Kuten uskolliset lukijani jo tietävät, pidän Volter Kilven Alastalon salia universaalina (ja ainoana kotimaisena modernistisena) klassikkona. Toisin kuin vaikkapa Juhani Ahon Juhan kohdalla (jota en vain kertakaikkiaan jaksa) en Kilpeä lukiessani ajattele aikalaisrahvaan kasvattamista itseään hienompaan kieleen. Ajattelen kirjallisuutta an sich.
Kilven kielessä ei ole kansallista sivistävää agendaa vaan narsistisen neron itsekkyyttä. Kilpi nauttii ennemmän itsestään kuin lukijoistaan. Tai ehkä lukijoistaan itsensä tähden. Ja se on kirjallisuudelle hyväksi. Puuttuu herttainen kieli ja opettavainen sievistely. Taide voittaa. Kilpeä lukiessa melkein näkee sen piittaamattomassa ylemmyydessään kirjoittavan tätä tekstiä. Kilpi on metakirjallisuutta. Aikansa ainutta maassamme ja ainutlaatuista yhäkin.
Anteeksi vain kaikki kotimaisen klassikkokirjallisuuden ystävät, mutta kotimaisista klassikoista jaksan Kilven lisäksi lukea vain Haanpään Noitaympyrää sen julman ehdottomuuden ja ankaruuden vuoksi. Se on teos joka ei tarjoa tippaakaan lohtua eikä anna lukijalleen myötä. Se on sillä tavoin sisällöltään ajaton vaikka kieli on makuuni liian vanhahtavaa. Muita Haanpään juttuja en jaksa. Ja Jotunin Huojuva talo on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta myös poikkeuksellisen ajaton teos. Suomen Ingmar Bergman (joka ainakin minusta oli parempi kirjoittaja kuin elokuvaohjaaja).
Kilven rinnakkaisteos Alastalon Salille eli Pitäjän pienempiä löytyi Vaasan Pohjanmaan antikvariaatista (joka on muuten loistava putiikki!). Sitä lukiessa tuli sitten mahdoton halu päästä kirjoittamaan tämä.
Siinä kiehnailee mies mahdollinen lukija ja jotenkin äkäilee itselleen ettei vauhtia saa alkukuvan jälkeen jonka on tietämisen kone itsekseen sähköä saatuaan lataillut ei nyt tunnu mieli tykästyvän antaaksen sormenpäille käskyjä joita ne tarkasti noudattaen veisivät Saaren isännän blogiin missä sitten silmä saisi välitystehtävän kertoakseen isännän tajun nykäyksiä mahdollisen lukijan mielen purtavaksi kun näin totta tosiaan on ja kuitenkin kahvi on pantu tippumaan niin nousee siitä selkä vihloellen mahdollinen lukija ja askel hitaasti käy kulkuaan toiseen huoneeseen mistä tarttuu hajun osuma sieraimeen ja tietää mielikin missä pannu muhkeilee mustan juoman täytettä ja silloin siinä jo jalka hätäillen vie miehen pannun syrjään ja käsi tarttuu pannun käsittimeen lujasti nostaen astian liki mukin kulmaa ja tippuu lorahdellen siitä pannusta puolimukillinen miestä virkistämään tekosilleen tietokoneen ääreen ja nousee mukin pyöreä sivu jo suun avaimeen ja kielen pintaa makunystyröitä hyväilee juoma pudoten nielun syvyyteen aina mahaan saakka minne kaikki maku katoaa eikäpä muukaan ole mahdollista sillä siellä syvyyksissä alkaa muhia ja muuttua kaikki siksi aineeksi joka lopulta miehen alavälistä irtautuu ulos huushollista vessan vetimen vedätyksessä mutta siihen on vielä aikaa sillä mies jatkaa kulkua kamariin sinne missä ruutu valottelee kutsuen miestä netin sisällön seikkailuun ja tutkimukseen ja näin mies perille saavuttuaan laskee mukin lähelle näppäimistön nakuttimia jotka eivät vielä saa sormia koskeakseen sillä mies miettii ajattelee aivosillaan Saaren isäntää ja hänen sanan kohottomisiaan ja purjetuksiaan liekö Saaren isäntä paraillaan sikarin savusilla vaiko kotona perhekatraan kyljessä vai mitä askartelee vaiko on vain ottanut ajan perherupeamalta katsoen eläväisten kuvien kulkua niistä jälleen sanan purtavaa löytääkseen no siinäpä sitten kuitenkin mahdollisen lukijan sormityö siistiytyy siihen malliin että jo avautuu Saaren isännän blogi minkä sivuun mieli käskee silmän puutua eikä liikkua keskemmälle missä se itse tykky asiantarina otsikkonimensä alle on pantu ja pakotettu evääksi mahdollisen lukijan elämänkoetelman parannusta mutta uhallakaan ei nyt silmää käsketä vaan siinä se saa vetistellä aukinaisena ihmetellen mielen käskijän laiskuutta vai onko se peräti jonkinlaista uhmakkuutta mistä Saaren isäntä toki toisaalla maailmansa kulmalla ei mitään tiedä ja näin onkin että taas suu saa suukotella kahvin mukista ja hörpähtää sieltä ihanaista ja virkistäväksi tarkoitettua lientä mikä nyt vain ärsyttelee mielen uhmaa lujemmaksi ja harteikkaammaksi ja kello vain minuutteja toisensa perään tarjoilee eikä silmä siirry siitä kulman kölistä keskemmälle eikä mieli mahdollisen lukijan sisällä etene tietämään mitä keskellä blogia lukee tarjoiluna oivalluksen rupeamalle jokin uhman töhkä estää siirtymisen puurtamisen lukusille eikä auta siinä yhtään kahvikaan kun silmä on siinä sivurastilla tarraimillaan eikä käskyjä kuulu mahdollisen lukijan kahden korvan välimailta.
VastaaPoistaJ ----
: )
PoistaKas hymiönkö siihen paiskasi Saaren isäntä vasten pitkästä aikaa taas uudelleen tulijan pärstäkerrointa kenties ehkä hieman liennyttämään sen silmää mistä mieli jälleen saa kukkean havaintonsa ja ikään kuin hymyilee hymiölle takaisin yhteistä jaettua käsitelmää ilahtuen eisimättä ilkeyden ajatusta siitä toisesta mielestä jonka toinen silmä ja toinen käsi tuon hymiön muotoili kaiken kansan katsottavaksi eikä vain kahden miehen samaseuraisuudeksi ja sehän se juuri blogin tarkoitus ja sanaisen taikinan vatkaamisen tarkoitus onkin että siitä yhteinen tuoksuva leipä lopulta muotoutuisi niin että se on kuin murtuva hyvä leipä nälkäisen kirkkokansan käsissä joka syötyään ja aikansa eloiltuaan vaipuu maatuvien ja unohtuvien ristien alle kirkkokartanoon jossa harva muistaa käyneensä ajatukset avoimina ja nähden kerran kauan sitten hymyileväisten hymyilyjä jotka ihmiselon laki hyydytti ja mursi hymyilemisen ajatuksenkin joka niin suloisesti sykki eläväisen olennon rinnassa mikä kuvittelee kuin hän jotenkin ikuisesti olisi ihmeenä menneille sukupolville.
VastaaPoistaJ ----
Voi yhden kerran, mikä kielinero J----! Alastalon salia en ole yrittänyt lukea, mutta J----:n tunnelmanpätkistä pidän.
VastaaPoistaLue Sali. Se on aidosti nerokas romaani. Taustalla soi Kanteletar ja vilahtaa Tristram Shandy. Ensin se tuntui raskaalta mutta sitten siihen halusi unohtua. Ja mikä kiire? Minä pidin pitkiä taukoja ja luin muuta välillä. Viisi vuotta kesti urakassa.
PoistaTyttäreni olikohan 16 v kun pyysi kahtakymppiä shoppailuun, oli jotain tärkeää ostettavaa. Sanoin että lue Salin 3. luku, se piipunvalintaluku johon aina viitataan, noin 70 sivua... niin raha tulee. Sepä luki sen ja vielä tykkäs. Toinen kaksosista luki 20 sivua mikä sekin oli saavutus. Sai 10 euroa. Halusivat joululahjaksi Salin ja minähän ostin. Lupasin 100 euroa jos lukevat kokonaan. Sulle en lupaa mitään mutta kommentoi jos luet!
Ja vielä: kateellinen Pukkila on hirveän hauska henkilöhahmo. Nauratti minua ja tytärtäni. Olikohan toinen luku jossa kuvataan Pukkilan tulo saliin, on ihan huikeaa revittelyä kateellisen ihmisen mielenliikkeistä, miten Alastalon sohvakin on sen mielestä liian pröystäilevä... siinä kun on turhasti yksi leijonantassujalka liikaa.
PoistaNiin jo kapsahti siihen Marjatankin käsi sanan tekosilleen ja sykähdytti se sana miehen mielen ja punautti perin posketkin siinä tyydyttymyksessä miehenteelmän sisällä oli senkin sisimmän kutkuttelevaisuutta kuin tuon naisen antamassa kohotuksessa olisi lokin sulan sirokas sipaisu tuulen ahavoittamalla naamalla keskellä meren pärskyntää missä vakaa käsi tahtoo verkkoihin kahmaista mehukkaan kalaparven ottaakseen sen sitten elämän harhalta lopun jälkeen rasvaa hauskasti tirisevällä mustakylkisellä pannulla mistä napsahtaen noukkii haarukkavärkki kalanpalaa ja jälleen muistuu mieleen koko mailmalle lempeä Marjatta joka ehkä taas tänään on lihaisten pullaisten tekosilla lapsukaistensa lapsille heille kielen riemua tuottaen ja läheisyytensä lämpöä auliisti jakaen kauniin kukkaisen esiliinansa takaa mitä lapsukaisen turvaa hamuava näppi hipoo.
VastaaPoistaJ ----
Vei näemmä Saaren isäntä sikiäväisensä lukisille koukuttamalla heitä rapisevalla painokkaalla paperilla joka on useille se elämän onnistumisen merkki ja onnekkaan kohtalon pussaus mistä öisinkin monen sykkivä aivovyyhti metakkaa pitää ja saattaapa hiostuneeseen painajaiseenkin herättää niin että on siinä lakanakin kuin suolaisen veden lainetta ja märkyyttä yöpuvusta nyt puhumattakaan mutta kun kuitenkin tuntee Saaren isännän rahan arkuuden ja taipumuksen sinnittelevään saituruuteen niin ei kuitenkaan lukija siitä suuremmin huolenkaretta ja synkistyvää pilvimassaa ajatustaivaalleen nosta vaan hän antaa Saaren isännän touhotella ja kohistella sikiäväisistään suurin piirtein tolaltaan liikkumatta ja hönkäisee hilpeän valkoisen sipulisen hönkäyksen päin lähintä tunkeilijaa jos semmoinen mahtuu samassa asumuksessa olemaan mutta jos ei ketään ole niin se jää tietämättä ja näkemättä eikä sitä silloin tarvitse korvaa ojentavaiselle selitellä runsain sanankääntein mikä niin usein ihmisten välisyyksissä on tarpeen ettei lähtijä poistuisi vierittelemään juorun törinöitä ja töpäskää turuille, toreille tai vaikkapa Kouvolaan saakka missä oleminen ja aika kohoilee merkityksineen ajan tärkeyttä ja tietysti myös ihan turhanaikaista höpinöintiä niin kuitenkin samapa on laittaa Kouvolan paikalle mikä paikka hyvänsä missä syntymänsä jälkeinen ihmisolento säntäilee merkityksiä ja merkillisyyksiä kohahtuakseen johonkin tärkeyteen mitä hänen hautansa yllä kässehtivä sen hetkinen sen olevainen ei koskaan pysähdy kyselemään eikä vartoilemaan vaan turhuuteensa kiinnittyneenä tempautuu etäisyyksiin sen viemäksi ja viettelemäksi.
VastaaPoistaJ ----
Mies vielä meikäläinen kirpaisee hän sisälmyksistään yhden sanaisen paiskauksen kuin suurenmoisen oksennuksen koko luomakuntaa synkästi ja syvimmältään ymmärtäen sitten tahtoen sammua olemattomiin iäksi ja ikuisuudeksi eikö hävetä tämä ihmisen oliointi ketään suuremmasti kysyy hän kuin mailmaa tapittaen ja kysyen viimeisillään tikahtuneesti ja änkyränä muille jotka mesoovat tiedottomina ja onnellisna jonkun pallon päällä joka alkaa tallauksesta ylen rasittua kun nainen miehen siementä pullistautuu penskoiksi siinä määrin ettei eliö eläiminen sitä ollenkaan käsitä vaan paheksuu ja pakenee sitä sukupuuttoonsa korahtaen tai tiukuttaen viimeinen lajinsa kaunis lintu ja sammuu se kuulumattomiin eikä palaa ikinä milloinkaan koskaan vaikka anelisi katuvainen inehmo kuinka syyllinen hiki silmillä ja otsalla valuen tympeänä vuotona ja syyllisyyden haisuutena mutta mitäpä seikka siitä kummenisi näin on kai käytävä sellaisella olevaisuuden sivukiemuralla missä mailma sijaitsee häiritsemättä sentään suurempien olemusten olemusta joista kuitenkin luotu koostuu eikä kummene ihmisen toimista ja tekeleistä jotka ovat niin eräälle pallolle yksinomaan onneksi rajattuja.
VastaaPoistaAikamoista säkenöintiä, J----.
VastaaPoistaMinä kävin katsomassa ulkomaisen Oscarin voittaneen unkarilaisen leffan Son of Saul, ja olen aivan jähmeä sen jälkeen. En ole koskaan nähnyt tällaista elokuvaa keskitysleiristä. Siinä ei ollut yhtään viihteellisyyttä ja se vei katsojan sinne pimeyteen kokemaan saman mitä Paul niin voimakkaasti, että tuli etova olo.
Menen katsomaan kans kunhan ehdin.
PoistaEipä muuten kukaan voi kokea kokemuksellisesti sitä mitä mieltää hän joka hiekkakuopalla niskalaukaustaan vartoilee en nyt kirjoita niistä jotka menevät suihkun alle kaasukammioihin muka sieltä alastomille pesimilleen raikasta ja suloista vettä saadakseen mutta saavatkin vain kaasua missä alkaa elimistö rimpuilla ja sitten ähkyillä kuoleman temppuilussa niin että purkautuu alas ulosteet ja kynsii siinä toista inhimillistä olentoa joka vastaan kynsii ja lopulta he kaikki tukehtuvat märkään sementtiseen lattiaan valahtaen viime kirkunalta ja sitä näkyä säikähtää oven avatessa myös eläväinen vangittu jonka täytyy sotku siivota seuraavalle erälle mutta on palattava asiaan eli sinne hiekkakuopalle missä näkee odottava ettei enää kerkiä poiskaan vaan luokona vajoavat edeltävät kuolemisensa surmaan ja johonkin ikuisuuteen mitä ei laukauksen ampuja edes silmiään sirittämällä näe eikä pysty huomaamaan ja askel askeleelta kuten sanotaan pistoolin paukuttaja lähenee eikä tee ampumisessaan virhettä koska on tottunut hommaansa.
VastaaPoistaJ ----
Kammottava yhdistelmä tuo Kilpi ja aiheen julmuus... en tiedä oliko j:n pointti se mutta kuvitelkaa tuollainen kilpimäinen narsismi ja tuo aihe... huh
PoistaMonen asian yllä köllötellä pitää kynäniekan eikä surkutella tokikaan itseään ja olemuksensa syvyyttä mistä olevaisuus tarjoittelee sen kutsumuksen joka paperin yllä piirtää järjen merkkejä jos vain uni ei sitä ehkäise tai jokin muu seikka eikäpähän tätä muuksi mikään muuta sillä sellaiseksi on synnytty ja siitä Jumala pitää kiinni minkä on mikseen synnyttänyt tai saakuri sentään sanojaksi luonut muille ajatuksen hahmoa tunkeuttaen aivokopan ehkäpä vain sitten etäisimpään näreikköön mutta kuitenkin edes siellä jonkin sievän reaktsuunin aiheuttaen ja kummastusta ja kähinää herättäen vaikka ei tietenkään kukaan korviensa välissä koskaan ole täysin ilkosillaan ja vastaansanomaton.
VastaaPoistaJ ----
Terve sanoja ei suinkaan sanottavastaan itseminässään loukkaannu eikä kipristele voihkeissaan ei tietenkään se jo on sanomattakin on selvää ja kirkasta kuin eräinä aamuina meren rantasilla missä ulappa tyyni ja pilvetön taivas vartoilee onnen onkijaa eikähän muistuttele tätä hahmoa massasurmista tai muista rääsyisyyksistä vaan tähtää tämän vapauteen ja onnellisuuden kiehnaisuuteen sisimmässä vereslihaksitta ja tietysti siinä elämän himo silloin vallitsee ja vaikuttaa ihmiskokijan joka antautuu semmoisen vaikutuksille onko se nyt sitten liikutusta vailla ei ainakaan kynän voima jarruttelun pyrkimyksittä ei sitä kiistä miksi kiistäisi eikä tokikaan kiistä huutomerkin perään kuulutuksella!
VastaaPoistaJ ----
Kirjoitin nyt siitä elokuvasta blogiini. Jospa sillä keinoin vähitellen irrottautuiisn ja pystyisin ajattelemaan muutakin.
VastaaPoistaKäy sinäkin J---- katsomassa. Se on juuri kuten tuolla eräässä kommentissasi sanot. Elokuvan päähenkilö on sonderkommando ja joutuu toisten kohtalotovereiden kanssa jynssäämään siellä veren joukossa juuriharjoilla lattiaa puhtaaksi. Loppuvaiheessa tuhoamisleireille tuotiin "karjaa" niin etteivät uunit enää riittäneet, kappaleiksi ne natsit kutsuivat surmattavia, kappaletavaraa.
Hyvä ja hirveen selkeä juttu oli tuo sun kirjoitus. Menen huomenna kolmelta katsoon.
PoistaNöin etukäteen tuntuu että nuori ohjaajaon halunnut myös kokeilla realismin lajityypin rajoja. Mutta huomenna näen.
Salissa pitää laattioiden olla perin puhtaat sitä kuitenkaan miettimättä sukkasillaan seisoo Aatu ja viiksipartaa sivelee tuo mies ja varvas kipristelee mukavasti omaa tointaan laattian pinnassa mikä ei tietenkään ole metrin mitalta ihmispaloja tai verilientä tai muutakaan sappea tai sylkeä vereslihaisia irtosilmiä kallosta pullahtaneita näköttimiä töröttäviä naamansa hukanneita huulenrepaleita kädenkalua tai muita ihmisulokkeita eipä suinkaan vaan kaikki on suloisentärkeän siistiä kuten siinä paikassa tulee ollakin kun Aatu mielihaluilee unelmiaan ikkunasta ulos katsellen ja vaivihkaa viiksikarvaa rapsutellen ja hymynsä miestä miellyttää ja kun ei sitä kukaan ole nyt näkemässä eikä havainnoimassa niin iskeepä hän sitten itselleen silmää kun jokin ajatuksenpoikanen yllättää ja nostaa hetkeen hilpeän tunnon ja voimaannuttaa mahtimiehen niin että kohoaa mies koko painossaan varpaittensa kärjille ja jos olisi jokin ihmeellinen kamerakone niin se voisi ikuisiksi ajoiksi ikuistaa että kantapään kohdalla Aatun sukassa on pienoinen pikkuriikkinen reikä emmekä voi koskaan kuitenkaan tästä hetkestä päätellä joutuuko reikäisen sukan vuoksi joku suorastaan hengellään maksamaan vai riittääkö siinä seurauksena jokin sanokaamme yhdyskuntapalvelun kaltainen palvelu.
VastaaPoistaJ ----
Tänään sen näen kolmelta, onko Son of Saul Sali from hell...
PoistaNo niin palataanpa arkeen. - Haluaisin miettiä kanssanne, että mitä me perimmältämme haemme elokuvista.
VastaaPoistaMuistan varhaisessa vaiheessa saaneeni elokuvateatterissa paniikkikohtauksen elokuvan sisällön ja ilmaisutavan takia. Tämä elokuva oli Syvä joki.
Mitään hyytävämpää kokemusta en olekaan teatterissa sitten kokenut.
Nuoruudessani ja opiskeluvuosinani ahmin kaikkea tietoa mikä liittyi keskitysleireihin.
Minut on pari vuotta sitten viety täydessä sekavuustilassa psykiatriseen tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Marjatta kirjoittaa hienosti elokuvasta, jonka J Saari aikoo mennä tänään katsomaan.
Itsekin sen todennäköisesti tulen jossain vaiheessa katsomaan. Mutta minä en voi enää olla täysin varma siitä mitä minälle tapahtuu taideluoman parissa.
Luin lehdestä että Son of Saulissa on erityisen vaikuttava äänimaisema. En pysty pelotta ajattelemaan mitä se voisi saada aikaan minussa...
En tiedä mitä elokuvan tekijä haluaa katsojastaan.
Mutta jo elokuvan tekeminen voi olla äärettömän tuskallista.
Minulla oli aikanaan tietyn tapahtumaketjun vuoksi mahdollisuus seurata Pekka Parikan Talvisota-elokuvan kuvauksia yhden päivän aikana ja lavastemateriaalin näkeminen oli järkyttävää. Se oli talvinen Sali, josta olisi vain tahtonut singota etäisyyksiin...
J ----
Filmihullussa on kolumnipaikka jossa voi kertoa elokuvakokemuksistaan. Tää sun tekstis on kirkas,ymmärrystä avaava ja tosi ja sopis just lehteen. Kiitos.
Poista(Pistin tuohon tunnisteisiin ekaksi filmihullujuttuni, ei teidän tartte sitten hankkia lehteä - jos siis vain mun tekstejä haluatte lukea. Nyt ilmesty surmanluodeista ja kaprasta.)
Juha, kiitos linkeistä!
PoistaJ----, kuulostaa siltä.että sinä menet elokuvaan sisälle aivan eri tavalla ja voimakkaammin kuin minä, johon monikin leffa on vaikuttanut vahvasti.
Ehkä ei kannata katsoa tätä. Se äänimaisema on paha.
Katsottu...
PoistaKirjoitan pienen jutun siitä.
J ja Marjatta. Jos ja kun haluatte pohtia kanssani, mitä haemme elokuvasta, käykääpä lukeen juttuni Väkivaltainen fiktio ja vaihtoehdoton todellisuus.(Sitä kans tyrkytän filmihulluun jossain muodossa.) Se sopii tähän son of sauliin kans.
PoistaLuin juttusi. Hyvä se toki on. - Mutta sulla toimii älyily defenssinä suhteessa siihen mihin minä nyt viittaan. Kurkistelet todellisuutta filosofian kilven takaa.
VastaaPoista1950-luvulla kun Tuntematon sotilas tuli ensi-iltaan niin katsomoista poistui rintamamiehiä, jotka eivät halunneet tai pystyneet jatkamaan katsomista. He purkivat elokuvaa todellisista rintamakauhun kokemuksistaan päin ja se oli liikaa.
Nähtävä voi satuttaa liikaa sitä, joka on löytänyt perimmäisen kauhun itsestään äärettömyyden aistissa jos niin voisi sanoa. Kun kauhu on tavoitettu niin mikään nähtävä ei enää voi muuta kuin herättää henkiin tämän kauhun - joka (salaisuutena kerron) on jokaisessa ihmisessä.
Me hullut jotka olemme kauhuissamme olleet sen valtaamia ja tehneet sen vaikutuksesta sopimattomia tekoja tiedämme mitä kauhu on.
Nuoruudessani siis ahmin keskitysleiritietoja niin kuin olisin tietojen toki satuttama mutta en pelännyt että tieto voisi rikkoa minut nyt olen aristeleva ja varuillani.
Lapsella on mielikuvitushahmoja jotka tuottavat hänelle turvallisuutta ja minullakin on niitä. Ei tokikaan esimerkiksi se Konekiväärimies ole kuollut vaikka onkin täältä poistunut. Hän monine muotoineen on sisäisen salpauksen poistaja ja ukon tämän tällaisen ymmärtäjä.
Minulle taideluomat eivät ole jatkuva ketju jota ahmin ehkä jonkin älähdyksen päästäen tai silmäkulman kostuessa.
Pelkään että joku kirjailija tai elokuvantekijä hajottaa minut.
Muistan kun ylilääkärini suorastaan uskoutui sanomaan, että jokainen ihminen voi mennä psykoosiin. Se on totta. Karmaiseva totuus, jota arjen rutiinissa ei pysähdytä miettimään. Niin monet elävät minänsä täydellisyyden tunnossa.
No, olisi toisaalta ehkä mielenkiintoista kirjoittaa pikku novelli elokuvakriitikosta, joka etukäteen pelkää mennä katsomaan Son of Saulia, mutta hänen on mentävä teatteriin koska työ pakottaa ja elokuvakriitikonkin on maksettava laskunsa.
J ----
Oli etukäteen olo että pitää koota itsensä. Mutta elokuvan aikana kokemus teoretisoitui osin myös siksi, että elokuva oli kirjoitettu eetti-filosofiseksi ongelmaksi (kirjoitansitä just juttua). Varsinkin loppu, sinänsä loistava, haastoi maailmakuvani. Sen näkee ortodoksijuutalainen ja uskonnoton ihan taatusti eri tavoin. Ja se on varmasti tarkoituskin. Mutta jutussani siitä lisää.
PoistaJuutuupittelin hieman. Katsoin trailerin ja joitakin filminpätkiä. Luin eräänkin ulkomaisen arvostelun elokuvasta kuten kotimaisenkin.
VastaaPoistaMuodostui jonkinlainen käsitys.
Kun alkusuttuisuudesta työntyy ulos mies niin ajattelin, että hän on sittenkin liian keskitysleirin Elvis ollakseen kiinnostava. Liian komea mies. - Olisin itse valinnut rooliin syöpäsairaan tehtävästä motivoituneen hintelikön, jos jostain olisin ohjaajana semmoisen löytänyt.
Yhtä kaikki: Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja tämä kuvasto tällä otteella olisi voitu kameralla liimata punavangin selkään silloin kun loppu on tullut ja punikkeja leiritetään ja tehdään pikateloituksia mielivaltaisesti.
Me olemme keskitysleirien maa. Olen aina ollut vakuuttunut siitä, että Adolf Hitler tiesi pohjoisen julmuuden suomalaisessa muodossa ja juuri siksi hän kunnioitti läsnäolollaan Mannerheimin syntymäpäiviä vuonna 1942. - Eikö ole ihmeellistä, että se oli Adolf Hitlerin ainoa ulkomaanmatka hänen elämänsä aikana. Muut matkansa hän teki valloittamilleen alueille.
Adolf Hitler ainoa ulkomaanmatka: kesällä 1942 Suomeen.
Mikä estää tekemästä SEPON POJAN tässä ja nyt? - Sen estää esimerkiksi Volter Kilven kieli monipolvisine sananonanointeineen jonka ilmaisumuodot palvomme kukkasilla ja seppeleillä.
En nyt muista naishistoriankirjoittajan nimeä tähän hätään, jonka sisällissotakirjoituksiin täysin aiheellisesti ja perustellusti suomalainen vuoden 1918 Son of Saul olisi tehtävissä.
Surmanluotien aikainen Mikko Niskanen olisi tietysti ollut SEPON POJAN pääosan esittäjä - omalla tavallaan vailla vertaa.
J ----
Toi niskanen joo, ois ollu mahtava.
PoistaOsut naulan kantaan. Olen jo kirjoittanut juttuni mitä nyt vähän vielä hion. Mutta juuri tuo pääosa ei ihan ehkä osu. Julukasen tänään jutun.