Televisio on julma väline ja siksi siitä pidänkin. Ja armollinen. Kanavaa on helpompi vaihtaa kuin lähteä puoliajalta pois kun on maksanut liput. No. Uskon ettei olisi narattanut vaikka olisin ollut paikalla. (Älkää huoliko. Kyllä minä olen elävää teatteria käynyt katsomassa eikä ole silloinkaan välttämättä naurattanut muiden mukana.)
Se taas että tämä näytelmä on yleisöä järkyttänyt kertoo kyllä enemmän yleisöstä kuin näytelmästä. Eli ainako vain taidetta pitää tuhlata konservatiivisen yleisön kiusaamiseen?
---
Näytelmän inspiroima mielleyhtymä:
Eläimet Blade Runnerin tarkoitusta etsivinä tai oikeastaan sen menettäneinä replikantteina; enemmän ihmisen kuvana kuin ihminen itse. Merkityksen puute ja ahdistus on esitettävä satuna tai rinnakkaisen todellisuuden muodossa, jotta se heräisi uudelleen eloon ja sitä huomaisi taas kysyä. Siksi Blade Runnerin replikantit tuntuivat itseään kysyessään transsendentimmilta kuin avaruuteen rappiota pakenevat syvyyttömät ihmiset. Ihmisiltä syvyys oli kadonnut tyyliin Baudrillard. Niin ja tuo Tekoälyn David oli ihmistä suurempi ja syvempi tässä mielessä myös.
Mutta lopun urut soivat toivoa antavasti sekä ihmisille että eläimille. Tai optimistina ainakin kuulin sen niin.
---
Jotenkin tekstiä vailla dynamiikkaa tämä oli. Millään ei ollut minulle mitään merkitystä millään muulla kuin jollain etäisen teoreettisella tasolla.
Käykää lukemassa juttuni Heideggerilaiset pehmolelut tunnisteesta Heidegger. Se natsaa tähän. Varsinkin kun Klemola lausunnoissaan ja ennen näytelmää esitetyssä dokumentissa sivuaa samaa asiaa hiukan toisesta tulokulmasta. Puhuu silleen jättämisestä ja silleen. Näytelmä tosin hukkaa kiinnostavan ajatuksen.
Jos taas argumentoitte minua vastaan sillä, että teatterissa oleellisinta on yhteinen läsnäolo taiteen tilassa ja siksi televisioesityksestä ei voi sanoa mitään, lukekaa kirjoitukseni Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteessa teatteri.
Mutta onnea kaikille niille jotka pitivät tästä.
(Ikimuistettavin teatterikokemus on itseni kohdalla ollut Reko Lundánin ja KOM-teatterin vierailu Seinäjoella: Teillä ei ollut nimiä. Sieltä leijui kotiin.)
Yritin katsoa tätä Klemolan näytelmää pätkissä ja lopulta sain sen kahlattua läpi, mutta kun se ei nappa, niin ei nappaa. Tiedän että näytelmää on kehuttu, esim. HS:n kriitikko Suna Vuori. Näytelmä rakentaa kyllä kiinnostavan tilan, jonka taustalla on ymmärtääkseni jonkinlainen viittaus Mongolian ”paimentolaisiin” mutta joka on kuitenkin sijoitettu Keski-Suomeen. Maaseutu on ajautunut kaaokseen jossa ihmisten ja eläinten roolit ovat jotenkin yhdistyneet. Tämä äärimmäinen tila voi sinällään olla toki kiinnostava, mutta tilan täyttäminen pelkällä merkityksettömällä (moska)puheella ei tuottanut ainakaan minulle mitään kiinnostavaa. Tilan kiinnostavuus tuli käsiteltyä ensimmäisen vartin aikana, varsinainen teksti ei tuottanut siihen enää mitään uutta. Pelkkä tilan kokemus ei tuota riittävää näytelmäkokemusta.
VastaaPoistaMinä pidin Maaseudun tulevaisuudesta. Näin sen teatterissa ja olin aikeissa katsoa vielä telkkaristakin, mutta en ehtinyt. Sehän oli hyvin karnevalistinen. Joskus on hauska katsoa tällaistakin, mutta ei montaa kertaa peräkkäin. Toivottavasti tv-taltioinnissa näkyi, mitä kaikkea tapahtui yhtaikaa ja jopa kahdessa tai kolmessa kerroksessa. Olen kirjoittanutkin tästä jotakin. Oli pakko, kun jotkut epäilivät, etten tykkäisi.
VastaaPoistahttp://marjatankirjat.blogspot.fi/2015/02/koska-maailma-on-totta-valokuvaa.html
Reko Lundan ja KOM on voittamaton yhdistelmä. Minä olen nähnyt varmaan kaikki KOMin kiertuenäytelmät. Sieltä leijui kotiin ... kyllä!
Karnevalismi on oiva lajityyppi, mutta senkin pitää toimia dynaamisesti ja luoda vaikutelma hahmojen mielekkyydestä. Nyt vaikutelma oli minulle se, etteivät hahmot olleet läsnä puhumissaan lauseissa. Etteivät oikein itsekään usskoneet niihin. Tuntuivat marioneteilta.
PoistaTuntuu kuin teatteria riivaisi uudistumisen pakko. Ja yleisö nauttisi enemmän siitä kuin ajatuksista joita yritetään sanoa, onnistuneesti tai onnistumatta. Rajuus on itsetarkoitus. Niin yleisö kuin tekijät ovat tämän rajuuskehän ansassa.
PoistaKun ammattikriitikko kirjoittaa rienaavuudesta joksi yksikään teatteria vakavammin katsova ei enää nähtyä koe (kuin vain ehkä siksi, että on kiva kokea miten kulttuurirahvasta säikytetään ja saa itse kokea olevansa muuta), jokin on pielessä.
Minusta rajuus, rienaavuus tai hätkähdyttävyys perusteluna teoksen laadulle ei yleensäkään ole validia. Herkkyysrajat ovat subjektiivisia. Tuntuu kuin kriitikko vain paljastaisi omia subjektiivisia rienaavuuden rajojaan ja yrittäisi määritellä niitä universaaleiksi. (Teemu Mäen kissavideon herättämän suuttumuksen ymmärrän; juttu mäestä löytyy tunnisteessa teemu mäki.)
Suna Vuoren näkemys itsensä tappamista yrittävästä lampaasta on hyvä. Kamarinäytelmä lampaasta ja hänen isännästään joka ei pystyisi tappamaan lammastaan, olisi ollut hyvä eksistentiaalinen näytelmä. Muutamalla näyttelijällä hahmotettu kuvaus elämää ja kuolemaa kipuilevasta "replikantista". Kuolema ja ei-oleminen on yksinkertainen aihe ja toteutettavissa pienin elein. Mutta Leean persoonahan tuossa näytelmässä oikeastaan karkaa aiheen eteen.
(Klemolan ja Vuoren keskustelu Nokikkain-ohjelmassa hesarin nettisivulla.)