ERÄÄN RUNON SELITTÄMINEN

Kun jonkin sanotaan taideteoksessa olevan sanallisesti määrittelemätöntä, viitataanko silloin lausujan subjektiiviseen epätietoisuuteen vai teoksen laatuun? Voihan olla että joku muu pystyy antamaan teokselle hyväksyttävän sanallisen tulkinnan ja silloin kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta. Sanallisen määrittelemättömyyden ongelma on siinä, että tuon määritelmän antajan pitäisi tuntea kaikki mahdolliset tulkinnat teoksesta ja sehän on mahdotonta. Myös taiteilijaa selittämässä teosta pidetään kielteisena ajatuksena. Se rajoittaa teosta. Miksi sanallista määrittelemättömyyttä halutaan oikeastaan varjella? Siksikö että samalla varjellaan omaa mielikuvitusta ja sen ainutlaatuisuutta?

Voiko omaa runoaan selittää typistämättä sen sanallista määrittelemättömyyttä tai lukijani mielikuvitusta? Entä jos runo johdattaa jokaisen lukijan siihen samaan päätepisteeseen joka samalla on kaiken alku? Entä jos runolla vieläpä pyritään siihen? Typistyykö silloin jotain? Filosofiassahan tämä on sääntö. Kirjaimellinen merkitysten karsiminen johtaa juuri sanalliseen määrittelemättömyyteen ja rajattomaan mielikuvitukseen.

Kun taide lisää niin filosofia poistaa. Noin kai niiden metodit pelaavat niiden pyrkiessä samaan eli tuntemattomaan tunnetun kustannuksella. Voiko näitä ominaisuuksia yhdistää? Kirjoittaa vaikkapa runoa niin että ne toteutuisivat yhtä aikaa? Että runo lisää poistaessaan ja päinvastoin?

Ainoassa kirjassani eli Täydellisyyden mittakaavoissa yritän tätä kirjoittamalla runon, joka ohjaisi ihmisen luovaan ansaan; paikkaan, jossa poistaminen ja lisääminen tulisivat yhdeksi ja mielikuvitus kohtaisi mahdottomuutensa. Yritin myös kirjoittaa runon, joka ei sulkeudu edes selittyessään ja myös sitä aion nyt testata tässä kirjoituksessani. Runo on tällainen:

                                           Kuvailu vailla
                                           runoutta
                                           saa unohtamaan
                                           alun

                                           sillä
                                           runous on
                                           mielikuvituksen
                                           palauttamista
                                           alkuperäänsä:


                                           olosuhteiden
                                           pakottamaan
                                           äärimmäisyyden
                                           aistiin.


Runo on kuin hyökkäys Wittgensteinin vaikenemisen vaatimusta vastaan. Siitä mistä ei voi puhua, on pidettävä ääntä, siis kirjoitettava runoutta. Toisaalta tämä runo voisi olla Derridan fundamentalistisille oppilapsille maukas kohde. Alkuperän käsite kun on jo läsnäolon metafysiikkaa, väärin käytettyä kieltä. Tämän tietäen yritän runossani määritellä alkuperän situaatioksi eikä entiteetiksi. Äärimmäisyyden aisti on  jotain mikä ei enää aisti selkeää rakennetta vaan valintojen pakottavuuden; on siis osa rakennetta eikä sen havainnoija.

Onko sitten mielikuvitus sama kuin tuo äärimmäisyyden aisti? Runoni ei ainakaan niitä täysin yhdistä. Kuitenkaan ei voi myöskään sanoa, että mielikuvitus olisi jotain tuosta äärimmäisyyden aistimisesta erillistä. Mielikuvitus ikään kuin yhta aikaa lisää jotain johonkin mutta se myös lisätään johonkin. Se on poissa ja läsnä yhtä aikaa. Omintamme se on siinä mielessä, että se ilmaisee ominta paikkaamme olemisen koordinaatistossa. Sen omuus on siis enemmän määrällistä kuin laadullista. Ellemme sitten ajattele myös paikkaa ja asemaa ladullisena määreenä. Luovaa mielikuvituksestamme taas tulee siinä mitassa kun osaamme ratkaista olosuhteiden asettamia ongelmia.

Kun Pier Paolo Pasolini sanoi, ettei hänen Salossaan ole sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle, hän ehkä osuu johonkin, jota haen. Olosuhteet pakottavat mielikuvituksemme toimimaan, jotta selviytyisimme niistä. Mutta suurelta osin mielikuvituksemme on älyllisen itsepetoksen ja henkisen laiskuuden palveluksessa. Se on ehkä juuri tuota Pasolinin mainitsemaa perustelematonta mielikuvitusta. Uskotaan esimerkiksi annetusti, että kirja on elokuvaa parempi koska elokuva on jonkun toisen kuin minun mielikuvitustani. Ikään kuin omat mielikuvat olisivat älyllisesti merkityksellisempiä kuin jonkun toisen. Lovuudessakin olemme narsisteja. Kiinnostavinta on aina se mikä on välittömimmin omaamne. Tästä pinttymyksestä taiteen ja filosofian on mielemme vapautettava. Sitä runoni tahtoo sanoa. Kyse ei siis ole metafysiikasta vaan mitä ankarimmasta käytännöstä.