maanantai 4. huhtikuuta 2016

JUMALAINEN KRAFT*

Katsoin sarjasta Klassinen Suomi jakson Nykyaika. Se käsitteli musiikkielämän 70-luvun lopun ja 80-luvun Korvat auki -porukkaa, johon kuuluivat mm. Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Magnus Lindberg ja Tapani Länsiö. Yhdessä vetäydyttiin majailemaan viikonlopuksi, juhlittiin, kuunneltiin ristiin toisten sävellyksiä, kirjoitettiin niistä ja pidettiin toisille esitelmiä niistä jutuista, joita itse piti tärkeinä. Ja pilkattiin edellistä säveltäjäsukupolvea ja kehuttiin kavereita. Siis musiikkielämän siantappajia ne olivat. (Ohjelma muuten on yhä katsottavissa Areenasta.)

Tuo kaikki kuulosti Puttepossun nimipäiviltä, joilla olisin ehdottomasti halunnut olla mukana. Ja koska minulla ei ole minkäänlaista teoreettista eikä käytännöllistä musiikillista osaamista, unelmoin, miten minut olisi otettu mukaan porukkaan maallikkojäsenenä. Minulla olisi sitten testattu "miten uus musa kolisee kadunmieheen tiiätsä"; ne kun halusivat viedä nykymusiikin kansan pariin (mistä itsevarmuudesta ja tärkeilystä nyt olivat huvittuneita).

Musiikillisesta osaamisestani välihuomautuksena sen verran, että se on musiikin imitointia. Haen sointuja valkoisilla koskettimilla ja siitä ovat kuulijatkin jopa pitäneet. Opiskeluaikoina esitin elävälle yleisölle stand-up -asenteella atonaalisen "pianokappaleeni" Ylistys pilkulle ja opettaja oli kollegalleen opettajainhuoneessa sanonut että "hän ei tiennytkään, että Saari osaa soittaa pianoa". Toinen siihen vastannut että ei se osaa, se vain keksi siinä pelleillessään kaiken. Kuulin tämän myöhemmin tuolta toiselta opettajalta... Huijaaminen on silloin mukavaa kun huijattavatkin tykkää.

No. Nyt muisteluista takaisin asiaan. Tuon ohjelman kiinnostavin juttu oli Magnus Lindbergin Kraftin (1985) taustoitus ja vastaanotto. Olivat kävelleet ulos salista jotkut... Kraft oli jotain, mitä ei Suomessa konserttisalissa oltu kuultu. Eikä nähty. Soittopelitkin ympäri salia miten sattuu... Vaikutteet tulivat Lindbergin Berliinin reissulta, post-punkista: Einstürzende Neubauten ym. Eli ei klassisesta perinteestä (ja sen kyllä kuulee).

Ja kyllähän Kraft toimii. Jumaliste miten se toimiikin. Minulle se on nykymusiikin vaikuttavimipia elämyksiä. Villi, leikittelevä, pelottava, romanttinen ja pakahduttavan täynnä iloa ja kauneutta ja nimensä mukaista voimaa.

Modernit ja nykysävellykset yrittivät jossain vaiheessa kovasti tavoittaa muka puhdasta musiikkia ja kokemusta ilman selittävää mielikuvastoa. Se oli oikein synti jos jotain ylimääräistä tuli mieleen musiikin lisäksi. Mutta Kraft on minusta sävelletty myös kuviteltavaksi. Näin väitän. Siksi se on kestävän elävä teos. Jos olisin saanut olla tuossa porukassa se maallikkojäsen, olisin tiivistänyt M. Lindbergille hänen sävellyksensä seuraavasti: Ensimmäinen osassa ollaan valtavassa vanhassa tehtaassa, valssaamossa, jossa sula metalli liikkuu ja jähmettyy lopulta kummalliseksi muodoksi. Toisessa osassa jokin rauhaantuu, ehkä aine joka hitaasti jäähtyy, supistuu, kunnes, ihan lopulta, on valmista mutta myös jollain kauhealla ja pelottavalla tavalla arvaamatonta ja valmista uuteen ja vasta nyt varsinaiseen tulemiseensa. 

Minä en ymmärrä, miten Kraft toimii, miten se on rakennettu, miksi se on juuri tuollainen eikä minkään muunlainen. En maallikkona tajua sen rakenteellisia ideoita ja ehtoja, sen matematiikkaa ja kielioppia. Mutta minä menen siitä kananlihalle ja saan vedet silmiini. Saan synteettisen selityksen sille, miksi olen olemassa.

Jos ymmärtäisin Kraftia ammatillisesti, elämys syventyisi varmasti entisestään. Osaisin ihailla sitä: miten sen ongelmat on ratkaistu ja miten ja miksi on tultu juuri tähän lopputulokseen. Miten ja miksi on luotu jotain juuri tällaista. Mutta Toyota Corollassani se soi lujaa ja täydellisen upeasti juuri minulle. Tietenkin minä banalisoin Lindbergin nerokkaan himmelin, se on selvä, tahtomattani, mutta banalisoin sen juuri omalla tavallani. Se taas on toinen juttu, mitä Lindberg tulkinnastani ajattelisi, kuuntelisiko kohteliaan vaivaantuneesti vai vilpittömän kiinnostuneesti. En ole hänen sähköpostiosoitettaan koskaan löytänyt, joten en ole päässyt onneani kokeilemaan. Mutta sama se. Kraft riittää.

Kokkolan ystäväni ei koskaan ollut kuullut Kraftia kokonaan, mutta arvosti sitä sen perusteella, mitä oli tullut kuultua. Istutin hänet autooni ja kruisailimne ympäri kaupunkia sen ajan mitä sävellys kestää. Autosta nousi puolen tunnin kuluttua kaksi musiikilla voimaannutettua miestä, jotka janosivat samaa uudelleen.

Minulle nykymusiikki aukesi vahingossa. Selailin TV-kanavia joskus 15 tai 20 vuotta sitten. Osuin Ylen ykköskanavalle Radion sinfoniaorkesterin esittäessä Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Lindbergin sävellystä Marea. (Ylen Teemaa ei vielä ollut.) Siitä ei ollut paluuta. Heti ostamaan kaupasta levy, jossa tuo sävellys yhdessä Joyn ja Kineticsin kanssa oli. Ne olivat ja ovat yhä parasta herkkua. Kuuntelen autossa kun ajan yksin.  Sitten ovat nämä nykymusiikin isoisät Boulez, Lutoslawski... Mutta Kraft on ohittamaton. Kuunnelkaa se.

Esa-Pekka Salosen mukaan Lindbergille kaikki oli opiskeluaikana helppoa. Helpompaa kuin muille. Niinhän se neroille tahtoo useimmiten opiskelu olla. Helppoa. Mutta Lindbergille en ole yhtään kateellinen. Hän on kaiken etuoikeutettuutensa ansainnut.
-
*Juttu perustuu Ondinen 2004 levytykseen, jossa tila soi ogaanisesti ja sävytys on rikasta ja voimakasta. Levytys on tuottamisen mestariteos. Finlandia-sarjan levytys 1988 on hyvä, mutta mielestäni sävyiltään rajoittuneempi ja tilan tunnultaan suppeampi. Jotenkin akateemisempi.

17 kommenttia:

  1. Löysin juutuupista vain pienen pätkän Kraftia, jonka perusteella en osaa sanoa mitään.

    Mutta tässä yhteydessä kuvallisuudesta puhuttaessa tulee mieleen elokuvamusiikki ja esim. Bernard Herrmann. - Jokainen muistaa miten tärkeä osa hänen musiikkinsa oli elokuvassa Taksikuski. Se loi tiivistyvää jännitettä ja vei katsojan mielikuvista yli ja taakse valkokankaan.

    Muistan muuten kun aloin toipua syvästä ja täysin lamauttaneesta pitkästä masennuksesta. En nyt muista mitä musiikkia se oli mutta äkisti oivalsin, että musiikki tunkeutui turtumukseen, se vaikutti, liikutti.

    J----

    VastaaPoista
  2. Vielä - kotonani minulla on viisi kitaraa ja läjä vahvistimia. Terapiakitaroita.

    Mikseri.net nettiradiosta löytyy pieni soittolista kappaleita, jotka löytyvät sieltä nimelläni.

    Eivät hääppöisiä ja tallennustekniikka todella kotikutoinen... mutta kun kuuntelen niitä läppärini kautta niin niissä on jotakin minusta.

    J----

    VastaaPoista
  3. J Saarelle suosittelen jonkinlaisen kosketinsoittimen hankintaa sinne kotiin. Nykyään saa koskettimistoja, jotka mallintavat vaikka mitä eivätkä vie paljon tilaa. Eivät edes maksa paljon.

    Äänittäminen on aina mahdollista siis tuotoksen jakaminen muillekin.

    Musiikki ei ole sidottu nuottien osaamiseen.

    Paul McCartney ei osaa nuotteja eikä Jimi Hendrix osannut nuotteja.

    Minulla on sellainen epäilys, että J Saari oivaltaa musiikkia hyvin syvältä kuten em. tyypit.

    Perinteistä kansanmusiikkia ovat tehneet ihmiset, joiden sielu on musiikkia - eivätkä he ole nuottiteoreetikkoja.

    Bluesin historia koostuu ihmisistä, jotka ovat ottaneet kitaran käteen ja alkaneet vääntää tuskaansa tuosta vain.

    Ala soittaa vaan Jimmy Saari - just like ringing a bell!

    Tai älyilevä pälyilevä pianisti.

    J ----

    VastaaPoista
  4. Lisään vielä jotain oleellista ja hyvin tärkeää:

    Soitin on vastaanottavainen, soitin ei hylkää ketään!

    Virallinen musiikkiopetus on nuottisimputusta. Se on ihmisen kaltoinkohtelua. Se on asettautumista soittimen ja ihmisen väliin.

    Tietysti ymmärrän nuottisimputuksen tarkoitusperät.

    Mutta... piano ei koskaan hylkää ketään, piano rakastaa kaikkia koskettajiaan. Piano ei harrasta rotusyrjintää. Piano rakastaa heteroja ja homoja ja transsukupuolisia.

    Pianon tahto on avautua lähestyjilleen.

    Soitin on avoin - äkäilevä musiikinopettaja ei.

    J----

    VastaaPoista
  5. Anteeksi, että lisään vielä jotain -

    Jos olet kitaristi niin et voi koskaan rakastaa enempää ketään kuin kitaraasi. - Jos sinulla on nainen, joka vaatii sinua rakastamaan itseään enemmän kuin kitaraasi - niin hylkää hänet. Et tarvitse sellaista helvetin riesaa ja kitkaa lähellesi!

    J----

    VastaaPoista
  6. Jos sallitaan tämän monologisen jakson päätteeksi minulta niin totean:

    Uudistaisin musiikinopetuksen. Veisin lapset ensin soittimiin ja sitten vasta nuotteihin.

    Me lähtisimme minun musiikinluokassani jostakin sellaisesta äänivallista, joka ehkä muistuttaisi joitakin JS:n mainitseman Kraftin äänivalleja (en ole siis kuullut Kraftia kuin tuokion juutuupin välityksellä).

    J----

    VastaaPoista
  7. Sittenkin on pakko kirjoittaa vielä tämä. - Kirjoitan jossain JS:n kirjoituksen alla, että kaipailen 4 vaimoa erään amerikkalaisjätkän innostamana.

    Nyt paljastan totuuden!

    Minulla ei ole pelkästään 4 vaimoa vaan heitä on 5.

    He ovat kitaroita ja he seisovat standeissä (telineissä) odottaen että tulen vinguttamaan heitä. Kutakin kerrallaan. Sen teenkin. Mutta yleensä venyttelen vaimojeni kieliä hellyydellä.

    J----

    VastaaPoista
  8. Jos jotakin kiinnostaa vaimojeni nimet niin tällä hetkellä ne ovat nämä:

    Yamaha (country&western)
    Yamaha (mikitetty klassinen)
    Tokai (stratocaster)
    G&L Legacy (stratocaster)
    Epiphone (Gibson Les Paul -mallinnus)

    Vahvistimet:

    2 X Marshall
    1 X Roland Cube
    1 X Blackstar

    J----

    VastaaPoista
  9. Saankohan minä nyt anteeksi tämän monologisuuteni...

    Mutta - jos jonkin soittimen ääressä sielu helähtää niin yhteys on saavutettu. Tämä yhteys saattaa olla koko elämän tärkein yhteys.

    Musiikin absolutistit eivät tätä oikein ymmärrä.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin juuri noin! Steel-virityksellä osaan soittaa jopa kitaraa niin että se kuulistaa muille miellyttävältä. Mutta tavallisella virityksellä ei tuu mitään. Oikeastaan steel-viritys on sama kuin sointujen soittaminen pianon valkoisilla kosketimilla.

      Poista
  10. Niin. Kitara voidaan virittää suoraan sointuun, jos sitä tarkoitat. Tällöin painamalla otelautaa poikittain ollaan aina soinnussa.

    Musiikki on aivan valtava ilmiö! Ihmiskunta tulee soittamisesta eikä nuotinnuksesta.

    Nuottipirut ovat opettajina aikaansaaneet sen, että kaikesta on tullut ryppyotsaista. Musiikkiluokista puuttuu onnellinen mekkala - onnellisen mekkalan takana on ajatus, että jokainen on soittaja, jokaisella täytyy olla ilo ilmaista itseään soittimen avulla.

    Piano kutsuu: kosketa mua. Rumpu kutsuu: hakkaa mua. Kitara kutsuu: kosketa mua jne...

    Tärkeintä on soittaa itselleen. Tärkeintä on laulaa itselleen.

    Minä laulan melkein koko ajan. Mitä se muille kuuluu?

    J----

    VastaaPoista
  11. Kun olen kitaristi niin kerron vielä sellaista mitä mikään tuntemani kitaransoiton oppikirja ei kerro:

    Kitaraan pääsee käsiksi vasta kivun jälkeen. Kipu on kestettävä. - Kun olen oikeakätinen niin vasen käsi on se joka koskettelee kitaran otelautaa. Vasemman käden sormien päitten tulee paksuuntua iholtaan siinä määrin, että soittamisesta tulee nautinnollista. Ihon paksuuntuminen tapahtuu vain ajan kanssa. Täytyy kosketella ja kosketella kitaran kieliä. Kun iho on paksuuntunut sormien päissä niin homma alkaa toimia. Ei ole enää kipua.

    Maailmassa on tehty suuria hittejä kolmella ja neljällä soinnulla.

    C-Am-F-G riittää moneen... kun sormenpäiden iho on paksuuntunut.

    J----

    VastaaPoista
  12. Tahtoisin kysyä vielä: Kuinka moni historian tuntema diktaattori tai sarjamurhaaja on soittanut jotakin soitinta?

    Tiedän, että Hitler oli kiinnostunut musiikista. Ei varmastikaan sellaisesta musiikista kuin Kraft. Mutta kuitenkin. Silti en tiedä, että hän olisi intohimoisesti soittanut jotakin soitinta.

    Minulla on sellainen käsitys, että jos ihmisellä on intohimo johonkin soittimeen niin hänellä ei ole intohimoa äärimmäiseen pahuuteen.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kyllä musiikki ja julmuus eivät sulje pois toisiaan. Katoppa wikipediasta carlo gesualdo. Siitä tuli radiossakin ohjelma jonkun aikaa sitte.

      Poista
  13. No joo. Kieltämättä. Silti jankutan, että suhde soittimeen voi olla hyvin terapeuttinen ja rakentava - vaikka ulkopuolisen korvin soittajan soittimestaan irti saamat äänet ovat alapuolella kaiken arvostelun.

    Mutta myönnän - on olemassa rummutuksen lisäksi myös sotarummutusta.

    J----

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä sais muuten hyvän uuden kirjoituksen aiheen. Soitin, minä ja toiset. Missä määrin voimme uskoa itseemme kuuntelematta tekemisissämme toisia? Onko itseluottamus ilman toiseutta pelkkä tyhjä käsite, koka ei viittaa mihinkään? Onko itseluottamus toiseuden (merkityksessä toiset) huomaamatonta varastoimista itseen? Tai kääntäen, toiseuden tojumista erinäisin tavoin: absurdiudella, avantgardella... tosin silloinkin millä on olettamamme toiset eli ymmärtävä yhteisömme tukenamme, odotamme siltä vahvistusta.

      Samaa muuten olen kysynyt joskus itselleen nauramisesta: kun nauraa itselleen, kuuluuko muiden aina nauraa mukana eli paljastaako yksikin vakava naama yleisössä sen ytimen, jolle emme sittenkään kykene nauramaan? Minä siis en usko, että kukaan meistä pystyy nauramaan ITSELLEEN. Kyse on aina selviytymisestä ja jo toissijaisen tarjoamisesta yhteisesti naurettavaksi.

      Itseluottamuksemme perusta ovat toiset. Einsteinkin tunsi itsensä varmasti sitä itsevarmemmaksi mitä enemmän tiedeyhteisö vahvisti suhteellisuusteorian... Soitin on hyvä metafora tähän, koska se niin välittömästi paljastaa surkeutemme, on välittömyydessään (toiseutemme) korvalle julma. Kirjoittamisella voi jotenkin pettää itseään helpommin.

      Oli joku olikohan amerikkalainen "sopraano", joka oli oikein huono laulamaan, joskus ennen sotaa. Se ei tajunnu olleensa kammottavan huono ja salit täytty sen huonouden kuulijoista. Jotenkin kauheaa. Citizen Kanen vaimohan on kai tosta otettu hahmo. Oikeallakin oli rikas sävelkorvaton mies mesenaattina. Tästäkin tuli radiossa juttu. Kun naista kuunteli, tuli syyllinen olo että kiusaa toista ihmistä julmasti koska sisimmässään oli pakko salaa nauraa tai sääliä. Konserttiin sitä ei ois voinu mennä kuunteleen. Oisi ollut liian törkeää. Se ei ymmärtänyt nauraa itselleen, mutta muut nauroi sille.

      Poista
  14. Minulla on kaksijakoinen suhde näihin USA talentteihin ja British talentteihin.

    Susan Boyle oli merkillepantava tapaus. - Kun hän käyttäytyi lavalla oudosti eikä ollut missikasvoinen niin jos hän olisi vielä laulanutkin huonosti... Tuomarit ja yleisö tietenkin ostivat valtavan laulutaidon ja arkisuuden ristiriidan.

    Mutta syvimmältään ihmisen ja soittamisen suhde tulee, jostakin mikä minua kiinnostaa. - Se tulee siitä kun joku jätkä on hakannut kepillä kallioluolan seinään ja ehkä unohtunut hakkaamiseensa.

    Kuka tänään pystyy oudoksumatta suhtautumaan itkuvirsiin - silti niillä on ollut merkitystä...

    Jos pystyy löytämään aikuisena ihmisenä regressiivisen tilan jonkun soittimen kanssa niin eipä siinä muita tarvita.

    Niin. - Jos joku todella luulee laulavansa hyvin ja eläytyy siihen hyvinlaulamiseensa ja lopputulos on karmaisevan huono niin sen esiin hykerryttämässä naurussa on jotain suurenmoista. Kun ajattelen ihmiskunnan takkuista historiaa niin tämä tapahtumahan on suorastaan vertauskuva kaikelle. Eikö se suorastaan voine kuvata esim. Natsi-Saksaa ilman että laulaja on natsi. Yritettiin jotain upeaa 1000 vuotista valtakuntaa ja kaikki meni ihan paskaksi.

    Jos ihminen tekee loistavan laulajan eleitä ja suun ääni on täydessä ristiriidassa niin olen kiitollinen tälle laulajalle ja sille naurulle, jota sisimmässäni pidättelen. Tuollainen ihminenhän on taideteos!

    Susan Boylella tämä meni toisin päin. Täysin eleettömänä tavisnaisena hän päästeli suustaan maailman ihaninta ääntä.

    Sanoisin: itseluottamuksemme perusta on jokin turvallinen, kiva, joka ei katoa. Soitin ei hylkää.

    Jos soittotaito olisi peruste sille saako ihminen pitää soittimet hallussaan niin olisin aikoja sitten menettänyt kitarani soitinsuojeluviranomaisille.

    J----

    VastaaPoista