AUTISTINEN STATUS

Edellisen väkivaltaista fiktiota käsittelevän kirjoituksen keskusteluketjussa tein jälleen kerran viittauksia kirjoitukseeni Autistinen status, joka on ilmestynyt Nuorisotutkimusseuran julkaisussa Kauhajoen jälkipaini (toim. Tommi Hoikkala ja Leena Suurpää, 2009). Päätin tehdä kirjoituksesta tämän postauksen, johon olen valinnut oleellisia osia siitä. Viittaan juttuun aika usein eikä näitä kukaan siellä netissä jaksa kuitenkaan käydä katsomassa. Kaikkiin kirjoituksiin joissa pohjana on kirjoitukseni Autistinen status, pääsee nyt helposti tunnisteella Kauhajoen jälkipaini. Tekstit ovat jossain määrin korjattuja ajatuksen kuitenkaan muuttumatta. 

1
Oikeusministeriön ja rikoksentorjuntaneuvoston julkaisemassa Haaste-lehdessä (3/08) Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen yliopettaja Matti Laine viittaa artikkelissaan ”Miksi olemme erilaisia?” Judith Rich Harrisin kirjaan Kasvatuksen myytti. Laine kirjoittaa statuksen merkityksestä rakentuvalle identiteetille: ”Status edellyttää palautetta, vertaamme itseämme saman kategorian ihmisiin. Tarvitaan ’yleistetty toinen’, jonka kautta peilaamme itseämme. (...) Statuksella on itseisarvo, sillä ei vain pyritä ruoan, juoman ja seksin hankintaan. Ja sen menettäminen satuttaa, joskus suunnattomasti. Välitämme statuksestamme kuolemankin jälkeen.”

Statuksessa piiloiset arvomme ikään kuin manifestoituvat ja tulevat maailmaan, niiden uskottavuutta koetellaan konkreettisesti arvojen ja periaatteiden kestävyydellä. Kouluampujien tapauksissa saattaa erityisen tärkeää olla se, miten ulkopuolelta, haastavan toiseuden taholta, heidän arvopohjaansa ja ajatteluunsa suhtaudutaan: koetaanko kyseenalaisetkin periaatteet patologian ilmentymiksi vai ajatteluksi, johon on vastattava ajatelluin argumentein?

Toisin sanoen: millainen yleistetty toiseus näiden poikien olemassaoloa jäsentää: vakavasti ottava vai diagnosoiva? Itselleni tämä kysymys heräsi jo heti tapausten jälkeen, mutta statuksen käsite vielä kirkastaa asetelmaa. Eikö psykologishumanistinen diskurssi tarjoa näille väkivallantekijöille juuri väärää statusta? Ja nettitodellisuus taas oikeaa: vahvistavaa – ja erityisesti: vakavasti ottavaa. Tämän tarjouksen kanssa reaalitodellisuudessa elävän yhteisön on kilpailtava. Ja vielä statuksesta on muistettava tämä: Me oletamme näiden ampujien ”yleistetyksi toiseksi” nettitodellisuuden, piittaamattoman aikuisen tai toimimattoman yhteiskunnan. Samalla kuitenkin unohdamme, että me jotka näin luulemme ymmärtävämme heitä, ehkä olemme juuri sitä etäisintä toiseutta. Ja edelleen: Kun kohtaamme ”pahan”, kiirehdimme diagnosoivaan kieleen ja puhumme huonosta itsetunnosta; etäännytämme pahan laadullisella määreellä. Mutta eikö välittömämmin ole selvää, että ”pahan” itsetunto on omien arvojemme valossa ennemminkin väärä kuin huono? Itsetunto on arvoista ja statuksesta käytävän kamppailun aluetta. Tässä kamppailussa olemme ensisijaisesti osapuolia, emme diagnostikkoja. Itsetunnon kysymys enemmän yhdistää kuin erottaa meitä toisistamme, laatuumme katsomatta.

2
Kun nyt puhutaan koulupsykologian, -terveydenhuollon sekä opetus- ja oppimismuotojen tilasta, pitäisi ainakin spekuloida samalla sitä, kuuluisiko näille nihilisteille oikeus tulla vakavasti otettaviksi ajattelun eikä vain patologian tasolla? Ja vaikka sitten olisivatkin narsisteja, eikö silloin pitäisi vedota mahdollisimman houkuttelevasti ja vastustamattomasti juuri heidän ajatteluunsa? Tätähän pelkää kysyä, koska kokee ehkä itse menettävänsä uskottavuutensa. Mutta sittenkin rohkenen sanoa tämän: koulufilosofi voisi olla ihminen, jonka avulla voisi yrittää poistaa tarvetta kommunikoida asein. Sitähän nämä teot ainakin jossain määrin ovat: kommunikaatiota, halua saada – mielestämme tuomittavakin –maailmankatsomus ja ihmiskäsitys esiin, jaettavaksi ja vakavasti otettavaksi. Toisin sanoen: jos koulupsykologeja, miksei myös sellaisia filosofeja? Yhtä hyödyttömiä tai hyödyllisiä?

3
Koulusurmien ”evoluutio” saattaa näyttää tältä: yhä vahvemmin tekijät kokevat ottavansa haltuun valmiin alakulttuurisen välineen ja halveksivansa itseään sairaaksi tulkitsevaa humanistispsykologista ”toiseutta” (jonka diskurssin yhä paremmin oppivat sisäistämään). Tällöin heidän löytämisensä on vieläkin vaikeampaa. Ja eritoten sen ratkaiseminen, mitä on tehtävä sen jälkeen, kun siinä on onnistuttu? Miten pitkälle kontrollissa ja yksilöön puuttumisessa ollaan valmiita tämän (vielä) tuntemamme oikeus- ja hyvinvointivaltion puitteissa etenemään? Ongelman voi tietenkin kiertää sillä, että alamme rakentaa nyt parempaa päiväkotia, koulua, armeijaa ja terveydenhoitoa potentiaalisille, tuleville ”pahantekijöille”: katkaisemme kärjen heidän maskuliiniselta hormonipiikiltään tai patologiselta kehitykseltään. Voimme siis toivoa, että tuleva maailma on ainakin tilastollisesti parempi. Mutta on puhuttava myös heistä, jotka juuri nyt ovat tekemässä valintoja suhteessaan meihin, ”toiseuteensa”. Eikä ole mahdotonta olettaa, että joku haluaa tulla kohdelluksi vihollisenamme. Nauttii autistisesta statuksestaan ja saa siitä voimaa.

4
Onko mahdollista vihata mitään, minkä suhteen ei tunne millään tavoin pettymystä? Uskon, että lopulta vihaan edetään juuri pettymyksen kautta. En usko puhtaan pessimismin tai kyynisyyden tai edes nihilismin olevan mahdollista. Täysin puhtaassa muodossa ne tekisivät vain jokaisen teon täysin turhaksi, myös kaikenlaisen tuhoamisen itsemurhaa myöten; johtaisivat kaikessa toivottomuudessa ja yhdentekevyydessä pelkästään vihoviimeiseen ilonpitoon (se on kuviteltavissa: iloon johtava nihilismi!). Vihaan niistä ei yksinkertaisesti löytyisi suuntaa ja voimaa. Tarvitaan muutakin: aluksi liian puhtaat ideat ja pettymys niihin, jotta yksilö voisi tuntea joko muut tai itsensä vähäisemmäksi tai epäaidoksi, huonoksi laadukkaan vastakohtana. Jos ja kun uskomme esimerkiksi ihmisen luontosuhteen olleen joskus muinoin enemmän henkinen ja vähemmän tekninen tai vanhempien joskus ennen suhtautuneen lapsiinsa henkevämmin kuin nyt työn ja tekniikan aikakaudella, koemme tietenkin automaattisesti olevamme nyt vähemmän henkeviä ja enemmän teknisiä, siis laadultamme huonompia kuin ennen. Koemme ikään kuin olisimme menettäneet puhtaan olemuksemme. Olemme platonisteja, joita kiusaa ideoiden epäpuhtaus.

Mutta pettymys ideoihin ei vielä riitä. Pettymyksessä vasta luodaan perusta katkeruudelle, joka on avain vihan teoille. Vasta kun ideoiden epäpuhtauteen löydetään syyksi aikomuksellinen subjekti,viha voi syntyä: nykyihmisen liian välineellinen suhde luontoon, nykyvanhempien liian etäinen suhde lapseen. Siinä esimerkkejä puhtaiden ideoiden personoiduista vihollisista. Kuluttavat yksilöt ja huonot vanhemmat. Ei ole tarpeeksi yksinkertaista vihata ajatusta, että evoluutio olisi tuonut tietoisen ihmiseläimen kivikirveen keksimisestä (jolloin paluuta ei enää ollut) nyt tähän tilanteeseen, näkemään tiedon ja tekniikan mahdollistamana itse oman vastuunsa; tai että vanhemmat ovatkin nykyisessä alakulttuurien välisessä kilpailussa suurempien ja aivan uusien haasteiden edessä, ja siksi ehkä myös parempia vanhempia kuin koskaan. Vihan energia, siihen tukeutuva status, vaatii todellisuuden yksinkertaistusta ja sen palauttamista vastuuttomiin yksilöihin.