Miksi miehet lukevat niin kuin lukevat ja naiset omalla tavallaan? Miksi miehet katsovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia elokuvia?
Minä olen jotenkin ihan kypsä tähän sukupuoliseen herra-orja-dialektiikkaan jonka kehästä ei päästä ulos. Jopa naiset itse vahvistavat orjuuttaan valittamalla sitä, ettei joku kirjailija käsittele naisia kirjoissaan tai jossain elokuvassa ei ole naishahmoja. Ja asianmukaiset kriitikot tietenkin perässä.* (Älkääkä nyt vain väittäkö että te ette ole koskaan kuulleet moista pohdittavan.) Eikä samaa jostain syystä valiteta koskaan toisin päin, että nainen kirjoittaa vain naisista tai elokuvassa on vain naisia. Se ei tunnu uhkaavan ketään. Niin kuin asetelma olisi jotenkin ideologinen itsessään.
Mies ei saa unohtua miehiin, mutta nainen saa naisiin. Mies joka kirjoittaa miehistä, on uhka diskurssiiviselle edistykselle. Tai lukee miehiä: kun intoilen Bukowskin Naisista tai Dickeyn Syvästä joesta ja niiden "empiirisestä" eleettömyydestä jota tyyliä rakastan (vaikka Syvä Joki onkin eleginen teos ja Dickey piti Edith Södergranista), tuntuu että minun pitäisi tunnustaa jotain. Jokin sanoihin palautumaton syyllisyys. Etten esimerkiksi ymmärrä naisten irigaraymaista** nestemmäisyyttä ja sisäisyyttä ja luen liian jäykistyneesti jäykistynyttä tekstiä, falloksen periaatteella. Tunnen siis spontaania herran syyllisyyttä.
Kysymys lukeville naisille: Kun valitsette lukemisenne vaikkapa sen perusteella, että kirja käsittelee arjen hallitsemista ja ongelmia ja sen keskeiset henkilöt ovat naisia, tunnetteko pistoa sydämessänne? Koetteko tekevänne valintanne jonkin ylhäältä annetun ideologian vaikuttamana tai tukeutuvanne stereotypioihin? Että olette velvollisia valintaanne, alitajuisesti? Miesten aiheet nimittän saavat minut helposti tuntemaan niin. Heti kun vaikkapa kootaan kirjalistoja sukupuolen mieltymysten mukaan, tämä tunne jostain tuntuu nousevan mieleen. Ikään kuin nainen lukiessaan lukisi automaattisesti orjuutensa ja vapautumisensa historiaa, olisi henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen muutoksen signifioija ja mies taas pitäytyisi vanhassa jäykistyneessä vallassaan eikä edes tunnistsisi herruuttaan. Kuin tuota naislukemista herrankin kuuluisi arvostaa koska vain se luo uutta. Oikeastaan vain sen kautta voi uusi tulla näkyväksi. Juuri niin kuin herran ja orjan dialektiikka opettaa.
Ja vielä toinen kysymys: jos Syvän joen kanoottiporukka muodostuisi naisista tai Tien lapsi olisi tyttö ja aikuinen hänen äitinsä, olisiko teoksia helpompi lähestyä? Ja jos, niin miksi?
Itsekin vastaan. Syvän joen naisporukka olisi valtavan kiehtova ajatus. Elokuvaversio siitä? Tiestä taas olisi todella kiinnostavaa lukea äidin ja tyttären tarina sen jälkeen kun tällä kertaa isä on kadonnut tappamaan itsensä. Oikeastaan kirjassa onkin vavahduttava ja koko teoksen efektillään täyttävä naishahmo noin kolmen sivun verran: äiti joka on päättänyt tappaa itsensä ettei joudu kannibaalien raiskaamaksi. Hän haluaisi ottaa poikansa mukaan ja tappaa tämänkin, mutta isä pysyy kannassaan: poika lähtee hänen mukaansa "vaarallaiselle tielle". Äiti katoaa yksin pimeyteen. Olen lukenut Tien kolme kertaa enkä äidin lähtemistä kertaakaan kuivin silmin.
Taide on eettisen eksistenssin sekä ontologisten ja metafyysisten kysymysten muotoilemista ja kuvaamista. Sukupuoli, ikä ja ihmisen taipumukset ovat muuttujia merkityksiä syntetisoivassa maisemassa, mutta mielestäni mikään niistä ei voi olla periaatteellinen lukemisen tai katsomisen valintaperuste.
En kiellä eriarvoisuuksia johtuivat ne sitten kulttuurista tai jo turhiksi käyneistä biologisista valmiuksista. Tiedän myös, että lukemisen mieltymykset ovat tärkeää kulttuuripoliittista todellisuutta. Tuntuu vain, että tässä on jähmetytty historiallisiin asetelmiin ja kiistoihin siinä, missä ne pitkälti ovat enää psyykkisiä jäänteitä.
-
*Ks. myös kirjoitus Hengen fenomenologiaa väärin kehutusta kauneudesta tunnisteesta herra/orja; lukemisella ja naisen kauneudella on jotain yhteistä.
**Googlaa Luce Irigaray. Tässä ote Wikipediasta: Irigarayn mukaan "E=mc² on sukupuolittunut yhtälö, koska se pitää valonnopeutta tärkeämpänä kuin muita nopeuksia, jotka ovat ihmisille elintärkeitä. Hän on myös kritisoinut fysiikkaa nestemekaniikan vähäisestä tutkimuksesta, mikä hänen mukaansa kielii "maskuliinisten fyysikoiden" suosivan jäykkiä, kiinteitä asioita."
No. Onhan tuossa määrättyä metaforista osuvuutta...
.
Vastaus kolmannen kappaleesi kysymykseen, tunnenko syyllisyyttä, jos luen kirjoja, joiden keskeiset henkilöt ovat naisia: EN KOE.
VastaaPoista"Ja vielä toinen kysymys: jos Syvän joen kanoottiporukka muodostuisi naisista tai Tien lapsi olisi tyttö ja aikuinen hänen äitinsä, olisiko teoksia helpompi lähestyä? Ja jos, niin miksi?"
Vastaus: Ei olisi helpompi eikä vaikeampi lähestyä. Tarinasta tulisi kiehtova myös tällä tavalla.
Siepparin Holden Caulfieldin tapainen itseään etsivä, ahdistunut teini voisi olla tyttö, ja lukuisissa tyttökirjoissa onkin. Salinger nosti teini-iän erityisyyden kirjallisuuteen, ja se on pysynyt tärkeänä nuorten kirjallisuuden aiheena kaiken aikaa. Myös Anna-Leena Härkösen Häräntappaoseen päähenkilö Alpo Korva ja vuoden nuortenkirja-Finlandian saaneen Nadja Sumasen Rambo-kirjan Rambo voisivat olla tyttöjä. Minusta on ihan sama kumpaa sukupuolta he ovat. En valitse koskaan kirjoja tai elokuvia sen mukaan, onko niissä enemmän naisia vai miehiä.
Osa naisista lukee monipuolisesti sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, joissa on henkilöinä joskus enemmän miehiä joskus naisia. Osa, ehkä pienempi osa, tuntee enemmän omakseen naisten kirjoittamat naisille osoitetut kirjat ja naisille markkinoidut elokuvat, ja ovat makunsa vuoksi syyllisyydentuntoisia ja puolustuskannalla, koska nämä kirjat ja leffat ovat yleensä kevyttä viihdettä. Joskus tähän luokitukseen joutuu myös kirjoja, jotka eivät niin kevyitä ole. Kaari Utrion tuotantoa on ehkä turhaan leimattu kevyeksi naishötöksi. En tiedä, kun en ole lukenut.
Scifistä on tullut uusi molempien sukupuolten omakseen kokema genre. Mutta kyllä senkin sisällä on jakoja naisellisempiin ja miehisempiin alalajeihin.
Palatakseni vielä tuohon alkukysymykseesi, niin eräkirjallisuus ja tietty sotakirjallisuus eivät houkuta, enkä tunne siitä yhtään syyllisyyttä. Ne luokittelen miehisiksi lajeiksi.
Ymmärrän kyllä tuon historiallisista syistä johtuvan syyllisyytesi.
Miehet ovat saaneet kirjoittaa ja lukea pitempään kuin naiset. Mutta kyllä naiset ovat nyt ottaneet niin paljon kiinni, että syyllisyyteen ei olisi aihetta. Miesten syyllisyys on vähän kuin onnettomuudesta pelastuneen traumaa.
Väestöliiton asiantuntijan Heli Vaarasen kannaotto HS:ssa siitä, miten naiset vähättelevät ja komentelevat miehiään parisuhteessa kuuluu ilmeisesti myös tähän historian painolastiin. Olen kyllä tämänkin todennut monta kertaa. Jotkut naiset ovat myös kovia yleistämään miesten törppöilyjä kaikkiin miehiin.
"Miesten syyllisyys on vähän kuin onnettomuudesta pelastuneen traumaa."
PoistaHyvin ja hauskasti sanottu. Käyppä lukeen tuo Hengen fenomenologiaa-juttu. Olisi kiva kuulla tuntojasi siitä. Siitä oli Ilkassa lyhyempi versio ja olen saanut kiitosta juuri naisilta. Näitä juttuja on joskus hauska kääntää ihan nurinperin.
Minulle kirjoittajan sukupuolella ei ole väliä, kunhan kirja on hyvä. Mutta syyllisyys on nykyaikana läsnä pelissä heti, jos sanoo jotain vähän poikkiteloista naisen kirjoittamasta. Tulee sellainen tunne, että osallistuu nimenomaan naisten halveksimiseen ja polkemiseen maskuliinisin kriteerein, vaikka sanoisi ihan samat asiat kuin miesten kohdalla. Tämä on kyllä ainakin minuun iskostunut ja omaa toimintaa automaattisesti korjaava psyykkinen skripti. Siitä pitää päästä eroon. Tällä tavoin valtasuhteet on rakennettu meihin ihan fyysisesti. Naista kohtelee väistämättä ikään kuin heikompaa astiaa, vaikkei siihen olisi mitään syytä. Miesten välille on vaikeampi rakentaa nimenomaan herra-orja-dialektiikkaa, siinä aktivoituu pikemminkin isä-poika- tai mestari-haastaja-dialektiikka.
VastaaPoistaMinä jos kuka olen miestekijöiden tekeleiden lukija, tahtomattani? Poikkeuksia on matkalla varrella ollut mm. Duras, Oates, Krohn, jopa Snellman ja Atwoodkin jossakin vaiheessa, mutta kyllä se on rehellinen ollakseni ollut suhteessa todella pieni määrä.
VastaaPoistaEn ole valinnut kirjoja mielestäni sukupuolen perusteella, uskon niin, mutta niin vain on käynyt. En osaa selittää miksi. Selailen ja luen pätkiä kirjoista ennen kuin ostan tai lainaan ne. Jos silloin ei syty, ei syty. Mutta karu, tai sitten vain ihan luonnollinen totuus on se että TOP 20:ssäni ei taida olla yhtään naistekijää.
Se ei muuten tarkoita mitään. Niin vain on.
Ennen kiinnostavia naistekijöiden aiheita luin enemmän mutta nykyään kun naiskirjailijamme ovat ryhtyneet historiallisten sota yms. muiden aiheiden fiktiivikertojiksi ei minua kiinnostaa senkään vertaa (Kettu, Oksanen ja muut.)
Realismia saa olla mutta luen historia- ja sotajuttuni muista formaateista.
Ja kyllä.
Kyllä tätä mieskirjakeskeisyyttä joskus joutuu selittämään.
En kuitenkaan ala lukemaan mitään muutenkaan koskaan sen vuoksi että pitäisi ja pitäisi.
Suunnitelmissani on kyllä tutustuminen Ingeborg Bachmannin tuotantoon. Mutta siihen on syynä Handke ja Berhard jotka usein liitetään häneen. Merkittävä miestekijä tavallaan ylevöittää, hah? No, ei kai sentään.
Eikö se ollut juuri IB joka sanoi (Celanille?), että loppujen lopuksi elämä on surullista.
jope
Mulla on ollu hyllyssä varmaan 30 vuotta ingeborgin kirja... lukematta.
PoistaEn näköjään ole yksin tämän fiiliksen kanssa.
Sarrauten Kultaiset hedelmät on mahtava.
Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo jenna ja varsinkin sen ensimmäinen luku missä ne on vierailemassa päihdelaitosessa on hienoa eleetöntä kokeilua. Omaperäistä ja luontevaa. Ihan kuin olisin löytänyt tavan käyttää kieltä uudelleen.
Christien Ikiyötä en lakkaa ihailemasta.
Annie Broulxin novelli Brokeback mountain on hieno (mutta elokuva hirrrrvittävän yliarvostettu, se ei pysy kasassa ja ne vanhentamismaskit... aargh, ajassa liikkumien oli moka, ja ymmärrän että amerikassa homous oli raju juttu, minusta se oli vähän haukotuttavaa).
Flannery O'Connor...
Runoilijat ovat tietenkin oma lukunsa. Eeva-Liisa Mannerin universumi... (ostimme joskus 80-luvulla kolme Mannerin teosta kokkolalaisesta divarista.
No. Sitten, aika pian sen jälkeen, tuli doku Mannerista, jossa hän kertoi käsialastaan, isoista rivienväleistä. Tekstistä oli lähikuvia ja huomattiin että, pahus, nuo meidän ostamat kirjat olivat Mannerin omistuskirjoituksin varustettuja. Jollekin ystävälleen. "Korjatuin anekdootein, Eeva-Liisa" luki yhdessä samalla käsialalla jasmalla rivienvälillä. Onneksi olivat ajautuneet Kokkolaan. Helsingissä joku olisi huomannut omistuksen...)