KUINKA KORREKTIA ON TUNTEA TURVATTOMUUTTA?

Jossain kohtaa Pariisia koskevaa keskusteluamme joku kommentoi, että me samastuimme pelkoomme kun Pariisi tuntui Beirutia pahemmalta. Pariisi oli pelkoamme lähempänä. Kirkas huomio.

En ole pasifisti enkä aseistakieltäytyjä (armeija jäi käymättä synnynnäisen munuaisvian vuoksi), mutta armeijan paraateihin olen silti suhtautunut aina pikkuisen turhana ja vaivaannuttavanakin poseerauksena. Kun nyt katsoin itsenäisyyspäivän paraatia, koin väkisinkin sen toisella tavalla kuin tähän asti olen kokenut ja myönnän: Isisin uhasta johtuen.* Ja sillä tavoin projisoin turvattomuudentunteeni todennäköisyyksiin, että tunnen oloni turvallisemmaksi täällä Seinäjoella kuin tuntisin Helsingissä.

Onko tällainen turvattomuudentunne poliittisesti korrektia? Jonkinlaisena punavihreänä joudun tätä itseltäni ja teiltä kysymään. Tai onko sitä korrektia ilmaista? Kenenkään sisäisiä tuntemuksiahan en tiedä. Muodostuuko turvattomuudentunteesta väistämättä ideologista, kun käydään kamppailua diskurssien hegemoniasta kuten Euroopassa nyt suhteessa turvapaikanhakijoihin? Mikään ei nyt ole neutraalia. Turvattomuuskin ikävän konservatiivista? Jos edistykselliseltä kysyy.

Median on pidettävä yllä yhteiskuntarauhaa ja siksi varovaisuus tunnerekisterien kanssa on ymmärrettävää. Tunteet ovat pelottavan voimakkaita ja hallitsemattomia ja siksi niitä on myös kuvailtava varoen. Niitä halutaan lähestyä ilman perusteetonta ja yleistävää turvattomuuden provosointia. (Niin kuin pitääkin tehdä, kaikesta huolimatta; eivätkö juuri muut turvapaikanhakijat käräyttäneet ne kaksi isisveljestä, joista minäkin toivoin parasta kirjoituksessa Haluammeko uskoa katumukseen?)

Median ongelma on yksittäisen ja yleisen suhteessa: esimerkiksi yksittäisen tyttäriensä vuoksi pelkäävän äidin turvattomuutta ei osattu kuvata muuta kuin yksittäisen ihmisen hallitsemattomana ja vähän kummallisena ja huvittavanakin huolena osana leijonapaitojen aatetta. (Jos rehellinen olen niinsiten siihen itsekin reagoin.) Syitä ja perusteita ei haluta ehkä kaivaa esiin, koska epäillään yksityisen ja sinänsä kokijalleen toden tuntemuksen yleistettävyyttä ja edelleen ideologisoitumista julkisen välineen kautta. Näiden äitien mahdollisesti aiheellistakin huolta ei kohdattu aidolla kiinnostuksella. Ehkä heidän huolensa yhäkin nähdään vain sattumalta osuvaksi, kuin pysähtyneeksi kelloksi joka näyttää olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa.**

Turvattomuudentunne on kuitenkin aina jakanut myös uudistusmielisiä ja konservatiiveja eli vasemmistoa ja oikeistoa  - käyttääkseni tätä perinteistä jakoa. Anarkistit tuntuvat jopa kieltävän sen elleivät saa aiheuttaa sitä itse. Konservatiivien ilmaisemana turvattomuus tulkitaan haluksi turvata status quo ja edistyksellisten ilmaisemana horjuttaa sitä. Edistyksellinen turvattomuudentunne on ikään kuin huolta hegemonian ulkopuolelle jäävästä toiseudesta ja edelleen: halua jakaa toiseutta osattomien kanssa***. Voisiko sanoa, että oikeiston tuntema turvattomuus koetaan kriisissä heräävänä tarpeena hegemoniaan ja vasemmiston kokema turvattomuus haluna jakaa tätä hegemoniaa? Tärkein kysymys siis kuuluu, onko meillä nykyisessä tilanteessamme mahdollisuutta ilmaista yhteistä turvattomuuttamme ilman ideologisoitumisen pelkoa?
-

*Jos James Dickeyn Syvä joki oli - kuten eräs ystäväni hyvin huomasi - ilmestyessään hippiaatteen keskelle radikaali teos, niin on se ainakin itselleni sitä samaa tässä turvattomuutta ideologisoivassa ajassa.

**Minua on vaivannut tämä yksittäitapauksen käsite koko ajan. Missä määrin yksittäisen ihmisen turvattomuudentunne ja pelko vastaa todellisuutta; milloin se on niin perusteltu ja milloin syysuhde niin vahva, että siihen voi viitata pelon kohteen tai oman puhetavan perusteluna. Nythän sitten kritisoidaan myös polttopullojen heittelijöiden aiheuttaman uhan ja ilmapiirin väheksymistä kutsuttaessa heitä yksittäistapauksiksi (eikä terroristeiksi). Sama juttu: missä määrin heitä voi kutsua vielä terroristeiksi sillä perusteella, että he nostattavat uhkaavaa ilmapiiriä ja pelkoa ja ehkä rohkaisevat esimerkillään uusia tekijöitä? (Siihenhän ei tarvita järjestäytynyttä toimintaa.) Missä määrin yksittäisellä tuntemyksella voi siis perustella yleistä? Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ilmiöistä on vaiettava vaan että niistä on puhuttava kriittisesti ja analyyttisesti ilman että tapauksia käytetään päämäärähakuisesti oman puhetavan perusteena.

***Pakko myöntää ettei tämä mainio ilmaisu ole omani vaan kollegan keksimä. Keksi sen kun pohdimme toimittajien tapaa lähestyä haastattelemiaan vankeja.