KUKA TARVITSEE KESKILUOKKAISEN TYHJYYDEN MYYTTIÄ? (Michael Haneken Seitsemäs manner)

Päivitin kirjoitukseni otsikkoa myöten Taikalyhdyn blogistin inspiroimana. Ensimmäinen osa kirjoitusta on uutta, toinen alkuperäisteksti sellaisenaan.

1
Bennyn videosta tekemääni juttuun kirjoitin seuraavan alaviitteen:

"Haneke painottaa haastatteluissaan sitä, ettei halua antaa selityksiä, mutta minusta hänen lähestymistapansa on kaikissa elokuvissa aika selkeästi ylemmän keskiluokan liiankin ilmeistä kritiikkiä ja sillä selittämistä. Elokuvien haastavuutta ja ankaruutta se ei silti lainkaan vähennä."

Korjaan tuota sen verran, että kyllä se taitaa sittenkin vähän niiden haastavuutta vähentää, ellei Hanekea itseään pelasta tuolta keskiluokkaisen pahoinvoinnin kliseiseltä myytiltä (johon siis tulkitsen hänen lankeavan). Tähän 80-luvun varhaisteos Seitsemäs manner antaa onneksi hyvän pohjan. Se oikein tyrkyttää itselleen, Haneken sitä ehkä itse tarkoittamatta, ontologisemman ja yleisemmän tason.

Minusta keskiluokan tyhjyys on siis pitkälti myytti, jolla luodaan teoksiin tai niiden tulkintaan syvyyden efektiä. Tulkinta on kuitenkin niin lattea, että se väkisinkin latistaa teosta tai ainakin sen tulkintaa.  Funny gamesissa tämä asetelma tietysti vietiin äärimmäisyyteen. Omassa jutussani kyseisestä elokuvasta esitin idean, että siinä perhe on eräänlainen kollektiivinen oidipushahmo, joka ei kulkiessaan tuhoon ymmärrä löysässä hyvinvoinnissaan edes sokaista itseään vaan senkin pitää näiden jumalien lähettämien poikien heidän puolestaan tehdä. Mantereessa ne edes pystyvät siihen itse... jos siis haluaisin tätä arkkityyppistä keskiluokan kritiikkitulkintaa painottaa. Mutta koska minusta vielä täytyy ottaa askel johonkin syvempään ja yleisempään ontologiseen tasoon jotta tekisin sen mikä mielestäni täytyy tehdä, eli pelastaa Haneke omalta (toistan: häneen tulkitsemaltani) kliseeltään, ajattelen elokuvan metaforana elementaarisen muutoksen mahdottomuudesta ilman perustan murskaamista. Tällöin teos on yleispätevä eksistenssimme suhteen.

Hyvinvoivan keskiluokan kritiikki saa liian helposti aikaan latistavan projisoinnin efektin. Se etäännyttää minut jo itsestänikin koska en tunnista elämääni tylsänä tai turhana vaikkakin toki tavaroiden tukemana. Minusta keskiluokan tyhjyys elokuvan ideana on älyllisesti lattea yleistys. Vain jos se kiinnitetään globaaleihin eettisiin ongelmiin ja syyllisyyteen, se toimii, koska siitä tulee absoluuttinen vaatimus valinnoista joiden valtavuus voi hajottaa ihmisen ja siitä seurata jotain Seitsemännen Mantereen kaltaista. Mutta pelkkänä keskiluokkainen elämä on tyhjää-teesinä kyseessä on oikeastaan mielivaltainen heitto kokonaisen luokan tuntemuksista, taideinstituution luoma olkiukko.

Oma tulkintani on eräällä tavoin kantilainen. Se kysyy muutoksen mahdollisuutta sinänsä, ontologisella tasolla, itsen rakentumista objektien avaruudessa ja tämän ontologisen tason katoamisen mahdollisuutta ja seurauksia. Se kysyy tyhjyyttä joka vetää muutosvaatimusten herätessä ihmisen mukanaan. Eikä siis vain keskiluokkaa. Kysymys on tyhjyydestä järjestystä luovien kategorioiden "takana".

2
Katsoin vuosien jälkeen uudelleen Haneken Seitsemännen mantereen sekä levyllä olevan Haneken haastattelun. (Terveisiä Taikalyhty ja Valoa kankaalla -blogeihin.)

Ehkä olisin sittenkin nähnyt mieluummin eleettömän elokuvan, jossa mahdollisia syitäkin, esimerkiksi perheen taloudellista romahtamista, olisi näytetty. Minua vähän häiritsee tämä Haneken intoilu avoimista kysymyksistä; että jätetään häiritsevälle todellisuudelle tilaa eikä anneta banaaleja selityksiä asioille. Mutta kun ei niiden esittäminen ole banaalia! Nyt minulle tulee aina tunne, että Haneke nauttii liikaa näistä arvoituksistaan, korostaa niillä itseään. Valkoisessa nauhassa häiritsi sama asia. Tämä on vähän yleensäkin taiteilijoiden mantra tämä että me emme anna valmiita vastauksia... ikään kuin luulisin heidän edes pystyvän niihin. Se valmis vastauskin kun on vain osa heidän teostaan. Nyt tämä ärsyttävä holhoava tapa suojella katsojan Vapaata Mielikuvitusta nyppii minua todella!

Otin sen asenteen sitten että tämä on puhdas metafora sisäisen rakenteemme umpikujasta; riittävän muutoksen mahdottomuudesta ilman mielen, kielen ja niitä rakentavien elementtien hajottamista. (Kant olisi pitänyt tästä!) Minulle elokuvan syvin sanoma oli se tunne ja ajatus, että "kauheeta, ne hajottaa peruuttamattomasti sitä mikä niitä on kannatellut ja vielä lapsesta välittämättä!". Eli sen välitön tunteminen, miten luonnollinen osa minuakin tavara on, miten se pitää minuakin koossa. Ymmärrän hyvin miksi elokuvan rahantuhoamiskohtaus on suututtanut ihmisiä: rahassa tuo kaikki itseämme kantava tavaruuden potentiaali konkretisoituu. Siksi sen peruuttamaton katoaminen vessanpytyn pyörteeseen aiheuttaa paniikin.

Rahan lisäksi lapsi on tässä tärkeä mitta. Lapsikaan ei tällä elementaarisella rajalla enää anna tarkoitusta, rakenna pelastavaa mannerta. Tuli mieleeni McCarthyn Tien äiti (pyydän anteeksi niiltä lukijoiltani jotka jo ärsyyntyvät vittauksistani tähän romaaniin). Äiti lähtee isän ja pojan luota tappaakseen itsensä ja haluaisi ottaa pojan mukaan mutta isä estää sen. Anonyymi kommentoijani käytti keskustelussamme ilmaisua 'kotoutumisestaan päin ihmiset kirjoittavat'. Niin juuri. Haneken perhe ja McCarthyn vavahduttava äiti eivät enää kotoutuneet mihinkään mistä nähden "kirjoittaa".