Eletään vuosituhannen alkua. Joulupäivää. Automme takapenkillä kaksi tytärtäni puhuvat jouluaatosta ja saamistaan lahjoista. Ja tietenkin pukista. Sitten toinen sanoo ääneen sen mitä ovat kummatkin tuumailleet: "Miten se pukki oli jotenki sun tuntunen isä?"
En vielä ajatellut murskata heidän jouluidylliään ja uskomuksiaan ja tiukasta tilanteesta huolimatta vastasin välittömästi, kuin vaistojen varassa:
"Kattokaa ku pukilla on semmonen ominaisuus että se pystyy muuntautumaan isän oloseks että se ei tuntuis liian pelottavalta."
Se osui ja upposi ja on vapaasti käytettävissä.
HYVÄÄ JOULUA 2015!
tiistai 22. joulukuuta 2015
maanantai 21. joulukuuta 2015
ZEITGEIST
Täydellistä maailmaa odotellessa minä tunnen itseni pysähtyneeksi kelloksi,
jonka voin ajatella olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa.
Mutta tässähän voi vain erehtyä.
Että kellon voi ajatella olevan oikeassa, täytyy sen olettaa myös toimivan.
Mutta tässähän voi vain erehtyä.
Että kellon voi ajatella olevan oikeassa, täytyy sen olettaa myös toimivan.
lauantai 19. joulukuuta 2015
KUINKA KORREKTIA ON TUNTEA TURVATTOMUUTTA?
Jossain kohtaa Pariisia koskevaa keskusteluamme joku kommentoi, että me samastuimme pelkoomme kun Pariisi tuntui Beirutia pahemmalta. Pariisi oli pelkoamme lähempänä. Kirkas huomio.
En ole pasifisti enkä aseistakieltäytyjä (armeija jäi käymättä synnynnäisen munuaisvian vuoksi), mutta armeijan paraateihin olen silti suhtautunut aina pikkuisen turhana ja vaivaannuttavanakin poseerauksena. Kun nyt katsoin itsenäisyyspäivän paraatia, koin väkisinkin sen toisella tavalla kuin tähän asti olen kokenut ja myönnän: Isisin uhasta johtuen.* Ja sillä tavoin projisoin turvattomuudentunteeni todennäköisyyksiin, että tunnen oloni turvallisemmaksi täällä Seinäjoella kuin tuntisin Helsingissä.
Onko tällainen turvattomuudentunne poliittisesti korrektia? Jonkinlaisena punavihreänä joudun tätä itseltäni ja teiltä kysymään. Tai onko sitä korrektia ilmaista? Kenenkään sisäisiä tuntemuksiahan en tiedä. Muodostuuko turvattomuudentunteesta väistämättä ideologista, kun käydään kamppailua diskurssien hegemoniasta kuten Euroopassa nyt suhteessa turvapaikanhakijoihin? Mikään ei nyt ole neutraalia. Turvattomuuskin ikävän konservatiivista? Jos edistykselliseltä kysyy.
Median on pidettävä yllä yhteiskuntarauhaa ja siksi varovaisuus tunnerekisterien kanssa on ymmärrettävää. Tunteet ovat pelottavan voimakkaita ja hallitsemattomia ja siksi niitä on myös kuvailtava varoen. Niitä halutaan lähestyä ilman perusteetonta ja yleistävää turvattomuuden provosointia. (Niin kuin pitääkin tehdä, kaikesta huolimatta; eivätkö juuri muut turvapaikanhakijat käräyttäneet ne kaksi isisveljestä, joista minäkin toivoin parasta kirjoituksessa Haluammeko uskoa katumukseen?)
Median ongelma on yksittäisen ja yleisen suhteessa: esimerkiksi yksittäisen tyttäriensä vuoksi pelkäävän äidin turvattomuutta ei osattu kuvata muuta kuin yksittäisen ihmisen hallitsemattomana ja vähän kummallisena ja huvittavanakin huolena osana leijonapaitojen aatetta. (Jos rehellinen olen niinsiten siihen itsekin reagoin.) Syitä ja perusteita ei haluta ehkä kaivaa esiin, koska epäillään yksityisen ja sinänsä kokijalleen toden tuntemuksen yleistettävyyttä ja edelleen ideologisoitumista julkisen välineen kautta. Näiden äitien mahdollisesti aiheellistakin huolta ei kohdattu aidolla kiinnostuksella. Ehkä heidän huolensa yhäkin nähdään vain sattumalta osuvaksi, kuin pysähtyneeksi kelloksi joka näyttää olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa.**
Turvattomuudentunne on kuitenkin aina jakanut myös uudistusmielisiä ja konservatiiveja eli vasemmistoa ja oikeistoa - käyttääkseni tätä perinteistä jakoa. Anarkistit tuntuvat jopa kieltävän sen elleivät saa aiheuttaa sitä itse. Konservatiivien ilmaisemana turvattomuus tulkitaan haluksi turvata status quo ja edistyksellisten ilmaisemana horjuttaa sitä. Edistyksellinen turvattomuudentunne on ikään kuin huolta hegemonian ulkopuolelle jäävästä toiseudesta ja edelleen: halua jakaa toiseutta osattomien kanssa***. Voisiko sanoa, että oikeiston tuntema turvattomuus koetaan kriisissä heräävänä tarpeena hegemoniaan ja vasemmiston kokema turvattomuus haluna jakaa tätä hegemoniaa? Tärkein kysymys siis kuuluu, onko meillä nykyisessä tilanteessamme mahdollisuutta ilmaista yhteistä turvattomuuttamme ilman ideologisoitumisen pelkoa?
-
*Jos James Dickeyn Syvä joki oli - kuten eräs ystäväni hyvin huomasi - ilmestyessään hippiaatteen keskelle radikaali teos, niin on se ainakin itselleni sitä samaa tässä turvattomuutta ideologisoivassa ajassa.
**Minua on vaivannut tämä yksittäitapauksen käsite koko ajan. Missä määrin yksittäisen ihmisen turvattomuudentunne ja pelko vastaa todellisuutta; milloin se on niin perusteltu ja milloin syysuhde niin vahva, että siihen voi viitata pelon kohteen tai oman puhetavan perusteluna. Nythän sitten kritisoidaan myös polttopullojen heittelijöiden aiheuttaman uhan ja ilmapiirin väheksymistä kutsuttaessa heitä yksittäistapauksiksi (eikä terroristeiksi). Sama juttu: missä määrin heitä voi kutsua vielä terroristeiksi sillä perusteella, että he nostattavat uhkaavaa ilmapiiriä ja pelkoa ja ehkä rohkaisevat esimerkillään uusia tekijöitä? (Siihenhän ei tarvita järjestäytynyttä toimintaa.) Missä määrin yksittäisellä tuntemyksella voi siis perustella yleistä? Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ilmiöistä on vaiettava vaan että niistä on puhuttava kriittisesti ja analyyttisesti ilman että tapauksia käytetään päämäärähakuisesti oman puhetavan perusteena.
***Pakko myöntää ettei tämä mainio ilmaisu ole omani vaan kollegan keksimä. Keksi sen kun pohdimme toimittajien tapaa lähestyä haastattelemiaan vankeja.
En ole pasifisti enkä aseistakieltäytyjä (armeija jäi käymättä synnynnäisen munuaisvian vuoksi), mutta armeijan paraateihin olen silti suhtautunut aina pikkuisen turhana ja vaivaannuttavanakin poseerauksena. Kun nyt katsoin itsenäisyyspäivän paraatia, koin väkisinkin sen toisella tavalla kuin tähän asti olen kokenut ja myönnän: Isisin uhasta johtuen.* Ja sillä tavoin projisoin turvattomuudentunteeni todennäköisyyksiin, että tunnen oloni turvallisemmaksi täällä Seinäjoella kuin tuntisin Helsingissä.
Onko tällainen turvattomuudentunne poliittisesti korrektia? Jonkinlaisena punavihreänä joudun tätä itseltäni ja teiltä kysymään. Tai onko sitä korrektia ilmaista? Kenenkään sisäisiä tuntemuksiahan en tiedä. Muodostuuko turvattomuudentunteesta väistämättä ideologista, kun käydään kamppailua diskurssien hegemoniasta kuten Euroopassa nyt suhteessa turvapaikanhakijoihin? Mikään ei nyt ole neutraalia. Turvattomuuskin ikävän konservatiivista? Jos edistykselliseltä kysyy.
Median on pidettävä yllä yhteiskuntarauhaa ja siksi varovaisuus tunnerekisterien kanssa on ymmärrettävää. Tunteet ovat pelottavan voimakkaita ja hallitsemattomia ja siksi niitä on myös kuvailtava varoen. Niitä halutaan lähestyä ilman perusteetonta ja yleistävää turvattomuuden provosointia. (Niin kuin pitääkin tehdä, kaikesta huolimatta; eivätkö juuri muut turvapaikanhakijat käräyttäneet ne kaksi isisveljestä, joista minäkin toivoin parasta kirjoituksessa Haluammeko uskoa katumukseen?)
Median ongelma on yksittäisen ja yleisen suhteessa: esimerkiksi yksittäisen tyttäriensä vuoksi pelkäävän äidin turvattomuutta ei osattu kuvata muuta kuin yksittäisen ihmisen hallitsemattomana ja vähän kummallisena ja huvittavanakin huolena osana leijonapaitojen aatetta. (Jos rehellinen olen niinsiten siihen itsekin reagoin.) Syitä ja perusteita ei haluta ehkä kaivaa esiin, koska epäillään yksityisen ja sinänsä kokijalleen toden tuntemuksen yleistettävyyttä ja edelleen ideologisoitumista julkisen välineen kautta. Näiden äitien mahdollisesti aiheellistakin huolta ei kohdattu aidolla kiinnostuksella. Ehkä heidän huolensa yhäkin nähdään vain sattumalta osuvaksi, kuin pysähtyneeksi kelloksi joka näyttää olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa.**
Turvattomuudentunne on kuitenkin aina jakanut myös uudistusmielisiä ja konservatiiveja eli vasemmistoa ja oikeistoa - käyttääkseni tätä perinteistä jakoa. Anarkistit tuntuvat jopa kieltävän sen elleivät saa aiheuttaa sitä itse. Konservatiivien ilmaisemana turvattomuus tulkitaan haluksi turvata status quo ja edistyksellisten ilmaisemana horjuttaa sitä. Edistyksellinen turvattomuudentunne on ikään kuin huolta hegemonian ulkopuolelle jäävästä toiseudesta ja edelleen: halua jakaa toiseutta osattomien kanssa***. Voisiko sanoa, että oikeiston tuntema turvattomuus koetaan kriisissä heräävänä tarpeena hegemoniaan ja vasemmiston kokema turvattomuus haluna jakaa tätä hegemoniaa? Tärkein kysymys siis kuuluu, onko meillä nykyisessä tilanteessamme mahdollisuutta ilmaista yhteistä turvattomuuttamme ilman ideologisoitumisen pelkoa?
-
*Jos James Dickeyn Syvä joki oli - kuten eräs ystäväni hyvin huomasi - ilmestyessään hippiaatteen keskelle radikaali teos, niin on se ainakin itselleni sitä samaa tässä turvattomuutta ideologisoivassa ajassa.
**Minua on vaivannut tämä yksittäitapauksen käsite koko ajan. Missä määrin yksittäisen ihmisen turvattomuudentunne ja pelko vastaa todellisuutta; milloin se on niin perusteltu ja milloin syysuhde niin vahva, että siihen voi viitata pelon kohteen tai oman puhetavan perusteluna. Nythän sitten kritisoidaan myös polttopullojen heittelijöiden aiheuttaman uhan ja ilmapiirin väheksymistä kutsuttaessa heitä yksittäistapauksiksi (eikä terroristeiksi). Sama juttu: missä määrin heitä voi kutsua vielä terroristeiksi sillä perusteella, että he nostattavat uhkaavaa ilmapiiriä ja pelkoa ja ehkä rohkaisevat esimerkillään uusia tekijöitä? (Siihenhän ei tarvita järjestäytynyttä toimintaa.) Missä määrin yksittäisellä tuntemyksella voi siis perustella yleistä? Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ilmiöistä on vaiettava vaan että niistä on puhuttava kriittisesti ja analyyttisesti ilman että tapauksia käytetään päämäärähakuisesti oman puhetavan perusteena.
***Pakko myöntää ettei tämä mainio ilmaisu ole omani vaan kollegan keksimä. Keksi sen kun pohdimme toimittajien tapaa lähestyä haastattelemiaan vankeja.
tiistai 15. joulukuuta 2015
LIIKAKANSOITUKSESTA, ITSEMURHASTA JA ISOVANHEMMUUDESTA
En muista missä kohtaa tässä blogissa olen tästä aiheesta kirjoittanut mutta ainakin edellisen kirjoituksen keskusteluketjussa. Jatkan tässä aihetta omalla tekstillä, koska haluan ideaani kirjaimellisesti julistaa.
Blogini keskusteluissa palataan usein liikakansoituksen kysymykseen. Varsinkin nyt kun ilmastonmuutos jättää sen varjoonsa. Kysymyksen valtavuus tuottaa dramaattisia tunteita aina turhautuneen tiedostajan itsemurha-ajatuksia myöten. Ongelma vain on se, että tuolloinkin itsemurha on joko liian romanttinen tai patologinen käsite. Se puhuu väärässä diskurssissa. Tähän asti olen kuullut vain romanttista tai patologista laatua olevaa itsemurhapuhetta.
Jotta tätä itsemurhan väärän diskurssin voi muuttaa, onkin puhuttava määrällisessä ja pragmaattisessa viitekehyksessä. Niin etäisessä, että se jo tuntuu jonkun toisen kuin itsen ratkaisulta; periaatteelta ja velvollisuudelta, joka ei aiheuta psyykkistä eheyden tunnetta. Sellainen onkin nokkamme edessä, jos vain sentimentalismiltamme sen viitsisimme huomata: itsensä yksilöllinen hävittäminen kuluttajana ja liikakansoituksen jäsenenä. Eli kyse on uhrin antamisesta toisen tai jonkun puolesta, mutta ei niin että kukaan muu olisi sen puolestamme antanut. Mikään tai kukaan ranssendentti lunastaja ei siis nyt ole oikea vastaus, koska kyse on yksilön tuottamasta määrästä.
No. Minä en kykene tietenkään olemaan ajatusteni mittainen koska nautin elämästä liikaa. Onneksi saman - ja ehdottomasti tehokkaammin tuloksin - voi kuitenkin toteuttaa ehdottamani idean ja periaatteen avulla. Kyseessä on eräänlainen siirretty itsemurha; lajilliseen ja samalla myös yksilön sosiaaliseen itsemurhaan pyrkivä ja johtava meemi.
Olen jossain keskusteluketjussa ja ehkä kirjoituksessanikin muistaakseni kirjoittanut isovanhemmuuden "aatteen" tuhoisuudesta ja ehdottanut seuraavaa: jos joku haluaa olla aidosti ja vailla sentimentalismia eettinen ja moraalinen, kieltäytyköön rakastamasta tulevia lapsenlapsiaan. Tai tarkemmin: olkoon toivomatta niitä ja ilmaiskoon sen jälkeläisilleen selvästi kun vielä ehtii. Jo olemassaolevien lastenlasten kohdallahan se on tietenkin myöhäistä. Heitä ei voi syyttää eksitenssistään, kuten yksi kommentoijistani sanoo.
Itse olen jo teoretisoinut tätä tyttärieni kanssa. En tiedä miten he itse toimivat enkä tietenkään pysty kieltäytymään isovanhemmuudesta enää sitten, kun niitä lapsenlapsia ehkä tulee. Mutta jos tämä ajattelutapa saataisiin aatteeksi eli joukoissa eläväksi meemiksi, se ehkä alkaisi vaikuttaa syntyvyyteen. Ja ehdottomasti tehokkaammin kuin yksilön itsemurha, koska tässä yksilö jää ylläpitämään meemiä, manifestoimaan sitä. Eikä tämä ole utopiaa. Voit aloittaa itsestäsi jos sinulla on lapsia, joilla ei vielä ole jälkeläisiä.
LISÄYS 1. KOMMENTIN JOHDOSTA:
Yksi lapsi perheessä auttaa pelastamaan maailman. Eli nyt julistamaan vain yhden lapsen isovavanhemmuutta! Toinen olkoon jo synti. Eli yhdestä voi lastensa kanssa iloita estoitta.(Omistani toinen jo kokeilee vegaaniutta eli aikoo pistää lihankulutustaan laskevia vanhempiaan premmaksi. Eli lapsilukukaan ei liene ongelma.)
Blogini keskusteluissa palataan usein liikakansoituksen kysymykseen. Varsinkin nyt kun ilmastonmuutos jättää sen varjoonsa. Kysymyksen valtavuus tuottaa dramaattisia tunteita aina turhautuneen tiedostajan itsemurha-ajatuksia myöten. Ongelma vain on se, että tuolloinkin itsemurha on joko liian romanttinen tai patologinen käsite. Se puhuu väärässä diskurssissa. Tähän asti olen kuullut vain romanttista tai patologista laatua olevaa itsemurhapuhetta.
Jotta tätä itsemurhan väärän diskurssin voi muuttaa, onkin puhuttava määrällisessä ja pragmaattisessa viitekehyksessä. Niin etäisessä, että se jo tuntuu jonkun toisen kuin itsen ratkaisulta; periaatteelta ja velvollisuudelta, joka ei aiheuta psyykkistä eheyden tunnetta. Sellainen onkin nokkamme edessä, jos vain sentimentalismiltamme sen viitsisimme huomata: itsensä yksilöllinen hävittäminen kuluttajana ja liikakansoituksen jäsenenä. Eli kyse on uhrin antamisesta toisen tai jonkun puolesta, mutta ei niin että kukaan muu olisi sen puolestamme antanut. Mikään tai kukaan ranssendentti lunastaja ei siis nyt ole oikea vastaus, koska kyse on yksilön tuottamasta määrästä.
No. Minä en kykene tietenkään olemaan ajatusteni mittainen koska nautin elämästä liikaa. Onneksi saman - ja ehdottomasti tehokkaammin tuloksin - voi kuitenkin toteuttaa ehdottamani idean ja periaatteen avulla. Kyseessä on eräänlainen siirretty itsemurha; lajilliseen ja samalla myös yksilön sosiaaliseen itsemurhaan pyrkivä ja johtava meemi.
Olen jossain keskusteluketjussa ja ehkä kirjoituksessanikin muistaakseni kirjoittanut isovanhemmuuden "aatteen" tuhoisuudesta ja ehdottanut seuraavaa: jos joku haluaa olla aidosti ja vailla sentimentalismia eettinen ja moraalinen, kieltäytyköön rakastamasta tulevia lapsenlapsiaan. Tai tarkemmin: olkoon toivomatta niitä ja ilmaiskoon sen jälkeläisilleen selvästi kun vielä ehtii. Jo olemassaolevien lastenlasten kohdallahan se on tietenkin myöhäistä. Heitä ei voi syyttää eksitenssistään, kuten yksi kommentoijistani sanoo.
Itse olen jo teoretisoinut tätä tyttärieni kanssa. En tiedä miten he itse toimivat enkä tietenkään pysty kieltäytymään isovanhemmuudesta enää sitten, kun niitä lapsenlapsia ehkä tulee. Mutta jos tämä ajattelutapa saataisiin aatteeksi eli joukoissa eläväksi meemiksi, se ehkä alkaisi vaikuttaa syntyvyyteen. Ja ehdottomasti tehokkaammin kuin yksilön itsemurha, koska tässä yksilö jää ylläpitämään meemiä, manifestoimaan sitä. Eikä tämä ole utopiaa. Voit aloittaa itsestäsi jos sinulla on lapsia, joilla ei vielä ole jälkeläisiä.
LISÄYS 1. KOMMENTIN JOHDOSTA:
Yksi lapsi perheessä auttaa pelastamaan maailman. Eli nyt julistamaan vain yhden lapsen isovavanhemmuutta! Toinen olkoon jo synti. Eli yhdestä voi lastensa kanssa iloita estoitta.(Omistani toinen jo kokeilee vegaaniutta eli aikoo pistää lihankulutustaan laskevia vanhempiaan premmaksi. Eli lapsilukukaan ei liene ongelma.)
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
IHMISEN MAHDOTTOMUUS MEDIASSA
Reaalinen katoaa kieleen ja kaltaisuuteen. Joku tuntuu tai näyttää jonkinlaiselta ja se sitten nimetään sanoin ja koetaan todeksi. Niin käy tässä pakolaiskysymyksessäkin. Ensin tunne oli se että kärjistämistä ja provosoitumista (aiheellisestikin) peläten hyssyteltiin ongelmia niin että oli vain aitoja turvapaikanhakijoita ja nyt taas ilmi tulleisiin ongelmiin sitten fokusoidaan niin, että kokonaisuus unohtuu ja kaikki turvapaikanhakijat aistitaan potentiaalisia raiskaajina kulttuurinsa ja arvojensa efektoimina. Mediaa seuratessa - ja myös itse kijoittaessa - tuntuu kuin pelaisi hedelmäpeliä, jossa on pakko kiinnittää yksi vaihtoehto siinä edetäkseen.
Todellisuus kuitenkin tapahtuu pelin takana katsomatta siihen, minkä merkin siinä kiinnittää. On ihan sama kumpi edellä kuvaamistani kaltaisuuksista vai onko kumpikaan totta, koska se mihin kaikki johtaa, tapahtuu kummastakin huolimatta. Tämä on sisimmässään hyväksyttävä, mikäli ei kiellä - vaikkapa sitten polttopulloin - rajaamatonta ihmisyyttä.
Nimittäin tulos on se, että tässä työllisyysnäkymässä (ellei ilmastosopimus tilannetta parempaan muuta kuten vähän jo lupailtiin) on sopeuduttava suurempaan joukkoon sosiaalitukien käyttäjiä ja siksi myös tukien nipistämiseen kaikilta niitä tarvitsevilta. Ja niistä kotoutujista jotka työllistyvät, tulee tietenkin muiden työllisten mukana uusien työttömien maksajia. Kaikki muu on kosmetiikkaa ja moraalista suuttumusta. Jäljelle jää vain kielto tai hyväksyminen.
Tapasin tänään kantapaikkani tupakkakopissa naisen, joka tekee töitä nuorten turvapaikanhajioiden kanssa. Olin vaikuttunut siitä realistisesta, illuusiottomasta ja kuitenkin inhimillisestä näkemyksestä, joka hänellä oli. Hän sanoi että ei seuraa pakolaiskysymystä mediasta, koska haluaa kohdata nuo ihmiset mahdollisimman suoraan. Eikä myöskään jaksa. Eikä se kuulostanut lainkaan realiteettien pakenemiselta vaan itsesuojelulta, jotta ihmiset jaksaisi kohdata ja heille opettaa ja osoittaa, mikä meillä on sopivaa ja sallittua ja mihin heillä oikeudet ja mihin velvollisuudet. Kohdata siis turvapaikanhakijat reaalisimman "edustajina": ristiritaisina mutta ilman niitä ääripäihin viettäviä merkityksiä ja kaltaisuuksia, joihin hänenkin mielensä niin helposti tarttuu. Tällaisia ihmisiä me juuri tarvitsemme tämän väistämättömän edessä.
Todellisuus kuitenkin tapahtuu pelin takana katsomatta siihen, minkä merkin siinä kiinnittää. On ihan sama kumpi edellä kuvaamistani kaltaisuuksista vai onko kumpikaan totta, koska se mihin kaikki johtaa, tapahtuu kummastakin huolimatta. Tämä on sisimmässään hyväksyttävä, mikäli ei kiellä - vaikkapa sitten polttopulloin - rajaamatonta ihmisyyttä.
Nimittäin tulos on se, että tässä työllisyysnäkymässä (ellei ilmastosopimus tilannetta parempaan muuta kuten vähän jo lupailtiin) on sopeuduttava suurempaan joukkoon sosiaalitukien käyttäjiä ja siksi myös tukien nipistämiseen kaikilta niitä tarvitsevilta. Ja niistä kotoutujista jotka työllistyvät, tulee tietenkin muiden työllisten mukana uusien työttömien maksajia. Kaikki muu on kosmetiikkaa ja moraalista suuttumusta. Jäljelle jää vain kielto tai hyväksyminen.
Tapasin tänään kantapaikkani tupakkakopissa naisen, joka tekee töitä nuorten turvapaikanhajioiden kanssa. Olin vaikuttunut siitä realistisesta, illuusiottomasta ja kuitenkin inhimillisestä näkemyksestä, joka hänellä oli. Hän sanoi että ei seuraa pakolaiskysymystä mediasta, koska haluaa kohdata nuo ihmiset mahdollisimman suoraan. Eikä myöskään jaksa. Eikä se kuulostanut lainkaan realiteettien pakenemiselta vaan itsesuojelulta, jotta ihmiset jaksaisi kohdata ja heille opettaa ja osoittaa, mikä meillä on sopivaa ja sallittua ja mihin heillä oikeudet ja mihin velvollisuudet. Kohdata siis turvapaikanhakijat reaalisimman "edustajina": ristiritaisina mutta ilman niitä ääripäihin viettäviä merkityksiä ja kaltaisuuksia, joihin hänenkin mielensä niin helposti tarttuu. Tällaisia ihmisiä me juuri tarvitsemme tämän väistämättömän edessä.
torstai 10. joulukuuta 2015
HALUAMMEKO USKOA KATUMUKSEEN?
Kiinnostavaa kuulla murhista epäillyistä veljeksistä lisää. Jos he ovat yhä vakaumuksellisia islamisteja, miksi he ovat täällä? Mikseivät taistele uskonveljiensä rinnalla? Vai ovatko he paossa Isisiä kun alkoivat katua tekojaan ja epäillä katsomustaan? Tämä voi olla myös hyvä selitys oikeudessa. Tosi tai epätosi. Mutta jos tosi, silloin he olisivat, niin vaikeaa kuin se olisikin hyväksyä, aitoja Isistä pakenevia pakolaisia eikä (enää) terroristeja. Eivätkö he silloin, pahan kokeneina ja todistaneina katumuksen käännynäisinä, olisi lähempänä tunnustamiamme arvoja kuin kukaan? He ovat koskettaneet pahaa, ymärtäneet jotain täkeää ja tulleet takaisin.
Aika näyttää. Ehkä.
Aika näyttää. Ehkä.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
KÖYHIEN YSTÄVÄT JA LINNANJUHLAT
Miksi vastustaa vain linnanjuhlia? Miksei joulua samoilla tulilla? Kunnes Suomessa vallitsee täydellinen tasa-arvo ja kaikkien fanittama hallitus.
Kun rahastahan tämä ei ole kiinni vaan periaatteesta. Niin kuin rikkaiden veroissa. Että saako köyhiä ja kipeitä hetkeksikään unohtaa... edes köyhä itse?
Sotaveteraaneja käytettiin ties minkä mielipiteen perusteluna kunnes tehtiin tutkimus veteraanien mielipiteistä. Myös köyhillä on paljon ystäviä.
Vedettäisiinkö töpseli kansakunnan seinästä siis köyhien itsensä vai heidän ystäviensä takia?
Hyvää itsenäisyyspäivää.
Kun rahastahan tämä ei ole kiinni vaan periaatteesta. Niin kuin rikkaiden veroissa. Että saako köyhiä ja kipeitä hetkeksikään unohtaa... edes köyhä itse?
Sotaveteraaneja käytettiin ties minkä mielipiteen perusteluna kunnes tehtiin tutkimus veteraanien mielipiteistä. Myös köyhillä on paljon ystäviä.
Vedettäisiinkö töpseli kansakunnan seinästä siis köyhien itsensä vai heidän ystäviensä takia?
Hyvää itsenäisyyspäivää.
ARMOTON TELEVISIO: Leea Klemolan Maaseudun tulevaisuus Yle Teemalla 5.12. ja Yle Areenalla vielä 29 päivää
En pitänyt Klemolan näytelmästä Kohti kylmempää enkä myöskään tästä. Minun makuuni ne on kirjoitettu ihan liian täyteen, ylienergisesti ja rytmittömästi. Jotenkin kohteettomasti. Ihmettelin myös miksi yleisö nauroi niissä kohtauksissa joissa nauroi. Tai ymmärrän: samassa tilassa ollessa kollektiivinen hauska laskee hauskan kynnystä. Yhdessä on liian helppoa nauraa ja hurmioitua. Teatterin nk. elävä tila on paradoksi: se voi vahvistaa elämystä mutta samalla sumentaa huomiokykya.
Televisio on julma väline ja siksi siitä pidänkin. Ja armollinen. Kanavaa on helpompi vaihtaa kuin lähteä puoliajalta pois kun on maksanut liput. No. Uskon ettei olisi narattanut vaikka olisin ollut paikalla. (Älkää huoliko. Kyllä minä olen elävää teatteria käynyt katsomassa eikä ole silloinkaan välttämättä naurattanut muiden mukana.)
Se taas että tämä näytelmä on yleisöä järkyttänyt kertoo kyllä enemmän yleisöstä kuin näytelmästä. Eli ainako vain taidetta pitää tuhlata konservatiivisen yleisön kiusaamiseen?
---
Näytelmän inspiroima mielleyhtymä:
Eläimet Blade Runnerin tarkoitusta etsivinä tai oikeastaan sen menettäneinä replikantteina; enemmän ihmisen kuvana kuin ihminen itse. Merkityksen puute ja ahdistus on esitettävä satuna tai rinnakkaisen todellisuuden muodossa, jotta se heräisi uudelleen eloon ja sitä huomaisi taas kysyä. Siksi Blade Runnerin replikantit tuntuivat itseään kysyessään transsendentimmilta kuin avaruuteen rappiota pakenevat syvyyttömät ihmiset. Ihmisiltä syvyys oli kadonnut tyyliin Baudrillard. Niin ja tuo Tekoälyn David oli ihmistä suurempi ja syvempi tässä mielessä myös.
Mutta lopun urut soivat toivoa antavasti sekä ihmisille että eläimille. Tai optimistina ainakin kuulin sen niin.
---
Jotenkin tekstiä vailla dynamiikkaa tämä oli. Millään ei ollut minulle mitään merkitystä millään muulla kuin jollain etäisen teoreettisella tasolla.
Käykää lukemassa juttuni Heideggerilaiset pehmolelut tunnisteesta Heidegger. Se natsaa tähän. Varsinkin kun Klemola lausunnoissaan ja ennen näytelmää esitetyssä dokumentissa sivuaa samaa asiaa hiukan toisesta tulokulmasta. Puhuu silleen jättämisestä ja silleen. Näytelmä tosin hukkaa kiinnostavan ajatuksen.
Jos taas argumentoitte minua vastaan sillä, että teatterissa oleellisinta on yhteinen läsnäolo taiteen tilassa ja siksi televisioesityksestä ei voi sanoa mitään, lukekaa kirjoitukseni Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteessa teatteri.
Mutta onnea kaikille niille jotka pitivät tästä.
(Ikimuistettavin teatterikokemus on itseni kohdalla ollut Reko Lundánin ja KOM-teatterin vierailu Seinäjoella: Teillä ei ollut nimiä. Sieltä leijui kotiin.)
Televisio on julma väline ja siksi siitä pidänkin. Ja armollinen. Kanavaa on helpompi vaihtaa kuin lähteä puoliajalta pois kun on maksanut liput. No. Uskon ettei olisi narattanut vaikka olisin ollut paikalla. (Älkää huoliko. Kyllä minä olen elävää teatteria käynyt katsomassa eikä ole silloinkaan välttämättä naurattanut muiden mukana.)
Se taas että tämä näytelmä on yleisöä järkyttänyt kertoo kyllä enemmän yleisöstä kuin näytelmästä. Eli ainako vain taidetta pitää tuhlata konservatiivisen yleisön kiusaamiseen?
---
Näytelmän inspiroima mielleyhtymä:
Eläimet Blade Runnerin tarkoitusta etsivinä tai oikeastaan sen menettäneinä replikantteina; enemmän ihmisen kuvana kuin ihminen itse. Merkityksen puute ja ahdistus on esitettävä satuna tai rinnakkaisen todellisuuden muodossa, jotta se heräisi uudelleen eloon ja sitä huomaisi taas kysyä. Siksi Blade Runnerin replikantit tuntuivat itseään kysyessään transsendentimmilta kuin avaruuteen rappiota pakenevat syvyyttömät ihmiset. Ihmisiltä syvyys oli kadonnut tyyliin Baudrillard. Niin ja tuo Tekoälyn David oli ihmistä suurempi ja syvempi tässä mielessä myös.
Mutta lopun urut soivat toivoa antavasti sekä ihmisille että eläimille. Tai optimistina ainakin kuulin sen niin.
---
Jotenkin tekstiä vailla dynamiikkaa tämä oli. Millään ei ollut minulle mitään merkitystä millään muulla kuin jollain etäisen teoreettisella tasolla.
Käykää lukemassa juttuni Heideggerilaiset pehmolelut tunnisteesta Heidegger. Se natsaa tähän. Varsinkin kun Klemola lausunnoissaan ja ennen näytelmää esitetyssä dokumentissa sivuaa samaa asiaa hiukan toisesta tulokulmasta. Puhuu silleen jättämisestä ja silleen. Näytelmä tosin hukkaa kiinnostavan ajatuksen.
Jos taas argumentoitte minua vastaan sillä, että teatterissa oleellisinta on yhteinen läsnäolo taiteen tilassa ja siksi televisioesityksestä ei voi sanoa mitään, lukekaa kirjoitukseni Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteessa teatteri.
Mutta onnea kaikille niille jotka pitivät tästä.
(Ikimuistettavin teatterikokemus on itseni kohdalla ollut Reko Lundánin ja KOM-teatterin vierailu Seinäjoella: Teillä ei ollut nimiä. Sieltä leijui kotiin.)
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
SPIELBERGIN UMPIKUJA
En ole koskaan pitänyt Spielbergiä syvällisenä perheen kuvaajana. Enemmänkin naiivina romantikkona, jonka kuvitelmassa perheessä on aina sopivasti surua ja menetystä mutta ei koskaan lopullisesti tuhoavaa julmuutta; suru ja menetykset vain vahvistavat perhettä. Ne eivät tunnu olevan koskaan lopullisia ja aitoja koska eheyttävä idea perheestä jää aina elämään.* Spielberg perheen (ja americanan) kuvaajaana on taitava sentimentalisti; kuin Norman Rockwell aikoinaan viikkolehtien kuvituksissaan. (Spielberg onkin minusta Rockwellin perillinen enemmän kuin kenenkään elokuvan klassikon.)
Tekoäly on kuitenkin kiinnostava poikkeus syvällisellä tavalla. Lopun kohtaus jossa robottipoika David kohtaa vihdoin "äitinsä" ja kokee löytävänsä uudelleen perheensä "transsendentin" ytimen, ei ole ikuisen idean vaan poissaolevan absoluutin kuva. Se on fantasia, jonka täydellisyyteen voi eläytyä vain tämän yksin maailmassa ja kielessä "elävän" ja näkyynsä viattomasti uskovan "pojan" kautta. Elokuvassa ei enää ole yhtään ihmistä, jonka silmin näkisimme ja kokisimme Davidin vain koneena, vähempänä kuin kuka tahansa muu. Kohtaus on kuin taitava illuusio: äkkiä onkin helppoa samastua Davidiin ja hänen pakahduttavaan onneensa, koska se on tosinta mitä tunnistamamme maailma voi enää olla. Maailma on kaltaisistamme tyhjä eikä David enää tunnu olennolta, joka haluaa kuulua meihin. Nyt maailma on yksin hänen eikä hän ole enää mitään vähempää. Hän ei ole enää toinen vaan eräänlainen maailma yhtenä ja samana ja siksi hänen unelmansa käy toteen. Kukaan ei voi suhteellistaa sitä. Kohtaus on kuva fantasiastamme: täydellisestä sulautumisesta maailmaan, jossa olisimme yhtä kaiken kanssa.
Kaikessa elämyksellisydessäänkin tämä kohtaus on silti analyyttinen - tai ainakin sen voi sellaiseksi kokea oli tekijän tarkoitus mikä tahansa. Se näyttää fantasian elementit. Se näyttää miten täydellinen fantasia toimii ja mitkä ovat sen ehdot ja rajat. Ja koska se näyttää fantasian elementit ja itseni suhteesa niihin, kohtaus on pakko kokea fantasian kohteen poissaoloksi. Se on sen annettu ominaisuus (halusi vapaa mielikuvituksemme mitä tahansa). Ehkä juuri siksi kohtaus on minulle niin voimakas: tunnen puutteen pakahduttavuuden kun katson sitä; jokin mitä voi vain unelmoida, on edes kuvana mahdollista.
Jos Breaking the wavesin lopun kohtaus jossa Jan nousee kellojen soidessa porauslautan kannelle on täydellinen kuvaus anteeksiannosta, on tämä kohtaus täydellinen kuvaus absoluuttisesta halun täyttymisestä ja onnesta ja samalla sen kipeästä mahdottomuudesta. Toisin kuin David jonka "ufojumalat" ovat laskeneet lumeen keskelle, minä en voi kokea absoluuttia enkä tehdä siitä täydellistä kuvaa, koska jokainen tekemäni mentaalinen rajaus on fantasiaa ja lumetta tuhoa viilto. Toisin kuin Davidilla, maailmaa ja minua erottaa tietoisuuden rajaama ontologinen ero. Adsoluutti on "tuomittu" fantasiaksi. Tekoäly onkin ainoa elokuva, jossa Spielberg maalaa itsensä nurkkaan. Tästä loogisesta umpikujasta perhettä ei voi pelastaa edes idean tasolla. Se elää enää fantasiana jonka tiedämme sellaiseksi. Ja koska lume voi toimia vain tiedostamattomana, kaikki on näkökulmastamme käsin toivottoman suhteellista. Kohtaus on samaa aikaan valtavasti läsnä mutta myös turhauttavasti poissa.
Spielberg tuskin on rakentanut kohtausta filosofisin perustein ja hän varmasti haluaa meidänkin eläytyvän fantasiaan kerronnan ilmeisimmällä tasolla. Ehkä hän jopa ajattelisi että pilaan koko kohtauksen metailullani. Mutta sillä ei ole väliä. Se vain vahvistaa ajatustani ihmisen tarpeesta kokea maallista tai transsendenttia absoluuttia ja pyrkiä siihen hallitsemallaan tavalla - niin kuin Spielberg tässä kohtauksessa elokuvan välineellä.
Elokuva oli alunperin Kubrickin idea, mutta hän halusi Spielbergin ohjaavan sen. Jos Kubrick olisi ohjanut itse, lopun kohtaus olisi ehkä ollut kliinisempi, älyllisempi ja fantasiasta etäännyttävämpi. Onneksi ei ohjannut.
-
* Kolmannen asteen yhteyden isän ufousko kylläkin hajottaa perheen peruuttamattomasti.
P.S.
Suosittelen Robin Woodin inspiroivan kriittistä kirjoitusta ET:stä teoksessa Hollywood Vietnamista Reaganiin.
Tekoäly on kuitenkin kiinnostava poikkeus syvällisellä tavalla. Lopun kohtaus jossa robottipoika David kohtaa vihdoin "äitinsä" ja kokee löytävänsä uudelleen perheensä "transsendentin" ytimen, ei ole ikuisen idean vaan poissaolevan absoluutin kuva. Se on fantasia, jonka täydellisyyteen voi eläytyä vain tämän yksin maailmassa ja kielessä "elävän" ja näkyynsä viattomasti uskovan "pojan" kautta. Elokuvassa ei enää ole yhtään ihmistä, jonka silmin näkisimme ja kokisimme Davidin vain koneena, vähempänä kuin kuka tahansa muu. Kohtaus on kuin taitava illuusio: äkkiä onkin helppoa samastua Davidiin ja hänen pakahduttavaan onneensa, koska se on tosinta mitä tunnistamamme maailma voi enää olla. Maailma on kaltaisistamme tyhjä eikä David enää tunnu olennolta, joka haluaa kuulua meihin. Nyt maailma on yksin hänen eikä hän ole enää mitään vähempää. Hän ei ole enää toinen vaan eräänlainen maailma yhtenä ja samana ja siksi hänen unelmansa käy toteen. Kukaan ei voi suhteellistaa sitä. Kohtaus on kuva fantasiastamme: täydellisestä sulautumisesta maailmaan, jossa olisimme yhtä kaiken kanssa.
Kaikessa elämyksellisydessäänkin tämä kohtaus on silti analyyttinen - tai ainakin sen voi sellaiseksi kokea oli tekijän tarkoitus mikä tahansa. Se näyttää fantasian elementit. Se näyttää miten täydellinen fantasia toimii ja mitkä ovat sen ehdot ja rajat. Ja koska se näyttää fantasian elementit ja itseni suhteesa niihin, kohtaus on pakko kokea fantasian kohteen poissaoloksi. Se on sen annettu ominaisuus (halusi vapaa mielikuvituksemme mitä tahansa). Ehkä juuri siksi kohtaus on minulle niin voimakas: tunnen puutteen pakahduttavuuden kun katson sitä; jokin mitä voi vain unelmoida, on edes kuvana mahdollista.
Jos Breaking the wavesin lopun kohtaus jossa Jan nousee kellojen soidessa porauslautan kannelle on täydellinen kuvaus anteeksiannosta, on tämä kohtaus täydellinen kuvaus absoluuttisesta halun täyttymisestä ja onnesta ja samalla sen kipeästä mahdottomuudesta. Toisin kuin David jonka "ufojumalat" ovat laskeneet lumeen keskelle, minä en voi kokea absoluuttia enkä tehdä siitä täydellistä kuvaa, koska jokainen tekemäni mentaalinen rajaus on fantasiaa ja lumetta tuhoa viilto. Toisin kuin Davidilla, maailmaa ja minua erottaa tietoisuuden rajaama ontologinen ero. Adsoluutti on "tuomittu" fantasiaksi. Tekoäly onkin ainoa elokuva, jossa Spielberg maalaa itsensä nurkkaan. Tästä loogisesta umpikujasta perhettä ei voi pelastaa edes idean tasolla. Se elää enää fantasiana jonka tiedämme sellaiseksi. Ja koska lume voi toimia vain tiedostamattomana, kaikki on näkökulmastamme käsin toivottoman suhteellista. Kohtaus on samaa aikaan valtavasti läsnä mutta myös turhauttavasti poissa.
Spielberg tuskin on rakentanut kohtausta filosofisin perustein ja hän varmasti haluaa meidänkin eläytyvän fantasiaan kerronnan ilmeisimmällä tasolla. Ehkä hän jopa ajattelisi että pilaan koko kohtauksen metailullani. Mutta sillä ei ole väliä. Se vain vahvistaa ajatustani ihmisen tarpeesta kokea maallista tai transsendenttia absoluuttia ja pyrkiä siihen hallitsemallaan tavalla - niin kuin Spielberg tässä kohtauksessa elokuvan välineellä.
Elokuva oli alunperin Kubrickin idea, mutta hän halusi Spielbergin ohjaavan sen. Jos Kubrick olisi ohjanut itse, lopun kohtaus olisi ehkä ollut kliinisempi, älyllisempi ja fantasiasta etäännyttävämpi. Onneksi ei ohjannut.
-
* Kolmannen asteen yhteyden isän ufousko kylläkin hajottaa perheen peruuttamattomasti.
P.S.
Suosittelen Robin Woodin inspiroivan kriittistä kirjoitusta ET:stä teoksessa Hollywood Vietnamista Reaganiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)