Psyko on muotopuoli elokuva mutta kiinnostavalla tavalla. Siinä on sekä tylsää 50-luvun televisioestetiikkaa että kliinistä uutta moderniutta niin, että Norman-kuvasto on sitä modernia. Perkins on jo hiustensa ja puvustuksensa suhteen (aivan: pienet jutut ovat tärkeitä) sekä änkyttävässä puheessaan enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Modernia kuvastoa on myös se, miten hän on kameran edessä. Muut ennemminkin näyttelevät sille.
Mielestäni Psyko toi formaalin pyrkimyksen ja taiteen sen itsensä vuoksi populaariin elokuvaan ja vei sen uudelle vuosikymmenelle. Esimerkiksi aikalainen Peeping Tom näyttää minulle enemmän 50-luvulta kuin Psyko. Truffautin haastattelussa Hitchcock sanoikin Psykossa kokeilevansa, voiko tv-kalustolla tehdä oikeaa elokuvaa ja sanoi kokeilun rajoittuvan muutamiin kohtauksiin. Taidamme tietää mitä kohtauksia hän tarkoitti.
Psyko on myös populaaria surrealismia. Surrealismin ei ole tarkoitus vaivuttaa katsojaa uneen vaan havahduttaa hänet keskipäivän olemiseensa, pois laiskasta mielikuvituksestaan. Andalusialainen koira oli radikaali siksi, että se hyökkäsi katsojan vapaata mielikuvitusta vastaan ja vaati siltä tilaa itselleen eikä päinvastoin. Vain sitenhän mielikuvitustamme voi aidosti haastaa. Psyko on tämän surrealistisen tendenssin moderni jatkaja. Sekin oli aikalaisyleisölleen röyhkeä, häikäilemätön ja radikaalisti katsojan rauhasta ja laiskasta mielikuvituksesta piittaamaton elokuva. Ja minulle, epätäydellisyydessäänkin, se maailman paras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti