lauantai 13. helmikuuta 2016

YLÖSNOUSEMUS, LANKEAMINEN VAI PELKKÄ DEPRESSIO? Trierin Melankolia tänään Teemalla



Melankolia ei ole Trierin paras saavutus (Breaking the Waves on) mutta ehkä tärkein elokuva, koska se puhuttelee niin suoraan ihmisen sisintä ja hänen salattuja huolia ja pelkojaan. Siksi päivitän tätä kirjoitustani jo kolmatta kertaa, kun elokuva taas esitetään Teemalla.


Otsikossa kysyn, onko Melankolia sittenkin vain pelkkä depression kuvaus. Ehkä. Mutta se on myös depression ja siksi samalla inhimillisen olemassaolon ontologisen rakenteen ja sen asettamien peruskysymysten kuvaus. Siksi filosofointini teoksen suhteen on mielestäni perusteltua.



                                                                     ***



Melankolia voi olla tylyä piruilua Trieriltä. Että hän onkin katolisuuden jälkeen kääntynyt marxistiksi ja tuhosta nauttiva Justine on hänen alter egonsa. Kun mitään ei ole enää tehtävissä, nautitaan edes näiden riistävien ja liikaa kuluttavien tollojen tuhosta. (Niiden autotkin ovat niin pitkiä etteivät käänny tiellä.) Trierin voi halutessaan nähdä ekologisena kulttuuripessimistinä ja ihmisvihaajana, jolloin Melankolia olisi aikaan ja paikkaan tiivistetty kuva siitä mielenmaisemasta, jota emme osaa muuten kuvitella maailmanlopun kuluessa. Melankolia luokan tai ihmiskunnan tuhona.



Tai ehkä Justine on filosofinen kertomus nietzscheläisestä nihilististä, joka löytää tuhon edessä itsensä ja nihilisminsä ylittämisen, yli-ihmisyytensä. Toisaalta: hänet voi nähdä sittenkin vielä liian kaunaiseksi siihen eli liikaa reaktiivisuuteensa kiinnittyneenä yksilönä, jonakin liian inhimillisenä.



Kumpaa siis Melankolia on? Luokkavihan metafora vai (epäonnistuneen?) nietzscheläisen yli-ihmisen kuvaus?  Tai ovatko nämä yhdistettävissä ja jos niin millä tavalla?

                                       

Tietoisuus ilman tulevaisuuden ideaa on oleellisesti vajaa. Hyödytön vapaudestaan ja myöhässä maailmasta. Siksikö ihminen niin vaistomaisesti tarvitsee uskontoa ja tuonpuoleisuutta? Vapautuakseen reaalisen aja(ttomuude)n puristuksesta. Toisin sanoen: Missä kulkee se raja, missä vielä voimme kokea satunnaisen olemassaolomme mielekkääksi, kyllin absoluuttiseksi?                                                           


Ajattelemisen vapauttava päättyminen? Suunnattoman lopun nautinto? Absoluuttisen vapauden kammottavuus ja kauneus; sen tuleminen havaittavan ja koettavan piiriin; reaalisen tietoisuuden pakottavuus. Katsokaa! Tältä konkreettisimpaan puristettu tietoisuus ja sen vapauden hyödyttömyys näyttää. Tämä elokuva on kertomus siitä.



Maata lähestyvä planeetta Melankolia on ihmiselle sisäisen kokemuksen ja ulkoisen todellisuuden katarttinen lankeaminen yhteen. Läsnäolon metafysiikan todentumista. Yksilöstä riippuu, onko se vapauttava ylösnousemus vai nihilistinen lankeaminen. Euforiaa sattuman absoluutista vai epätoivoa tähän asti vain retoriikkana esitetyn turhuuden lopullisesta konkretisoitumisesta?



Planeetta Melankolia on kuin lopultakin aineellistuvaa reaalisen mahdottomuutta. Siis kauhua tai vapautumista. Melankolia on kauhistuttava paradoksi: vapauden ja vilpillisyyden (mauvaise foin) ykseys kun ne ovat käyneet kumpikin hyödyttömiksi; vapauden ja itsepetoksen erottamattomuutta. Siksi Justinen moralismi siskon ehdottaessa viimeistä lasillista yhdessä tuntuu minusta vain ja pelkästään katkeruudelta tai vahingonilolta tai kaunaiselta reaktiivisuudelta niin kuin Nietzsche ehkä sanoisi. Miksi Justinen totuus olisi enää enemmän merkityksellinen? Eikö hän tässä hetkessä itsekin ole enää nihilismiinsä jumittunut kyynikko, joka nauttii sisarensa hädästä kun ei muutakaan tarkoitusta itselleen enää löydä? Nihilisminsä ylittänyt ottaisi vastaan tarjouksen viimeisestä yhteisestä lasillisesta.



Justine on ikään kuin tyly kristushahmo, joka ei antanutkaan anteeksi ja jolle turhamaisen ihmisen kääntymys tulee liian myöhään. Vain lapsi on oikeutettu lohduttavaan itsepetokseen koska ei ole ehtinyt rakentaa syyllisyyttään valmiiksi. (Tulkaa siis lasten kaltaisiksi jos vain vielä ennen maailmanloppua ehditte.)



Ehkä Trier elokuvassaan yrittää ikään kuin ylittää sairautensa hahmottomuutta konkretisoimalla sitä taideteokseksi. Ainakin vaikuttavan sellaisen hän mielestäni on onnistunut luomaan.

...


P.S. Justinen mahdolliset yliluonnolliset ominaisuudet (pähkinöiden määrän tietämien) ovat täysin turhia ja mielestäni jopa tulkintani perusteita ja vaikutusta heikentäviä elokuvan kannalta. Tietenkin jos tulkintani on yksinkertaisesti vain epäuskottava, olkoon sitten niin. Mutta ainakin Justinen yliluonnollisuus tuntuu taas Trierin tarpeelta mystifoida naista. Ks. Breaking the Waves: Trierin tuhoava mielikuvitus?

2 kommenttia:

  1. Minä koen tämän elokuvan on vain masennusken kuvituksena. Masentuneelle Justinelle Malancholian törmäys tulee kuin tilauksesta; masentunut elpyy ennen itsemurhaa ja siitäkin tässä voi olla kyse.
    Joo, yliluonnollisuus tuntuu täysin irralliselta asialta.

    Breaking the Waves on erinomainen ja Dancer in the Dark on minulle kaiken huippu. Olen hankkinut sen musiikinkin, ja muuta Björkiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin joo. Noi mun tulkintani on jotenkin ihmisen havainnoinnista nousevia ajatuksia. Eksistenssiin väistämättömyyksiä. Mutta masentuneeksi se on tietysti kirjoitettu joo.

      Breaking the wavesissa trier teki jotain ihan uutta ja uniikkia. Dancerissa se jotenkin jo toisti ideaa. Ja bes oli uskottavampi hahmo mulle kun se oli outo aidosti, friikki, ja siksi sen toiminta ja uhrautuminen oli uskottavaa ja maistui todelta eikä taiteilijan idealta. Dancerin naisen uhrin koin enemmän kirjoitetun tuntuisena, Trierin idean sätkynukkena enkä totena ihmisenä.

      Neron ilmaisua pitää käyttää varovasti mutta trier on semmonen (ja David Lynch ja Terrence Malick myös. Katso Malickin Julma maa ja Uusi maailma. Elämän puun perhekuvaus on huikeaa mutta muu hölynpöly siitä pitäis leikata pois. Jos malick ois tehny sen Revenantin niin oisin voinu eläytyä siihen.)

      Poista