lauantai 27. helmikuuta 2016

ÄÄRIPÄISYYKSISTÄ: Teemu Selänteen tapaus

Edellinen kirjoitukseni Tulitikkutehtaan tytöstä poiki itse aiheeseen kuulumattoman mutta inspiroivan keskustelun. Tämän tekstin piti olla kommentti tuossa ketjussa, mutta tunsin oivaltavani jotain sellaista mistä piti tehdä oma juttunsa.

...


Kuinka paljon tunteiden kuljettama huolimaton puhunta ja siihen takertuminen (eli ne paljon puhutut ääripäät) ovatkaan synnyttäneet vihaa  ja älyllistä teeskentelyä tässä maassa. Teemu Selänteen tapaus on kätevä esimerkki.

Kun Selänne ei kommentoidessaan turvapaikanhakijoiden raiskausepäilyjä heti samalla puhunut vaikkapa raiskauksiin syyllistyvän työsopimuksella maassamme olevan ammattikiekkoilijan karkotuksesta, siihen tartuttiin kuin rakkikoirat. Ja kyllä. Se on hyvä huomio ja Teemu Selänne olisi myös voinut vaikka tarkentaa tuota myöhemmin tyyliin "en tullut ajatelleeksi". Mutta: samoin toinen osapuoli olisi voinut twitterissä kysyä kiihkottomalla intonaatiolla tätä suoraan olemassa olevalta epätietoisuuteen kykenevältä ihmiseltä eli Teemu Selänteeltä.

Teemu Selänteellä on suuri vastuu esikuvana ja siksi kohu tietenkin ihan aiheellisestikin nousi. Mutta vastuu on myös kaikilla niillä, jotka hänestä tai hänelle aiheesta suoraan tai epäsuorasti twittaavat tai tällä tavoin bloggaavat. Haluammeko älyllisyyteen verhotulla aggressiolla eli sarkasmilla ja eklektiolla lisätä vuorovaituksellista osaamattomuutta vaikkapa niissä nuorissa, jotka Selänteen edesottamuksia, ajatuksia ja juuri näitä keskusteluja hänestä seuraavat? Vai ehkä sittenkin tehdä vuorovaikutukseen kykenevää ihmistä, Teeme Selännettä, näkyvämmäksi ja elävämmäksi ja siten vielä paremmaksi esikuvaksi. Jos sitten Selänne ei lähde tähän mukaan, sille emme tietenkään voi mitään.

Tämä koskee tietenkin kaikkia tähän loputtomaan keskusteluun osallistuvia teemuja, matteja, maijoja ja veronikahonkasaloja. Epätietoisuutensa voi löytää vain toisen elävän ihmisen avulla eikä niihin eklektiivisiin ääripäihin lukkiutumalla. Kyse on siis siitä, missä määrin puhumme elävälle ihmiselle kun puhumme toisillemme.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

YKSITYISKOHDILLA ON VÄLIÄ: Tulitikkutehtaan tyttö (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 1.8.)

Fiktion todenperäisyyksien tivaajat nähdään sen lakeja ymmärtämättöminä hölmöinä, jotka eivät tiedä mistä puhuvat. Otan tässä kirjoituksessa siis riskin ja yritän vakuuttaa mitättömältä tuntuvan yksityiskohdan ja sen uskottavuuden olevan dramaturgisesti tärkeää. Esimerkkinä käytän Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttöä.

Tulitikkutehtaan tyttö on hieno elokuva ja juuri siksi sen virhe tuntuu niin häiritsevältä. Virhe on Iiriksen käyttämän rotanmyrkyn liian vähäinen määrä. Miksi se on virhe? Koska se etäännyttää katsojan siitä, mikä teoksessa on oleellista.

Epäuskottavan yksityiskohdan vaikutus tuntuu erityisesti pitkässä ja hienossa otoksessa, jossa savuketta polttava Iiris odottaa Tsaikovskin Pateettisen sinfonian soidessa vanhempiensa nauttivan viimeisen ateriansa. Kohtaus menettää kohtalokkuuttaan ja traagisuuttaan siitä yksinkertaisesta ja jopa huvittavan pieneltä tuntuvasta syystä, että koska Kaurismäki ei ole syystä tai toisesta korostanut tappavaksi riittävän myrkyn määrää, katsoja alkaa tätä yksityiskohtaa ajatella, jos sen tulee huomanneeksi. Kun tuo häiritsevä ”epäolennaisuus” on sitten kerran livahtanut mieleen, sitä ei enää saa sieltä pois. Osa elokuvan vaikuttavuutta katoaa ja muuten ihailtavan tarkasti ja täsmällisesti rakennettu melodraama kärsii yksityiskohdan etäännyttävästä epämääräisyydestä. Kun kuoleman tunnun pitäisi kohtauksissa olla vahva, myrkyn naurettavan pieni määrä, siis loraus pulloon josta kaksi ihmistä juo aterian aikana paukun tai kaksi, pilaa väistämättä kokonaisuutta. Kaurismäen olisi pitänyt varmistaa, ettei katsoja harhaudu sivupoluille vaan keskittyy siihen, millä ohjaaja haluaa katsojaan tehdä vaikutuksen.

Koska olen itseäni epäileväinen luonne, olen katsonut elokuvan uudelleen ja uudellen ja etsinyt vihjettä mahdollisesta pitemmän ajan kuluessa tapahtuvasta myrkyttämisestä, jota ei näytetä (jolloin kyse olisi elliptisyydestä). Mutta ei, aina tulen samaan tulokseen: Kaurismäki on ollut huolimaton. Hän tekee dramaturgisen virheen. Enkä ole tässä yksin. Ystäväni harmittelee samaa ongelmaa. Tosin hänellä olisi myös ratkaisu siihen. Otos sienikirjan kohdalta valkoinen kärpässieni, siinä kolme ristiä erittäin myrkyllisen merkiksi ja sen jälkeen himmennys ja aukeaminen otokseen, jossa Iiris on tekemässä ruokaa ja siitä edelleen elokuvassa olevaan mainioon otokseen, jossa vanhemmat lakonisesti kutsutaan syömään. Tuo ratkaisu ei harhauttaisi ajatuksia myrkyn määrään ja elliptisyys toimisi. Nerokasta ja niin kaurismäkeläistä. Harmi etten itse keksinyt tuota. Puhumattakaan maestrosta itsestään.

Tämä on joidenkin mielestä ehkä pyhäinhäväistystä, mutta sanon sen silti: Kaurismäen hienointa teosta voi dramaturgian opetuksessa käyttää esimerkkinä siitä, milloin virheellisellä tai epämääräisesti perustellulla yksityiskohdalla on fiktion vaikutusta latistava merkitys.

Kaurismäen elokuvat ovat katsottavissa Yle Areenassa vuoden loppuun.

lauantai 13. helmikuuta 2016

YLÖSNOUSEMUS, LANKEAMINEN VAI PELKKÄ DEPRESSIO? Trierin Melankolia tänään Teemalla



Melankolia ei ole Trierin paras saavutus (Breaking the Waves on) mutta ehkä tärkein elokuva, koska se puhuttelee niin suoraan ihmisen sisintä ja hänen salattuja huolia ja pelkojaan. Siksi päivitän tätä kirjoitustani jo kolmatta kertaa, kun elokuva taas esitetään Teemalla.


Otsikossa kysyn, onko Melankolia sittenkin vain pelkkä depression kuvaus. Ehkä. Mutta se on myös depression ja siksi samalla inhimillisen olemassaolon ontologisen rakenteen ja sen asettamien peruskysymysten kuvaus. Siksi filosofointini teoksen suhteen on mielestäni perusteltua.



                                                                     ***



Melankolia voi olla tylyä piruilua Trieriltä. Että hän onkin katolisuuden jälkeen kääntynyt marxistiksi ja tuhosta nauttiva Justine on hänen alter egonsa. Kun mitään ei ole enää tehtävissä, nautitaan edes näiden riistävien ja liikaa kuluttavien tollojen tuhosta. (Niiden autotkin ovat niin pitkiä etteivät käänny tiellä.) Trierin voi halutessaan nähdä ekologisena kulttuuripessimistinä ja ihmisvihaajana, jolloin Melankolia olisi aikaan ja paikkaan tiivistetty kuva siitä mielenmaisemasta, jota emme osaa muuten kuvitella maailmanlopun kuluessa. Melankolia luokan tai ihmiskunnan tuhona.



Tai ehkä Justine on filosofinen kertomus nietzscheläisestä nihilististä, joka löytää tuhon edessä itsensä ja nihilisminsä ylittämisen, yli-ihmisyytensä. Toisaalta: hänet voi nähdä sittenkin vielä liian kaunaiseksi siihen eli liikaa reaktiivisuuteensa kiinnittyneenä yksilönä, jonakin liian inhimillisenä.



Kumpaa siis Melankolia on? Luokkavihan metafora vai (epäonnistuneen?) nietzscheläisen yli-ihmisen kuvaus?  Tai ovatko nämä yhdistettävissä ja jos niin millä tavalla?

                                       

Tietoisuus ilman tulevaisuuden ideaa on oleellisesti vajaa. Hyödytön vapaudestaan ja myöhässä maailmasta. Siksikö ihminen niin vaistomaisesti tarvitsee uskontoa ja tuonpuoleisuutta? Vapautuakseen reaalisen aja(ttomuude)n puristuksesta. Toisin sanoen: Missä kulkee se raja, missä vielä voimme kokea satunnaisen olemassaolomme mielekkääksi, kyllin absoluuttiseksi?                                                           


Ajattelemisen vapauttava päättyminen? Suunnattoman lopun nautinto? Absoluuttisen vapauden kammottavuus ja kauneus; sen tuleminen havaittavan ja koettavan piiriin; reaalisen tietoisuuden pakottavuus. Katsokaa! Tältä konkreettisimpaan puristettu tietoisuus ja sen vapauden hyödyttömyys näyttää. Tämä elokuva on kertomus siitä.



Maata lähestyvä planeetta Melankolia on ihmiselle sisäisen kokemuksen ja ulkoisen todellisuuden katarttinen lankeaminen yhteen. Läsnäolon metafysiikan todentumista. Yksilöstä riippuu, onko se vapauttava ylösnousemus vai nihilistinen lankeaminen. Euforiaa sattuman absoluutista vai epätoivoa tähän asti vain retoriikkana esitetyn turhuuden lopullisesta konkretisoitumisesta?



Planeetta Melankolia on kuin lopultakin aineellistuvaa reaalisen mahdottomuutta. Siis kauhua tai vapautumista. Melankolia on kauhistuttava paradoksi: vapauden ja vilpillisyyden (mauvaise foin) ykseys kun ne ovat käyneet kumpikin hyödyttömiksi; vapauden ja itsepetoksen erottamattomuutta. Siksi Justinen moralismi siskon ehdottaessa viimeistä lasillista yhdessä tuntuu minusta vain ja pelkästään katkeruudelta tai vahingonilolta tai kaunaiselta reaktiivisuudelta niin kuin Nietzsche ehkä sanoisi. Miksi Justinen totuus olisi enää enemmän merkityksellinen? Eikö hän tässä hetkessä itsekin ole enää nihilismiinsä jumittunut kyynikko, joka nauttii sisarensa hädästä kun ei muutakaan tarkoitusta itselleen enää löydä? Nihilisminsä ylittänyt ottaisi vastaan tarjouksen viimeisestä yhteisestä lasillisesta.



Justine on ikään kuin tyly kristushahmo, joka ei antanutkaan anteeksi ja jolle turhamaisen ihmisen kääntymys tulee liian myöhään. Vain lapsi on oikeutettu lohduttavaan itsepetokseen koska ei ole ehtinyt rakentaa syyllisyyttään valmiiksi. (Tulkaa siis lasten kaltaisiksi jos vain vielä ennen maailmanloppua ehditte.)



Ehkä Trier elokuvassaan yrittää ikään kuin ylittää sairautensa hahmottomuutta konkretisoimalla sitä taideteokseksi. Ainakin vaikuttavan sellaisen hän mielestäni on onnistunut luomaan.

...


P.S. Justinen mahdolliset yliluonnolliset ominaisuudet (pähkinöiden määrän tietämien) ovat täysin turhia ja mielestäni jopa tulkintani perusteita ja vaikutusta heikentäviä elokuvan kannalta. Tietenkin jos tulkintani on yksinkertaisesti vain epäuskottava, olkoon sitten niin. Mutta ainakin Justinen yliluonnollisuus tuntuu taas Trierin tarpeelta mystifoida naista. Ks. Breaking the Waves: Trierin tuhoava mielikuvitus?

torstai 11. helmikuuta 2016

HOUELLEBECQ, STALLONE JA MUITA DUALISTEJA

Houellebecqissä minua aina vain vaivaa joku dualistinen asetelmallisuus tuossa hänen teoksissaan toistuvassa maallistumisen, nautinnon, globalisaation ja kulutuksen teemassa. Hänen materialismin yksinkertaistuksessaan on liikaa närkästynyttä moralistia.  En saa tunteestani vielä tarkkaa otetta, mutta jotenkin H vetää mutkia hirveän suoriksi. Hän on kirjallisuuden Sylvester Stallone.


Kuten lukijani jo varmasti tietävät, puhuessani Stallonesta en ole sarkastinen. Pidän paljon suorasta ja karkeasta neljännestä ja siis kuulemma (onneksi) viimeisestä Rambosta, sen militantista dualismista. Mielleyhtymä Houellebecqiin heräsi kommentoidessani Tommi Melenderin Antiaikalaisen viimeisimpään kirjoitukseen Kääntymyksen kynnyksellä. Myös Stallone dualisoi haastavasti (pasifistisen) suvaitsevaisen humanistin todellisuutta; synnyttää suoruudessaan ja provokatiivisuudessaan jotakin johon on pakko yrittää edes hypoteettisesti sovittautua ja katsoa, mitä siinä kohtaa omille arvoille tapahtuu.


Sitten on muitakin hyviä esimerkkejä dualistisista teoksista, joissa voi nähdä sukulaisuutta Houellebecqiin. Peckinpahin Olkikoirat tai ikisuosikkini James Dickeyn (romaani) Syvä joki. Tai Taksikuski. Noihin kaikkiin mainittuihin, siis Houellebecqiä myöten, sopii sama määritelmä jonka muotoilin Stallonen kohdalla.


"Houellebecqin poliittiset visiot tuntuvat yliampuvilta, kun muistetaan, että Ranskan väestöstä vain kahdeksan prosenttia on muslimeita. Äärioikeisto näkee islamin toisaalta uhkaavana ja määrätietoisena, toisaalta alkeellisena ja takapajuisena. Toisaalta sitä pelätään, toisaalta ylenkatsotaan." Näin kirjoittaa Melender.


Nuo kaksi ominaisuutta, määrätietoisuus ja takapajuisuus, tukevat toisiaan. Ja jonkin pelko ja ylenkatse antaa tuolle jollekin juuri sinnikkyyttä ja voimaa. Määrätietoisuus, pelottavuus ja takapajuisuus eivät ole vastakohtia. Juuri liika älyllinen reflektio häiritsee määrätietoista uhkaavuutta ja tekee siitä turvallista. Tai tarkemmin: älyllisesti reflektoiva ei haluaisi määrätietoisen uhkaavuuden, oman tai toisen, edes olevan vaihtoehto vasta kun on ihan pakko. Siihen saakka hän haluaa kokea sitä taiteen ja viihteen avulla, vaikkapa noiden edellä mainittujen teosten parissa. Niin kuin minäkin. Ja eikö tämän bloginkin pitäminen ole juuri sisäisen dualisminsa hallitsemista?


Tämä ristiriitaisten halujen kuilu minua tuntuu koko ajan nielevän. Ja tuo oikeiston islamille antama määritelmä siis sopii kaikkiin ääriliikkeisiin kun ne asetetaan vaistojen ja tunteiden yhteyteen ja irrotetaan ulkoasustaan. Mutta joskus, niin kuin juuri nyt, dualismi tuntuu palaavan voimallisesti fiktiosta takaisin jokapäiväisyyteemme.



perjantai 5. helmikuuta 2016

MIELENILMAISUT SEINÄJOELLA 6.2.2016 (päivitetty 10.2.)

Seinäjoellä ilmaistiin mieltä puolin ja toisin 6.2.2016. Minä olin "suvakkien" puolella ja kävin lämmittelemässä ja sikaroimassa kantapaikassani, jossa myös toisen puolen edustajat kävivät. Syntyi keskustelua aiheesta Suomen Sisulaisen ja Seinäjoen partiomiehen  eli 105th Guardiansilaisen kanssa. (Ei siis Odinin soturin kun niitä ne eivät kertomansa mukaan tänne halunneet kaduille vaikka mahdollisuutta on tarjottu.)

Partiomiehelle korostin sitä samaa kuin aiemmassa keskustelussa* toisen partiolaisen kanssa: että mikäli partiot tulevat jäädäkseen, odotan turvallisuuden olevan aatteellisuutta ensisijaisempaa. Tähdensin myös eurooppalaisen historian muistettavuutta: äärimmäisyydet ovat karanneet käsistä hitaasti sallien ja huomaamatta. Sisulainen valitti siitä yhdistyksensä rasistisesta leimasta, joka heillä on. Eräs keskustelussa mukana ollut puolituttu muistutti, että kyllähän myös sitä ainesta joukostanne löytyy ja siksi ei mikään ihme. Minä jossain vaiheessa vielä kysyin, että tuomitsevatko selkeästi ja julkisesti joukossaan polttopullot ja suvakkihuorittelun sekä muut typerät asiattomuudet, että ihmisten käsitys sitten muuttuisi heidän suhteensa kun sitä kerran haluavat? Mielikuvan muuttaminen itsestään ei ole niin vaikeaa kuin äkkiä luulisi. Ja vaikka Sisun porukassa ei räyhähenkiä olisikaan, olisi tämä ehkä tärkeä viesti niille samanmielisille, jotka vihassaan tätä maltillista viestiä yhä kykenisivät ottamaan vastaan (ja koska meidän "suvakkien" puolelta asiattomuuksien kommentointi kuullaan tässä kiihtyneessä asetelmassa joko rajattomuuden vastuuttomana puolusteluna tai vastahyökkäyksenä, vihan kehä on taas valmis). Sisulainen vakuutti, että moista laittomuutta ja asiattomuutta heillä ei suvaita. Minulla ei ole syytä epäillä hänen henkilökohtaista vilpittömyyttään, mutta odottaisin vielä Suomen Sisun periaateohjelmaan ilmestyvän ehdottoman selkeän kirjaamisen asiallisesta kommentoinnista ja laillisesta toiminnasta. (Sitä en huomannut keskustelukumppaneiltani kysyä että jos rasisti- ja natsismisyytöksistä halutaan eroon, miksi kukaan ei lauantain tapahtumassa noussut Rajat kiinni! -puolelta lavalle ja hillinnyt vuorossa olleen puhujan hyytävän "parempi isänmaallinen rasisti kun maanpetturi suvakki" -julistuksen herättämää fanaattista joukkohurmaa? Miksi? Eikö jonkin asenteen voi tässä perustellusti ajatella yhdistävän tätä joukkoa?)

Toivoimme kumpikin - ja haluan yhä uskoa että vilpittömästi - kiihkottoman ja asiallisen vuoropuhelun joskus mahdollistuvan. Sain jopa kutsun Suomen Sisun kokoukseen. Ehkä tapaamisesta tulisi mielenkiintoinen. Tosin yhteisymmärrykseen tuskin pääsisimme johtopäätösten suhteen ja tuskin tulisimme jakamaan samanlaista käsitystä länsimaiden perikadosta (vaikka Houellebecqin romaaneita kiinnostavina pidänkin). Mutta jos edes voisimme jakaa jonkinlaisen vilpittömän epävarmuutemme todellisuudesta ja jopa joissain yksityiskohdissa jotain jaettavaa, olisin tyytyväinen. Ehkä yhteinen epävarmuus saisi edes vihaamaan vähemmän; ehkä silloin voisimme olla toisillemme jotain muuta kuin kaiken sallivia suvakkeja tai turvallisuudella laskelmoivia rasisteja ja ehkä silloin voisimme valita puolemme heti yleistymättä toisillemme ja itsellemme.

Onko tässä kysymyksessä olemassa kahta ääripäätä, kysytään. Minä vastaan että on: yhtäällä sisäistä eheyttämme palveleva ekletismi ja toisaalla epävamuutensa tunnistava ja tunnustava ajattelu. Käsi sydämelle: olemmeko jaksaneet (ymmärrettävistä syistä) aina ilmaista itseämme tarkasti ja vailla kiihkoa? Salaisia sisäisiä ristiriitojamme salaamatta? Vai onko tapamme kommunikoida ollut ennemminkin väline suojata uhattua ideologiaamme ja vahvistaa itseämme, toisin sanoen: näyttää eheältä? Sitä puhetta koen tässä ajassa kuulevani eniten. Vastauksia en kuitenkaan esittämiini kysymyksiin kummaltakaan puolelta odota, riittää että edes sisimmissämme kysymyksiini vastaisimme.

Hyvät ihmiset: meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi vihaan, tahdittomuuteen, pilkkaan, raivoon, toistemme karnevalisointiin ja mitätöintiin. Se kaikki on itsekästä ja rajaa ulos ne ihmiset, jotka haluamme käsittääkseni ottaa tässä vakavasti: aidosti hädässä olevat ja sittenkin, edes hiukan, myös toisemme. Minusta nyt olisi aidon vakavoitumisen ja tarkan vuoropuhelun paikka. Muuten edessämme on ikuisuuksiin aina vain samaa eikä koskaan mitään muuta. Jäljelle jää pelkkä asenteellinen kamppailu ja itsensä ja ryhmänsä todistelu voittajaksi sillä aikaa kun viranomaiset yrittävät selvitä jostain, joka välillä tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä ja josta täysin ilman hyvinvoinnin uhrauksia ei ehkä tulla selviämään. Ainakaan mikäli ehdoton ihmisyys meille jotakin merkitsee.

Tärkeää on, että osaamme vaalia kulttuurista perintöämme ja hyvinvointiamme kiihkottomasti puolin ja toisin ja myös vaatia kiihkottomasti muualta tulleilta niiden mahdollistamien arvojen jakamista. On yhtä vastuutonta kärjistää eurooppalaisen kulttuurin tuhoutumisen kauhukuvia** kuin vaieta sen säilymisen huolesta äärinationalismin vastustamiseen vedoten. Rajat kiinni tai ihan auki: onko kukaan sisimmässään todella kumpaakaan mieltä? (No hyvä on, aina löytyy ääripäitä, mutta katkaistaan ne suosiolla kummastakin päästä pois.) Vai julistaako kumpikin kantaansa vain kuuluakseen johonkin? Kuten jo aiemmin olen kirjottanut, usein tuntuu siltä että ihmiset pitäisi pudottaa kosmiseen tehosekoittimeen saadakseen kunnollisen tuntuman yhtään mihinkään.

Jos joku nyt kokee tässä puheessani tulleensa syrjityksi tai väheksytyksi, se ei ole missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Mutta jos omalle puolellensa haluaa vetäytyä, tästäkin "presidentinpuheesta" syyn siihen varmasti löytää.

P.S.
Kun RK-väki torilla julisti että edustamme enemmistöä, siinä yhdistettiin virheellisesti kaksi kokemuksen rekisteriä. Suuri osa kansasta epäilemättä tuntee hämmennystä ja epävarmuutta tässä ajassa ja haluaa tarkkuutta rajoilla, mutta suuri enemmistö ei välttämättä jaa sitä tunnerekisteriä, asennetta ja johtopäätöstä, jota RK:n äärimmäinen porukka jakaa. Enemmistön käsite pistetään syntetisoimaan todellisuutta väärällä tavalla.

-

*Ks. myös Ykkösten ja nollien välissä

**Tässä Niinistökin olisi saanut tarkentaa tarkoitustaan - varsinkin kun kaikella puhtaaseen kulttuuriin viittaavalla on väkisinkin historiassamme fasistinen kaiku. Ja nyt siihen puolin ja toisin tartutaan kiihkeällä energialla. Lauantain tapahtumassa ei jäänyt epäselvyyttä siitä, kumman agendaa Niinistön puhe palveli. Eikä Teemu Selännettäkään unohdettu.




tiistai 2. helmikuuta 2016

KYSYMYKSIÄ RIKOKSESTA JA RANGAISTUKSESTA YLEN KULTTUURICOCKTAILISSA

Kuuntelin työpöytäni ääressä Ylen Areenasta, siis radion puolelta, mahdottoman kiinnostavaa Kulttuuricocktailin jaksoa rikoksesta ja rangaistuksesta, tai tarkemmin rangaistusten merkityksestä. Piti oikein välillä lopettaa työnteko kun tuli tarve paneutua kuuntelemiseen. Äänessä olivat toimittajan lisäksi Tommy Uschanov ja historioitsija Teemu Keskisarja. Puhuttiin mm. kuolemanrangaistuksesta erittäin kiinnostavasti sekä yleisemminkin asioista joita joudun pohtimaan työssäni päivittäin, toki tuota kuolemanrangaistusta lukuun ottamatta.

Kokoavana teemana oli mihin vankilaa tarvitaan, mikä on rangaistuksen tehtävä ja mitä kansalaiset rangaistuksilta odottavat. Kun ihan ohjelman lopussa vierailijoilta kysyttiin, mikä on rangaistusten tarkoitus (en käy tarkistamassa ihan sanatarkkaa kysymystä Areenasta) Uschanov vastasi, että asiasta on saatava tutkimuksellista lisätietoa. Siinä minulla heräsi tarve tarkentavaan lisäkysymykseen, johon toimittajalla ei ollut aikaa enkä tiedä olisiko hän kysymystä edes huomannut esittää. Minusta Uschanov nimittäin ohitti, vaikka nero ehkä onkin, sen oleellisen kysymyksen jota tiede eikä lainsäädäntö voi ratkaista: missä määrin olemme valmiita luopumaan sovituksen vaatimuksesta määritellessämme rangaistusten tarkoitusta? Tähän kysymykseen kuntoutus, hoito, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, eristämisen pakko tai edes se, missä määrin ihminen todella muuttuu rangaistuksensa ansiosta, eivät vastaa. (Tuo viimeinenhän on ehkä tyypillisin ja jopa ammattilaisten tarjoama yritys  ratkaista tätä vaikeaa kysymystä.) Kysymys kun kuuluu eri kategoriaan. Olen itse pohtinut pääni puhki täällä blogissanikin* tätä kysymystä ja jo siinä määrin, että syyllistyn nyt väkisinkin tässä kirjoituksessa itseni toistamiseen.

Vastaus kysymykseen ei siis voi olla hoitavuus, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, vankeuden vaikutuksesta muuttumisen aste eikä vaarallisten yksilöiden eristettävyys*. Pelkästään ne eivät voi vetää rajoja rangaistuksen funktion määrittelemisessä. Siihen liittyy väkisinkin vielä siis sovittavuus, jossa uhrien (usein mutta ei aina irrationaalinenkin) kokemus pakostakin tulee kyseeseen. Siitä emme tässä todellisuudessa pääse irti. Voin kuvitella scifitodellisuuden, jossa rikollisuus on karsittavissa lääkkeillä tai geeniteknologialla, mutta se uusi mutta on heti tämä: kuuluuko meidän silloin poistaa myös kostonhalu ja sovituksen vaatimus*** tunne-elämyksenä? Eli kuinka olemme asiantuntijoina vastuussa uhrien kokemuksesta ja tunteista?

Uhrit elävät joukossamme - ainakin ylimenoajan siihen asti, kun heitä ei enää jossain kuvitteellisessa todellisuudessa ole (mihin tosin vaaditaan rikosten etukäteen estämistä ja siihen tuskin demokraattisessa yhteiskunnassa halutaan mennä). Jos yleinen mielipide on 200 vuoden kuluttua sellainen, että rangaistuksen hoitavuus riittää koska jopa vaarallisuus - siis rangaistuksen eristämisfunktio - voidaan hoitaa  lääkkeillä, jääkö kuolleisiin kulmiin vielä uhreja tai mikä haastavampaa, lapsiuhrien omaisia? Siis heitä, jotka joutuvat odottamaan lapsensa ymmärryksen kypsymistä anteeksiantoon ja jotka, siis sekä lapset että omaiset, siksi katkeroituvat ja muodostavat näin rikollisuuden "uuden" profiilin? Voin vielä kuvitella että minä itse ymmärtäisin sovituksen ongelmatiikan ja hoitavuuden tärkeyden jos teko kohdistuu minuun; voin ehkä antaa anteeksi ja ymmärtää jopa tekijän vapaan tahdon suhteellisuuden ja siksi vapaaseen tahtoon vetoavan koston ja sovituksen mahdollisen perusteettomuuden. Mutta jos vaikkapa lastani käytetään hyväksi, voinko velvoittaa häntä ymmärtämään samaa? Odottamaan hämmennyksessään ja rikkoutuneisuudessaan sitä, että on kognitiivisesti valmis asian lopullisesti ymmärtämään ja sovituksen vaatimuksestaan luopumaan? Kenelle hän lopulta on katkera ymmärtäessään tilanteen kauheuden, tekijälle vai omaiselleen? Uskon että kummallekin.

Voidaan myös kysyä, että jos vankilaa ei ole, onko myöskään yhdyskuntaseuraamuksilla nyt tuntemaamme funktiota? Ja miten niitäkään voi enää perustella vankilaa kummemmin? Pitäisikö pelotteena olla vaikkapa pakkohoito vankilan sijaan? Silloin tämä uusi pakko hoitaisi samalla myös tuon sovituksen ongelman. Tosin jos hoitoon ei ole tarvetta tai sekään ei tehoa, pakon ja rangaistuksen ongelma ei edelleenkään ratkea.

Kuten aiemmissa kirjoituksissani on tullut hyvin ilmi, kosto on vaikea sana edustamallani rikosseuraamuksen alalla. Mutta ei se oikeasti ole vaikea. Kuten tästä pohdinnastanikin jo huomaatte, työssäni on pitkälti kysymys kostoenergian hyväksyttävään muotoon ohjaamisesta ja sen asiallisesta hallinnasta. Onko yhteiskunnalla siis ennemminkin velvollisuus hoitaa rangaistukäytäntöä kuin oikeus siihen?


-


*Ks. tämän tekstin tunnisteet

**Pelkän eristämisen ajatuksessa on myös se ongelma, että missä ja kenen kohdalla teemme päätöksen: montako rikosta on tehtävä että eristäminen on perusteltua, ja montako uhria tarvitaan? Entä jos asiantuntioiden välillä syntyy erimielisyyttä? Toisin sanoen mitä tarkoittaa sanoa, että vankilan tehtävä on eristää? Mitä ennen sitä on tapahduttava? Onko kyseessä pelkästään määrällinen vai myös moraalinen ongelma?

***Ehkä voisi sanoa niin  että jos sovitusta ei ole miltään taholta odotettavissa, se tuottaa kostonhalua. Tämä sovituksen lupaus juuri on virallisen rikosseuraamustyön tehtävä.