TÄHTIÄ KEITH JARRETTIN TRIOLLE

Kuten kirjoituksessani Kuinka puhua maallikkona Cecil Taylorista tunnustan, en oikeastaan osaa sanoa mitään perusteltua musiikista ja siksi yritän ulkomusiikillisin avuin siitä puhua ja perustella, miksi tykkäyksiäni kannattaisi muidenkin kuunnella tai tykkäämättömyyksiäni olla kuuntelematta. Sitä mitä rakastaa kun haluaisi muidenkin pitävän edes vähän tärkeänä ja sitä mitä inhoaa haluaisi muidenkin karttavan. Niin se on. Järki tietenkin todistaa muuta, mutta nautintoon kuuluu aina sen verran narsismia, että se täydellistyy vasta tuolla tavoin vuorovaikutteisena. Tulee vasta jaettuna todeksi. Vai minkä muun takia minäkään kirjoittaisin? Pyyteettömän sivistämisen takiako?

Intellektuaalisessa paradigmassa tähditystä taideteosten arvioinnissa kuuluu väheksyä. Tai ainakin pitää harmittoman yhdentekevänä tasona. Omalta osaltani olen jotain päinvastaista perustellut kirjoituksessani Tähdittämisen iloinen tiede (jonka kävin tätä juttua varten päivittämässä) ja tuntuu että olen aina vain vahvemmin tuota mieltä. Minulle tähdittäminen on intiimeintä mieltymystensä jakamista lukijan kanssa. Tunnustuksellista informaatiota. Tuossa edellä mainitsemassani tekstissä kirjoitin näin (viitaten Barthesin teokseen Valoisa huone): "Tähditys on minulle Barthesin punctumia, jossa jokin kiistatta tosi aistimus ja vaikutus pakottuu esiin tahdottomasti ja ilman sanojen auttavaa viittaavuutta. Kyse on tunteidemme tavoin eräänlaisesta episteemisestä ja semanttisesta tiivistymästä, jota ei ole mahdollista palauttaa sanoiksi, niiden summaksi."

Sitten tuohon otsikon aiheeseen. Kuuntelin taas kerran Keith Jarrettin Changesin (1984). Edes maestron ääntely ei rikkonut lumousta. (Tosin tyttäreni on eri mieltä mitä ihmettelen kun Glenn Gouldin epävireinen hyräily ei häntä häiritse lainkaan.) Jos Cecil Taylor haastaa kummallisessa sävelasteikossaan synteettistä kokemusta, tällä levyllä Gary Peacock bassollaan, Jack DeJohnette rummuillaan ja Jarrett pianollaan luovat saumattoman synteettisen olion, jonka haluan jakaa kanssanne. Käykää kuuntelemassa YouTubessa ja miettikää, antaisitteko itse Changesille viittä pinnaa viidestä kuten minä teen. (Eikä se tunnu edes riittävän.) Ja jos yhtään tarvitsette hyvää tahtoa, olette korkeintaan neljän kannalla. Hyvä tahto kun ei kuulu täydelliseen esteettiseen elämykseen. Sen yhteydessä hyvä tahto on aina epäilyä eikä hyvyyttä.