perjantai 6. marraskuuta 2015

MAAILMA VAILLA MITÄÄN: Dalton Trumbon Sotilaspoika

"Meidän on vaikea kuvitella tilannetta, jossa 'ei ole mitään'. Halusin toisaalta tutkia romaanissa tilannetta, jossa fyysinen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys."

Näin Laura Lindstedt Hesarin haastattelussa 23.8. Puhe on Finlandia-ehdokas Oneironista. Romaani on itselläni vielä ihan alussa että siitä ei sen enempää, mutta tuo mitä Lindstedt sanoo, on jo tehty. Se toteutuu ikään kuin vahingossa Dalton Trumbon 1938 kirjoittamassa pasifistisessa romaanissa Sotilaspoika.* Se toteuttaa tuon vaikeasti kuviteltavan tilanteen kekseliäästi ja vieläpä turvautumatta välitilojen mysteereihin, silkalla realismilla. Ilman mahdotonta yritystä kuvailla lausumatonta tyhjyyttä se tuntuu menevän niin lähelle sitä kuin mahdollista. Ja onnistuupa vielä käsittelemään kielen sosiaalisen funktion paradokseja kuin itsestään. Eikä Trumbolla ole aikomustakaan olla filosofinen, ainoastaan eettinen. Hän on filosofi tahtomattaan.

Romaanin ilmipyrkimys on siis pasifistinen. Päähenkilö on pommista sokeutunut, kuuroutunut, torsoutunut ja puhekyvytön Johnny. Hän vaatii (päällään tyynyyn morsettamalla) itselleen mielekästä olemassaoloa edes siten, että hänet, tai mitä hänestä on jäljellä, vietäisiin vaikkapa näytteille varoitukseksi sodan mielettömyydestä. Sitä ei tietenkään soveliaisuuden ja inhimillisyyden takia sallita. Itse 1971 ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Trumbo kirjaimellistaa myös kysymyksen eutanasiasta. Johnny haluaa itsensä tapettavan, koska hänen toiveeseensa näytteillepanosta ei suostuta. Ja Johnnya kohtaan syvää myötätuntoa kokeva hoitaja sitä yrittääkin siinä onnistumatta kun Johnny pelastetaan viime hetkellä. Mutta mihin? Elämän arvokkuuden abstraktiin ideologiaanko? Paitsi että Trumbon romaani kysyy (siis ehkä tahattomasti) sanan ja ruumiillisuuden rajoja, se kysyy myös oikeutta kuolla ja sitä, missä määrin muilla on mielekästä syytä estää sitä ja mahdollisuutta määritellä elämän arvoa itsessään.

Sotilaspoika kysyy tärkeitä ontologisia kysymyksiä: Millä tavoin tämän elävältä haudatun käyttämä sana on olemassa? Kenen hallussa se on? Mihin sen ja samalla olemisen mielekkyys perustuu? Mihin ja miten sanan ja samalla fyysisen mielekkyytemme merkitys loppuu? Luhistuuko se muiden pakottamana omaan (ei siis enää edes sanan käyttäjän) "singulariteettiinsa", johonkin subjektilla jakamattomaan ja kokemattomaan pisteeseen? Mitä on sanoilla kuvaamaton tyhjän kauhu?

Se mikä on perustavinta sanan ja havainnon mahdollistumiseksi, ei ole suoraan ilmaistavissa, mutta jotenkin vain hyväksyttävä mielekkyyden ehtona. Pelkät abstraktit merkit (esim. ahtböx, sjtslr jne.) eivät luo eroja, joissa merkitykset voisivat syntyä ja joihin ihminen voisi identifioitua. Pelkkä "puhdas" ero ei riitä, jotain "enemmän" tarvitaan. Tätä kutsutaan ontiseksi tai reaaliseksi. Vaikka emme siis voi ilmaista tuota merkkien ja havainnon "ylimäärää", se on uskottava mielekkääksi. Ja aina puhuessamme ja maailmaa kokiessamme heti uskommekin niin. Trumbon Sotilaspojassa tämä usko horjuu. Se on kertomus mielekkään puheen kamppailusta katoamistaan vastaan. (Se on siis myös variaatio Kafkan Muodonmuutoksesta.)

Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta.

Sotilaspoika on käsitteellinen hiukkaskiihdytin, jossa Johnnyn "singulariteettiin" katoava ydin ja toisten ihmisten eettinen ideologia, olemassaoloa ja elämää jäsentävä valta, törmäävät valon ylittävällä nopeudella. Seurauksena on loogisella välttämättömyydellä käsitteellinen pimeys, sanan ja ruumiillisuuden katoaminen kokemisen piiristä. Sotilaspoika ei ole mestariteos, mutta se antaa nerokkaan yksinkertaisen hahmon perustavimmille ontologisille kysymyksille.

Lindstedtin romaania yritän nyt lukea alkua pitemmälle.
-

*Eutanasia, Badiou ja Sotilaspoika (tämä teksti on suurelta osin lainausta tuosta laajemmasta kirjoituksesta).

11 kommenttia:

  1. Olla fyysisesti torso on varmasti kauhistuttavaa. Mutta henkeä ei voi torsouttaa. Ihmisessä on jotakin salaperäistä mitä ei voi torsouttaa. Tämä salaperäisyys ei ole suhteessa aineeseen. - Voisi sanoa niinkin, että Kristuksen ristiinnaulitsijoilta puuttui mielikuvitusta. He osasivat vain ristiinnaulita Kristuksen. Tietysti heidän olisi halveksinnassaan pitänyt repiä Kristus kappaleiksi, torsouttaa Hänet. Eivätkä he siltikään olisi yltäneet Häneen. Liha on vain lihaa ja lihaisana tietysti hyvin haavoittuvaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta tuossa romaanissa ei ole uskonnollista teemaa. Sitä on luettava ilman transsendenttia tematiikkaa. On selvää, että jos Johnny olisi uskova ihminen, saisimme lukea kristillisen kertomuksen. Mutta nyt on samastuttaba Johnnyn maailmankuvaan ja hänen kauhuunsa, on luettava hänen tarinaansa, ei Jeesus Nasaretilaisen.

      Poista
    2. Tämä kysymys joka heräsi anonyymin kommentista on kiinnostava. Onko kertomus luettava juuri siinä esiintyvän ihmisen kokemuksen kautta? Onko lukijan, siis johdonmukaisuuden periaatteella, kohdattava henkilö teoksen asettaman maailmankuvan ehdoilla? Minusta on. Esimerkiksi nyt kommentoijani ei kommentissaan puhu enää Johnnyn tilanteesta vaan todistaa uskoaan. Ihmisen "salaperäisyys jota ei voi torsouttaa" kuuluu transsendentin sanastoon. Ja mikä tärkeämpää muistaa, noin ei voi koskaan sanoa toisen ihmisen puolesta - esimerkiksi puhuttaesa hänen (elokuvaversiossa siis Johnnyn) toivomasta eutanasiasta. Juuri tuostahan, siis sanojen ja avojen hallinnasta toisen yli, Sotilaspoika kertoo. Siinä se on Muodonmuutoksen ohella yksi tarkimmin tähän kysymykseen osuvia kertomuksia. Uskoon tai uskonnotomuuteen katsomatta on eläydyttävä näiden johnnyjen umpikujiin eikä hylättävä heitä aatteisin tai uskontoihin. Siksi tarinat ovat olemassa. Uskonnollinen ja ideologinen dogmisto on asia eriksen. Niillä vahvstetaan aateita ja uskontoja. Jos kommetoija kokee, ettei romaanilla ole mitään sanottavaa hänelle koska teos on uskonnoton, niin hyvä niin, se on johdonmukaista ajattelua ja siihen minulla ei ole oikeutta uskonnottomana sanoa mitään. Jos Johnny olisi tullut uskoon ja sanan mielekkyys olisi siten palautunut hänen kokemuksessaan, Sotilaspoika olisi ollut vahva kristillinen kertomus katsomatta siihen, onko uskova vai ei. Nyt kertomus pasifistisen ja lopulta vähän kokonaisuutta latistavankin julistuksensa lisäksi kysyy, kuka omistaa ihmisen hengen, sanan ja ruumiin?

      Poista
  2. Me kaikki kannamme torsouden tematiikkaa. Ehkä tuossa kirjassa se on päällekäyvintä. Mutta lihan ja mielen ristiriita on löydettävissä koska tahansa silloinkin kun lihaa ei ole torsoutettu. Yksinkertaisesti vanheneminen on sellaista mitä terve mieli ei tahdo. Siis vanhenemisprosessi torsouttaa jokaisen ihmisen. Ihmisen elämässä kauhu on perimmäisintä. Oivaltavan mielen kauhu. Siksi on keksitty kristinusko, jolla ei ole mitään reaalista pohjaa. Tai islamismi. Kristinusko ja islamilaisuus ovat valehtelua. Se että ihmistä saarrostaa vanheneminen ja sen elimistöllinen rappio on totta. Aika torsouttaa ihmisen. Mitä on totuus? Se on siinä, että meistä ei jää mitään jäljelle. - Liian kärsivät ihmiset täytyy tappaa heiltä kysymättä. Jos olemme inhimillisiä. Me emme saa tehdä kärsimyksestä performanssia, julkimaistelua. On hyväksyttävä kuoleman suloisuus.

    VastaaPoista
  3. Minua ei kiinnosta Sotilaspoika -romaani vaan se tilanne jonka kirjailija on luonut. Se tilanne ja siinä viihtyily on perverssiä mutta kirjailijoille ominaista. Todellisuudessa on niin että pahoin torsoutunut haluaa kuolemaa ja hänet on vapautettava auttamalla hänet kuolemaan. Trumbo on kirjallinen kikkailija ja minä kirjoitan kuin se asetelma jonka hän on luonut olisi totta. Siinä asetelmassa toive olla ihminen on päättynyt ja toive olla kuollut on perimmäinen ilo.

    VastaaPoista
  4. Lindstedtin romaani ei nyt iske. Yritin myös keskeltä ja lopusta. Turhaan. Jatkan Hullupekan Alkeishiukkasia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lindstedt ei nappaa vaikka on nyt Finlandia-ehdokas... Yritin tosissani. Jotenkin tuohon Lindstedtin julkilausumaan pyrkimykseen nähden juttu antaa ylityöstetyn efektin.

      Poista
  5. Hyvää pohdintaa Sotilaspojasta. Otan lukemisiini. Varmasti tämä lihallinen olemassaolo ja sietämätön kärsimys tuo juttuun aivan eri pohjan kuin tuonpuoleisen kuvittelu. Pahuuden ja kärsimyksen osaamme kaiketi aina kuvata ja kuvitella paremmin kuin täydellisen ilon. Jo Milton onnistui kuvaamaan Saatanan paremmin kuin taivaan. Tämä negatiivinen momentti tai ainakin ristiriita jossakin kirjoituksen pohjalla on erittäin tärkeä ainakin itselleni lukijana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti se latausta vähentävä juttu Lindstedtillä että tuonpuoleista kuvitellaan. Merkitys ja mielekkyys ei luhistu kunnolla kasaan että voisimme eläytyä tyhjyydeen paradoksiin.

      Poista
  6. Tässä suhteessa kirjailijan kannattaisi olla aina kirjoittaessaan vähintäänkin agnostikko, olipa hän sitten mitä muuta hyvänsä.

    VastaaPoista
  7. Tarkoitan tietenkin enintään, mieluummin kieltäytyä kokonaan tuonpuoleisesta, ellei saa esitettyä sitä suhteutettuna elämään ja koettaviin tunteisiin.

    VastaaPoista