1981 itsemurhan tehneen Jean Eustachen noin kolme ja puoli tuntia kestävä Äiti ja huora (La Maman et la Putain,1973) vaikuttaa Liken 1996 julkaiseman ja Kristina Haatajan suomentaman käsikirjoituksen perusteella juuri sellaiselta loputtomasti lörpöttelevältä ranskalaiselta taide-elokuvalta, joksi kadunmies ne kuvittelee.
Mutta sen lisäksi, että henkilöt puhuvat loputtomasti, heissä on toinenkin aikakautensa älylliseen ja ehkäpä juuri ranskalaiseen taide-elokuvaan kuuluva piirre. He tuntuvat puhuvan enemmän ohjaaja-käsikirjoittajan suulla kuin todellisen ihmisen tavoin; tavalla joka todellisuudessa tekisi ihmisestä kummallisen ja oudoksuttavan; he tuntuvat puhuvan aina muusta kuin mitä heidän pitäisi tuntevina ja järkevinä ihmisinä juuri siinä tilanteessa sanoa; puhuvat leikitellen ja improvisoiden; (pseudo)filosofisin sävyin; jotenkin teennäisesti; jotain muuta kaivaten ja hetkestä ohi.
Onko tämä tapa kirjoittaa henkilöitä sitten vain ja ainoastaan tahattoman teennäinen? Tyyliä johon "piireissä" tuolloin uskottiin ja jonka ajateltiin ihan tosissaan ilmaisevan jotain todempaa kuin rahvas puhe? Toisin sanoen: luoko Eustache (erityisesti) Alexandressa narsistisen efektin tahtoen vai tahtomattaan? Onko henkilöhahmon narsismi tietoista ironiaa aikaudesta, eli Pariisin -68 kevään jälkeisistä tunnelmista, vai syntyykö efekti tahattomasta ja "tyylilajiin" kuuluvasta tavasta kirjoittaa hahmoja?
Kaurismäkien Valehtelija valottaa mielestäni mainiosti Eustachen elokuvaa. Valehtelijan narsistisen päähenkilön voisi halutessaan ajatella karikatyyriksi Äidin ja huoran Alexandresta, jolle vähäiset viittaukset Ranskan poliittiseen lähihistoriaan ja naisten vapautumiseen tuntuvat olevan vain tyylikeino, small talkia, sekä ihmissuhteet pitkälti välineitä nautinnolle ja manipulaatiolle. Mitä Pariisin keväästä on jäänyt käteen? Millainen vapautuminen? Ehkä Eustache kysyy tätä.
Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja kai pitää Eustachen inspiroimana vihdoinkin lukea. Jotenkin tässä on myös maistavinaan, ehkä, aikalaisversion houellebecqilaisesta moralismista, jossa poliittinen turhautuminen tai välinpitämättömyys kaiken vuoden -68 kevään jälkeen nähdään tienä itsetarkoitukselliseen seksuaaliseen vapautumiseen ja sen kautta arvotyhjiöön. Itse en ainakaan ihan heti osta tuota hoellebecqilaista näkemystä, mutta tässä elokuvassa sen voi halutessaan nähdä ja varsinkin tuntea.*
Entä mitä naiset tästä elokuvasta mahtavat ajattella? Varsinkin Veronikan turhautunutta ja tuskaista loppumetrien vuodatusta seksuaalisuuden kipeydestä ja aidon rakkauden täydellistymisestä lopulta lapsessa voi pitää hämmentävänä ja ristiriitaisena, siis ihan näin miehenkin mielestä: "Täytyy naida vain silloin kun todella rakastaa. Enkä minä ole humalassa... jos itken... itken vain mennyttä seksielämääni, joka on niin lyhyt. (---) Niin monet miehet ovat naineet minua. He ovat halunneet minua, tiedätkö. (---) Minua naitiin kuin huoraa, mutta tiedätkö, jonain päivänä tulee mies joka rakastaa minua ja tekee minulle lapsen siksi että rakastaa minua."
Jossain kohtaa Veronika myös kieltää huoruuden käsitteen. On vain seksiä eikä huoruutta. Mutta lapsi siis todistaa rakkautta melkeinpä metafyysisesti, on puhtauden metafora. Miten tämä Veronikan monologi olisi tulkittava? Pitääkö lapsi nyt ajatella ikään kuin Eustachen sarkastisena lapsimetafysiikan kritiikkinä vai Veronikan turhautuneen mielen romanttisena hölynpölynä vai todella Euctachen banaalina ehdotuksena palata johonkin aidompaan seksuaalisen vapautumisen tyhjästä eetoksesta? Kun ihminen vapautuu ja "huoruuden synti" katoaa, tyhjyys tulee tilalle ja se taas täyttyy vasta lapsen metafysiikalla. Näinkö? En tiedä.
Ja kyllä tässä Kierkegaard jotenkin kummittelee: siirtyvätkö nämä ihmiset koskaan esteettiseltä tasolta eettiselle? Missä määrin he itse tiedostavat tasonsa vai lilluvatko vain ikuisesti "taiteellisessa kaukokaipuussaan"? Etenevätkö koskaan melankoliseen epätoivoon ja kuolemansairauteen? Ehkä Veronika tuossa lopun purkauksessaan etenee, ainakin rajalle? Muista en tiedä. Ovatko nämä ihmiset pinnallisia vai pettyneitä? Tai haluavatko edes tehdä tässä eroa? En ole ihan varma.
2
Noin kirjoitin luettuani käsikirjoituksen. Nyt olen katsonut elokuvan. Se löytyy You Tubesta englantilaisin tekstein.
Näyttelijöiden puhumana dialogi tuntuu elokuvassa uskottavammalta ja luontevammalta, osalta sitä todellisuutta, jossa he elävät.** (Mutta yhä luonnottomalta taidepuheelta.) Erityisesti tulkintani Veronikan purkauksesta vahvistuu. Koen sen aitona tuskana rakkaudettomuudesta. Huolettomuus ja välinpitämättömyys varsinkin Alexandren kohdalla korostuu myös. Tuntuu juuri hänen persoonalliselta asenteeltaan. Elokuva lataa voiman tekstiin ja luo ihmisistä erilaisia kuin pelkkä teksti. Elokuvan loppua kohti tummuvassa elegisyydessä korostuu jonkinlainen melankolia, tunteiden yö, kaipuu, tyhjyys ja kierkegaardilaisen esteettisen tason riittämättömyys ihmiselle. Toden kaipuu. Kyllä tässä jotain kuolemansairautta sairastetaan. Ainakin Veronikan osa on tuoda se esiin.
-
*Ks. tunnisteesta Houellebecq erityisesti kirjoitukset Houellebecq 1, 2 ja 3.
**Ensin minua suomalaisena vaivasi Kristina Haatajan käännöksessä henkilöiden runsas teitittely intiimeissä tilanteissa. Käytyäni lyhyen kirjeenvaihdon puhuttelusta ranskalaisessa fiktiossa väitöskirjan tehneen Johanna Isosäivän kanssa selvisi (Isosäivä siis myös katsoi YouTubesta mainitsemani kohdat), että ihmiset tosiaan teitittelevät toisiaan ihmettelemissäni kohtauksissa. Kyllä helpotti. Nyt voi lukea käsikirjoitusta ja katsoa elokuvaa rentoutuneesti. Kiitos hänelle.
Mulla entisenä filmihulluna (tosin aika rajoittuneena sellaisena) on kyllä jokin muistijälki tästä leffasta. Voi olla että muistan väärinkin.
VastaaPoistaTartuin heti Juha kohtaasi jossa pohdit "houellebecqiläistä moraalia", niin kuin ehkä arvasitkin. Marxilaisuuden ja älyllisen teoretisoinnin jälkeinen aika varmaan tuotti tuon hedonismin aallon, mikä nykyään on kaupallistettu ja arkipäiväistetty ihan jokapäiväiseksi makeaksi ale-leiväksi, kapitalismin kulutusjuhlaksi ja arvorelativismiksi. Eilen oli iltapäivälehdessä juttu ihan tavallisesta suomalaisesta naisesta joka ylpeillen ja häpeämättä teki itselleen orgasmin 10 sekunnissa ostarilla ihmisten keskellä kuvaajien läsnäollessa. Orkku, kuvaajat, ostoskeskus! Voiko enää parempaa välitöntä metaforaa olla? Tosin vastaavia tule koko ajan lisää. Sekavuuden, skitsofrenian ja nihilistisen moraalin ajan eräänlainen huippu saavutettiin myös eilen tohtori Juntusen massiivisesti uutisoiduissa horinoissa suomalaisista tahtomattaaan ja tiedostamattaan höynäytetyistä "resenaattoreista."
Mua alkaa oikeasti pelottaa nuo nuoret ihmiset....ensin "isänmaallinen enemmistö" ja nyt vielä tämä. Jos nämä ovat niitä heikkoja signaaleja niin mitä.....?
Seksillä, jolla käsittelemässäsi leffassa on ilmeisesti keskeinen osa, sijaistoimintona tai itse toimintana, onkin nykyään merkittävä osa varattuna yhteiskuntaverkoston ja kulutuksen keskeisenä energisoijana.
Puhutaan jopa "seksuaaliterveydestä."
Ihminen jonka seksuaalisuus ei ole kovin voimakasta tai se on estoista, pidetään sairaana, parannettavana. Samoin ihmistä joka pitää esim. ajatusta homoseksuaalisesta seksistä inhottavana. Tai seksiä ylipäätään. Nykyihminen on ideaalisimmillaan ihminen joka ostaa ja nai mahdollisimman paljon ja arvovapaasti. Itse asiassa enää a-seksuaalit taitavat olla seksin viimeisiä kapinallisia.
Tässä mielessä Houellebecq osuu maaliin, vapaa seksuaalisuus on yhtä kuin sopeutuminen nyky-yhteiskuntaan, kapinan loppu. Kaikki seksuaalisen tasavertaisuudenkaan järjestöt eivät muuten hyväksy noiden a-seksuaalien olemassaoloa normaalitilana. Ne pitäisi päästä eheyttämään, hah ha, mieluiten varmaan bi-seksuaaleiksi, vähintään.
Jos 70-luvulla teoretisointiin ja luettiin paljon, nykyään 2010-luvulla puhetulvat ovat yhdenmukaistamisen käytössä ja lukemisen on korvannut mielipiteen muodostus, eli sen jatkuva omaan laumaan päivittäminen. Viittaan tällä siihen mitä sanoin tuolla aiemmissa ketjuissa tuosta some talkingista.
Ranskalainen taide-elokuva sitten. Se on tosiaan oma lajityyppinsä. Puhetta, puhetta, istumista pöydän ääressä, lopuksi se akti. Parhaiten ko. lajityyppiä mielestäni parodioitiin (kaiken muunkin ohella) Dalin Porvariston hillityssä charmissa. Toisaalta, who cares, keskiluokan ongelmat eivät ole koskaan olleet minun henkilökohtaisia ongelmiani. Mutta yhteiskunnan kehityksen myötä niistä näyttäisi vähitellen sellaisia tulevan, kun enää keskiluokan ääni täällä kuuluu, ja voimistuu.
Sanoisin yhteen vetäen näin: länsimainen traditio ja klassismi on meidän Äitimme, arvorelativismi ja sen kulutusjuhliva hedonistisuus on se Huora.
jope
Tuota orkkua vois lulla kriitiseks performanssiksi. Ja sun tulkintaskin on jo hyvä.
PoistaElonet pitää kirjaa elokuvien televisioesityksistä. Tiedot pävittyvät vähän viiveellä eivätkä ole täysin luotettavia ehkäpä viimeisen vuoden tai kahden ajalta, mutta sitä vanhempiin tietoihin uskaltaa luottaa. Sen mukaan Äitiä ja huoraa ei ole Suomen televisiossa esitetty, eikä se tunne elokuvasta myöskään kotikatselutallenteita (http://www.elonet.fi/fi/elokuva/146075). Kotikatselutallenteiden suhteen Elonet ei kuitenkaan taida olla aivan luotettava, joten niiden kohdalla kannattaa pitää silmällä myös IMDb:tä. Sielläkään ei kyllä ole viitteitä, että tästä olisi täkäläistä kotikatselutallennetta olemassa. Rakkatta ja Anarkiaa voisi toki olla hyvä julkaisija tälle. Sen lisäksi mieleen tulee Atlantic Film, joka on niin ikään julkaissut jonkin verran Suomi-DVD:eitä tämäntyyppisistä elokuvista.
VastaaPoistaMinulla olisi pari vuotta sitten ollut tilaisuus nähdä Äiti ja huora KAVIn maakuntasarjassa isolta kankaalta & filmiltä, mutta jätin tilaisuuden käyttämättä. Ei harmita. 3,5-tuntinen elokuva saa olla melkoinen paukku ollakseen elokuvan katseluun kulutetun ajan arvoinen, ja vähän epäilen että tämä elokuva ei ole tuon aikapanostuksen arvoinen. - Eli oikeastaan itse tekstin asiaan mulla ei ole mitään sanottavaa... Eh.
Kiitos tiedosta. Jacques Rivetten Tuntematon mestariteos kesti pikkuusen vajaa 4 tuntia ja se esitettiin elokuvakerhossamme Outolemmessä joskus kauan sitten. Näytöksiä oli aina kahtena päivänä peräkkäin. Minä kävin kattoon kummatki. Oli niin hyvä.
PoistaItse olin mukana paikallisen elokuvakerhon järjestystoiminnassa vuodet 2011-2014, silloin sitä oppikin syynäämään Elonetiä TV-esitysten varalta. Tuolloin tehtiin se valitettava huomio, että jos katsojia halutaan, pitkiä elokuvia kannattaa välttää. Ehkä efekti ei olisi ollut niin paha, jos kaupunki olisi ollut yliopistokaupunki (yliopiston läsnäololla on huima vaikutus siihen, millaisia ihmisiä ja miten paljon esityksissä käy) tai jos meille annettu esitysaika olisi ollut parempi (nyt se oli maanantai-iltaisin klo 20 tai 20.30, ei ihme että ihmiset eivät halua tuohon aikaan tulla katsomaan pitkiä elokuvia). Tyhjille saleille on elokuvia turha pyörittää. Jotain asiakaslähtöisyyttä täytyy elokuvakerhojen sarjasuunnittelussakin olla.
PoistaLeffakerhon aktiiviryhmä vastasi tuolloin myös KAVIn näytössarjan suunnittelusta, eli olimme tuon jättipitkän Äidin ja huoran valinnasta niin ikään vastuussa. En tiedä miten hyvin se sitten veti katsojia, ilmeisesti ei ollut ainakaan mikään floppi (mutta onpa KAVIn sarjan saama esitysaikakin parempi, tiistaina klo 18 - silloin vähän pidempiä elokuvia kehtaa näyttää).
- heini/Taikalyhty
Joo tuo yliopisto on oleellinen juttu. Kuvittele meidänkin Outolempeä Kokkolassa! Mutta tietenkin vuosikymmen oli vielä armollisempi, 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun. Porukkaa oli paljon mukana. Sitten alkoi yleisö vähetä. Viimeiset ajat menivät ohjaajateemoin, näytettin yhden ohjaajan kekeisiä teoksia ja luennoitsijoita mausteena sopassa. Kolme kerettiin ennenku loppui laulut, Bunuel, Visconti ja Bresson, Bressonista koko tuotanto mustaakseni Synnin enkeleitä lukuun ottamatta (luennoitsijoina Henry Bacon Viscontin ja Toiviainen Bressonin kohdalla esim.). Viscontista ja Bressonista julkaistiin kirjatkin, Bressonilta sen elokuvateoreettiset tekstit ja muutama perusessee kuten Sontagin ja Schraderin. Kirjan nimi on Merkintöjä Robert Bressonista. Mutta niin se mieli liikehtii että Bressonin elokuvat ei tahdo tässä hetkessä minua enää sytyttää; jaan Kiorastamin ajatuksen että Bressonin elokuvateoria on kiinnostavampi kuin hänen elokuvansa. Minulle Bressonin lokuvateoria on kiinnostavaa wittgensteinilaista/simoneweililäistä filosofiaa.
PoistaP.S. Katson tätä kirjoittaessa (vapaapäivä kun on) Komisario Palmun erhdystä; kyllä se ansaitsee arvostuksensa, dynaaminen elokuva jossa kaikki kohdallaan. Olikohan Kassila jo tuolloin silmäillyt jossain Tinttejä, eikös ne ilmestyneet suomeks vasta 70-luvulla...
Alitajunta pompotti esiin Dalin kun Bunuelista oli kysymys...
VastaaPoistaItse olin mukana myös 80-luvun alussa elokuvakerhotoiminnassa ( ja huom! ei yliopistopaikkakunnalla) ja aika aktiivisessa sellaisessa. Eurooppalaisia klassikkoja pyöri pääasiassa ja 70-luvun jenkkiä, Altmannia jne. Ja se mitä ei nähty, se kuviteltiin von Baghin kirjoitusten pohjalta. Elokuvakirjoja, niiden still-kuvia katsottiin kuin viestejä toisesta paremmasta maailmasta, mitä ne olivatkin, mutta vain unia.
Luin paljon myös muuta elokuvakirjallisuutta, Fellinin eräs Love-kirja on jäänyt mieleen samoin kuin ranskalaisen elokuvateoreetikon elokuvan abc-kirja, olisiko kirja ollut Carnen? Tuolloin melkein kaikki upposi, italialainen, jenkit, ranskalaiset ja japsit ja olin myös aikamoinen Tarkovski-fani. Ja mikä tärkeintä leffojen katselemisessa ei ollut lainkaan edes taka-ajatusta "taide-elokuvan" vähän paremmin leffojen katselemisesta. Hyvä oli vain hyvää ja vaikka en Bondeja tms. katsellutkaan, en kokenut olevani lainkaan kullttuuri-ihminen kulttuuristen leffojen asialla. Oi niitä hyviä aikoja.
jope