme jotakin sellaista mikä karkaa käsistä. Siellä on meille todellisin taide mikä karkaa käsistä. Jos teatteriesitys ei karkaa käsistä niin me koemme sen latteutena."

      Tavallan taideobjekti, konkreettinen stabiili taideobjekti: kirja, tervejärkinen näyttelijä teatterin lavalla, elokuva joka heijastetaan kankaalle, ne kaikki tukevat meitä. Kotouttavat meitä juuri tarvittavan määrän jotta voimme toivoa itsellemme pahinta. Onko tässä mieltä? Minusta tuntuu että tuo mitä sanon, kulkee jossain ääriimmäisyydessä, lopulisuudessa sanojen tasolla. En tiedä voiko tuota mielekkäästi ymmärtää?

      Poista
  14. Tuo on totta! Me elämme sellaisessa kulttuurituotteiden maailmassa missä pyritään varmentamaan sitä, että mikään ei karkaa käsistä. Mikä liittyy tunnemaailmassa siihen kun joku karkaa käsistä? Siihen juuri liittyy nolostuminen, myötähäpeä, häpeä toisen puolesta. Minä en muuten jaksa lukea sellaista romaanikirjallisuutta josta on poistettu mahdollisuus että se karkaa käsistä. Ja juuri sitähän on kustannuspolitiikka tänään. Julkaistaan romaaneja jotka eivät karkaa käsistä. Julkaistaan siistejä ainekirjoituksia, joissa kaikki on periaatteessa oikein, mutta jotka eivät jymähdytä meitä. En käsitä mikä motivoi nykyisiä romaanikirjailijoita. Eivätkö he näe mitään? Mikä heitä innostaa? Joka syksy on tapana julkaista tietoa uusista romaaneista. Ikään kuin valon tuojina, uutisina. Minä koen sen kaiken tätä nykyä farssina. Pelleilynä. Markkinamekanismina. - Luotan blogeihin. Enkä niihinkään. Ihminen on petollinen olento kaikessa itsensä rauhoittelevuudessaan. Omahyväisyydessään. Onnellisuuskuplissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikään kuin täytyisi ensin aina palata takaisin jonkin määrätyn mitan ja vasta sitten sanoa haluamansa. Viimeinen rivi ruutuja on paperin reunalla ja ulkoseinämä on avoin, ruutukin vajaa. Siksi täytyy palata viimeisimpään kokonaiseen ruutuun, jotta sen ymmärrettävyyden ja täydellisyyden voi hahmottaa ja siihen tukeutua.

      Poista
    2. "Enkä niihinkään. Ihminen on petollinen olento kaikessa itsensä rauhoittelevuudessaan. Omahyväisyydessään. Onnellisuuskuplissaan."

      Tunnustaessaan kaiken ihminen sittenkin luonnollistaa petostaan ja se että haluamme kuulla tuon tunnustuksen, mahdollistaa luonnollstamisen.

      (Tämä on siis elementaarinen kaava, en puhu mistään yksittäisestä tunnustettavasta asiasta.)

      Poista
    3. Hieno sisäisen keskustelu. Tuo kommentti joka alkaa: Tuo on totta!.... on kuin omaa puhettani suomalaisen kirjallisuuden turvallisuudesta (vaikka toki sellainen puhe on tyhmä kärjistys). Ehkä kirjallisuudessa ei vain ole enää tietä mitä voisi mennä. Neuromaanisuus se ei ainakaan ole. Ei mikään esteettinen ratkaisu. Sen pitäisi olla aihe, Aihe joka karkaa käsistä. Mutta valtaosalla kirjailijoista on samat aiheet ja huolenaiheet kuin keskiluokalla, median valtavirralla ja korrektistolla (mihin kai kuulun laitapelaajana itsekin).

      jope

      Poista
  15. Mua pelot toi. Vittu siis kai te ny käsitätte et mä tarkotan tot MARJATTA MENTULAA!!!!!!!!!!!!! Mitä mä enite viha ni o se et joku tarjo sylii. Ku en o tottunu. Ku en vois. Mä en tajuu mikä o joku syli. Milt se ny näyttäs jos mä olisi jonku sylis. Nam Nam vittu. Ei tu mitä. En mä osaa. Jos joku oksenta mu pääl ni jess. Ei mitä uut.

    Puhuttasko va ploki????????

    VastaaPoista
  16. Minä miehenä rakastan miestäni ja olemme aina sylikkäin. Haluaisimme lähettää rohkaisun sanan tuolle lapselle. Jos Marjatta Mentula tarjoaa syliään niin kannattaa mennä siihen. Tai kannattaa ottaa ajatus vastaan vaikka todellinen kohtaaminen ei olisikaan mahdollista. Me kaikki tarvitsemme syliä. Ilman syliä elämä on vajaata. Minä ja mieheni olemme hyvin surullisia tässä blogissa esiintyvän lapsen puolesta. Yleensä ottaen täällä ajatellaan aikuisten asioita. Tämä on aikuisten blogi. Lapsen pitää ajatella lapsen mittaisia asioita.

    VastaaPoista
  17. En tiedä mitä tässä blogissa ajatellaan seksuaalivähemmistöistä. Mutta me naisparina olemme täsmälleen samaa mieltä kuin yllä mainittu homopari. Ihminen tarvitsee sylin. Myös lapsi!

    VastaaPoista
  18. Jakautuva agentti, kuka lienetkin: Mentulan kysymys hahmoista on daseinin kysymistä. Siis inhimillisen kokemuksen ontologisen raketeen elementaarisinta kysymistä. Sosiaaliturvatunnuksella varustetusta kysyjästä irtoaa omaksi elementikseen heideggerilainen kysyjyys. Mentula kysyy sinun panostasi daseiniin. Oma tunnistettava äänemme pitää liian helposti yllä daseinia tapahduttamatta sitä. Ongelmana on tietenkin on, että moniäänsydestäkin tulee nopeasti ylläpitävää daseinia. Toistoa. Tarvitaan metaääntä, joka takastelee rooleja jostain tuoreesta näkökulmasta. Näiden hahmojen dasein on ehkä umpeutumassa. (Taiteen loputtomassa uudistumisen vaatimuksessahan on laajemmasa mittakaavasa juuri tästä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. DASEINISSA EI OLE SIIS OLEMASSA PINNALLISTA KYSYMYSTÄ JOS EMME HALUA KUULLA SITÄ SELLAISENA!!!

      Poista
  19. Hä? Mitä tuo tarkoittaa että rooli. Viittaako se minuun naisena ja minun naiseeni? - Jos joku pelaa roolileikkejä niin me kaksi emme ainakaan!

    VastaaPoista
  20. Kiitos naispari. Ei me homotkaan.

    VastaaPoista
  21. Jopelle: tuo juttuni Seitsemännestä mantereesta jotenkin yrittää jäsentää tätä käsiltä lähtemisen paradoksia jota tässä yhden anonyymin agentin kanssa vatkataan. Hassua muuten että viihde nousee jotenkn minulle tässä arvoonsa. Eikä se tässä vaeltavien joukkojen ajassa edes voi olla eskapismia (kun perheenikin pohtii miten olla hyödyksi tässä tilanteessa yhteiskunnallisesti - samalla kun soini jatkaa änestäjiensä kyynistä nuoleskelua syyttämällä eu:ta omien säöntöjensä rikkomisesta ikään kuin ei tietäisi tyon junan meneen jo) vaan jotain sisintäni ja elämääni suhteellistavaa salaviisautta. Paitsi että meillä on keskiluokan sokeasta tyytyväisyydestä aiheestakin syntynyt myytti keskiluokan eksistentiaalisesta tyhjyydestä, on meillä myös myytti viihteen eskaöpoivadta automatiikasta. Ehkä kirjoitan tästä...

    VastaaPoista
  22. HUOM KAIKKI ANONYYMIT!!!

    Kukin agentti itse tietää onko rooli. Lukija ei voi ottaa siitä vastuuta ja hänellä on oikeus lukea agenttia roolina. Siinä nyt vain käy niin että roolioletus osuu joskus todelliseenkin subjektiin. Tää on tätä.

    VastaaPoista
  23. Kiitos. Otamme tuon anteeksipyyntönä ja annamme anteeksi.

    VastaaPoista
  24. Itse ajattelen niin, että jos jollakin ihmisellä on monenlaista sisäistä puhetta ja hän ilmaisee itseään monenlaisella sisäisellä puheella niin onko hän epäaito ja valehtelija? Jos ihminen pitää itseään kasassa monenlaisen sisäisen puheen eri äänillä niin tekeekö hän väärin? - Mitä on mahdollisesti lukijan nolostuminen tässä yhteydessä. Se lienee lukijan reaktio jostakin syystä.

    Joku voi sisimmässään elää ikään kuin viimeisellä rannalla ja sieltä vaikkapa blogiin dokumentoida itseään sirpaleina, erilaisina ääninä, joita hän ei koe ainakaan roolileikiksi.

    Yleensä blogeissa tietysti oletamme korrektiuden nimissä, että kommentteja kirjoittava on eheä ja tasalaatuinen. - Ennen kaikkea aikuisen on lähtökohdittain todistettava aikuisuutensa.

    Anonyymin voima on siinä, että hän voi paljastaa todellisen totuuden itsestään. Hän voi ilmaista millaisten äänien viemä hän on. Hän voi kirjoittaa siitä mitä hänen päässään tapahtuu, mitä hänen päässään kihisee. Ehkä hän ei tiedä perimmäistä vastausta siihen mistä juuri tietyt äänet ovat hänen päähänsä tulleet.

    Esimerkiksi minä kuulen päässäni Jumalan puhuvan Karjalan murretta. Mutta hän pysyköön päässäni.

    VastaaPoista
  25. Kun blogin kommenttiosio on avattu niin se on avoin kaikelle. Blogin pitäjän tehtävänä on määritellä se mikä on roskapostia ja mikä ei. On siis kysymys blogistin arvoista.

    VastaaPoista
  26. Tuo Marjatta Mentulan esiintuoma käsite sivupersoona on totta. Minä en vain kohdallani tiedä mikä on pääpersoona. Jokin minussa tajuaa ja käskee lopettaa tänne kirjoittamisen. Sitten joku on pystynyt rikkomaan tuon käskyn. Juuri nyt minulla on häpeän sävyttämä selkeyden hetki. - Ennen vanhaan kaiken olisi voinut kirjoittaa vihkoon. Nyt huoneeni nurkassa - tässä näin - on mikro. On kuin näppäimissä olisi magneetti, jota en tietyin ajoin pysty vastustamaan. Alan tehdä sitä mitä en tahdo. Juha Saaren blogista syntyi eräänlainen pakkomielle. Ehkä hänen älyllisyytensä jollain tavalla pystyi haastamaan älyttömyyteni. Hän loogikko, minä olen epäloogikko. Taas haluaisin vannoa, että pysyn 100 prosenttisesti poissa täältä mutta jos olen rehellinen niin tässä vaiheessa pystyn vannomaan vain 99 prosenttisesti, että pysyn poissa täältä. En kuitenkaan suuttuisi, jos Juha Saari joskus deletoisi kommenttini. Pitäisin häntä siinä tapauksessa psykiatrina, joka tietää mikä on parasta potilaalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainut syy deletointiin on reflektoimaton vihapuhe tai se, että niin sanotusti dasein ei enää tapahdu vaan pelkästään toistuu. Lähellä se välillä on ollut, myönnän.

      Poista