Muistatteko aikaa kun mielen sairaudet olivat asennekysymyksiä tai vain tapoja olla olemassa? Joskus 90-luvun puolella ja vuosituhannen alussa. Tai se oli yksi suuntaus, tosin aika vahva. Kaikessa kyse oli vain määrittelystä ja tavasta olla olemassa. Filosofi Jyri Puhakaisen Persoonan kieltäjät oli yksi tämän suuntauksen tuotoksista ja Lauri Rauhala suuri guru.
Johdonmukaiseen päätökseensä vietynä näkemys olisi tarkoittanut minunkin työssäni sitä, että jos ohjasin asiakkaan ADHD-tutkimuksiin, medikalisoin ja redusoin hänet tieteen diskurssilla joksikin ulkoa määritellyksi entiteetiksi. Olisi vain pitänyt kunnioittaa hänen tapaansa olla olemassa, vapauttaan (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan).
Minusta tuo oppi oli totaalista ihmisen hylkäämistä hänen mahdottomuuteensa. Moraalitonta ja vastuutonta. Kyse oli mielestäni mystifikaatiosta. Kun mielen poikkeama tai sairaus oli liian helppoa määritellä hengen ilmentymäksi ja unohtaa aineen vääristymät, ne innokkaasti ja vastuuttomasti unohdettiin ja hylättiin ihminen hänen "vapauteensa". Näin saatiin filosofeina sairaan ihmisen toiseudesta maan mainiot ainekset omaan valtavirrasta poikkeamiseen. Taas jaettiin toiseutta enemmän omista ideoista kuin siitä toisen olemassaolosta inspiroituen. Toiseuden edustajasta tehtiin olemassaolio.
Siinä ainoassa kirjassani jonka olen kirjoittanut, kommentoin Puhakaisen ja Lauri Rauhalan omituisuuksia. Ajatukseni on, että redusointia tehdään aina: lasta redusoidaan aikuista enemmän jne. Emme, ei siis edes Rauhala ja Puhakainen, usko ihmisen aineettomuuteen vaan oletamme aivojen kehityksen vaikuttavan tietoisuuteemme. Sama logiikka koskee sairauksia. Kun Puhakainen sanoo redusoinnin kieltävön vapaan persoonan, näen asian juuri päinvastoin: redusoinnin kieltäminen jättää ihmisen oman onnensa nojaan. Reduktion vastustaja tavallaan määrää ihmisen vapauteensa. Kirjoitin tuolloin näin:
"Pitäisikö inhimillinen kokemus pelastaa tieteelliseltä reduktiolta? Ensin on kysyttävä, missä kohdin kehitystään ihminen olisi reduktiolta pelastettava ja vapauteensa määrättävä? Missä kohtaa henki on kylliksi irronnut aineesta? Vähimmäisvaatimus kai olisi, että vasta sitten ryhdytään pelastamaan, kun vapauden havaitaan ihmisessä vapaasti ilmenevän. Lapseen siis vielä suhtauduttaisiin redusoiden? Ikävien seurausten välttämiseksi?"
Hannu Lauerma kävi Rauhalan kanssa tästä aikoinaan kiihkeääkin keskustelua ja piti Puhakaisen kirjaa jopa sairaiden kannalta haitallisena. Taisi jo tulla selväksi, että itse kuulun lauermalaisiin.
-
*Inspiroiduin kirjoittamaan tämän keskustelusta, joka käytiin jutussa Riitaan tarvitaan aina kaksi. Kiitos taas tyypit.
Minut pelasti pakkohoito. - Muussa tapauksessa kuolema olisi ollut väistämätön seuraus mikä tietysti olisi miellyttänyt monia.
VastaaPoistaPsykoosissa olevaa ihmistä ei saa jättää silleen. Hän voi olla äärimmäisen tuhoisa itselleen ja ympäristölleen.
Kukaan ei halua olla psykoosissa. Haltuun ottavaa apua tarvitaan niin pian kuin mahdollista.
Minua pakkolääkittiin sairaalassa ja se oli oikein hyvä asia.
Vapaus voi olla eräissä tapauksissa yhtä kuin heitteillejättö.
Muuten: Sellainen romaani kuin Sieppari ruispellossa kiteytyy ajatukseen siitä, että ketään ei saa jättää heitteille.
J----
Taas yksi kirja jonka valtavuuden jaamme.
PoistaTästä aihepiiristä mulla ei ole minkäänlaista syyvyyttä tai asiantuntemusta. Olen lukenut mielenterveyttä ja masennusta vahvasti omakohtaisuuden kautta kuvaavia kirjoja, mm. Harri Sirolan juttuja ja aivan lostavan ja pelottavan kirkkaan William Styronin Pimeän Kuvan. Ja kuvaahan Pulkkisen Pesäpuukin näitä asioita vahvasti. Ystäväpiiirissä on ollut näitä ongelmia myös. Enemmän kuitenkin depressiota kuin muita mielensairauksia.
VastaaPoistaItse olen tehnyt netissä ns. masennustestejä ja saanut aika usein heikkoja tuloksia, mutta en pidä testejä luotettavina enkä koe kokevani masennusta vaikka ongelmia onkin. Mielenterveyden menettämisestä tai vakavasta elämän hajottavasta masennuksesta en tiedä mitään. Toivottavasti en tule tietämäänkään. Kuka tietää niin sinne kaikki voima.
jope
Nykyään jätetään psyykkistä hoitoa tarvitsevia ihmisiä usein heitteille säästösyistä, ei huolita hoitoon kovin helposti, ja jos huolitaan, niin laitetaan aivan liian heikkoina ns. avohoitoon, jossa ei anneta mitään hoitoa, ja tätä perustellaan sitten vapaudella.
VastaaPoistaNeil Hardwick kiitteli Hullun lailla -kirjansa lopussa William Styronia, jonka kirja oli auttanut häntä huomaamaan, että on muitakin, joilla on vaikeaa. On hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan masentuneille vertaistueksi ja terveille ymmärryksen lisäämiseksi.
Minulla on ollut vaikeaa nuorena.
Masennuin eräässä vaiheessa, kaikki oli vain harmaata ja toivotonta enkä nähnyt muuta tietä pois pahasta olosta kuin poistua tästä maailmasta. En välitä kertoa yksityiskohtia näin julkisesti. Totean vain, että ihmehän se olisi ollut, jos minä olisin pysynyt siinä tilanteessa tasapainossa.
Äitini kuoli äkillisesti, kun olin 13, siitä vajaan kahden vuoden kuluttua kuoli isoveli liikenneonnettomuudessa. Minä pakenin kaikkea surua ja ahdistusta vuodeksi Amerikkaan. Pian sieltä palattuani vanhempi pikkusisaristani joutui psykoosiin ja jäi skitsofreeniseksi. Kuopussiskoni alkoi seurustella romanipojan, vieläpä rikollisen, kanssa, keskeytti koulun, sai teininä lapsen ja muutti huonoihin oloihin palaten aina välillä kotiin. Isä jäi yksin isovanhempien siirryttyä vanhainkotiin. Entinen kahdeksanhenkinen, iloinen perhe oli supistunut yhteen. Minä kävin yliopistoa ja murehdin lähes koko ajan toisten pärjäämistä. Isän luona käydessä huomasin, että olimme molemmat synkissä aatoksissa ja pelkäsin hänen vuokseen. Sairastunutta siskoani kotiutettiin välillä, mikä oli isälle todella rankkaa.
Sain apua, kun värit katosivat elämästäni. Olen siitä valtavan kiitollinen! Muusta osasta toipumista olen kiitollinen vahvoille geeneilleni ja hyvälle aviomiehelle, joka uskoi minuun, ja perhe-elämälle.
Nyt tuntuu, ettei minua voi mikään kaataa. Mieheni sanoi tänään, että muistutan isäni siskoa optimistisuudessani. Tällä oli kaikenlaista vaivaa mm. todella paha reuma, mutta hän vain nauroi kertoessaan uusista taudin vaiheista: "Nym mulla on kaulaki pystys rauralla." Isäni oli myös hurjan sitkeä ihminen. Ennen lyhyeksi jäänyttä onnen aikaa vaimon ja perrheen kanssa, hän oli viettänyt nuoruutensa sodassa, jossa menetti velipuolen. Hän sopeutui hyvin myös yksinoloon, kun vanhukset kuolivat ja tytärten elämä tasoittui.
Ihmiset ovat hauraita olentoja. Tarvitsemme voimaa ja tukea toisiltamme.
Olet Jope oikeassa. Kyllä sen parhaiten itse tietää, onko masentunut.
Ujo halaus täältä kaukaa Marjatalle. Huh mikä valloittava nainen! Pitäköön hänen miehensä hänestä yhä hyvää huolta!
VastaaPoista- Niin. Johdatin netin masennustestien ääreen erään miehen, joka juuri parhaillaan on toista kuukautta sairauslomalla. Tunnen tästä jonkinlaista syyllisyyttä...
Kun olen psykootikko niin en voi olla varma itsetiedostuksestani. Kuka minä olen? Missä mielialassa olen?
Minä väitän - on äitejä ja isiä, jotka eivät koskaan myönnä olevansa masentuneita, mutta he ovat masentuneita ja he masentavat lapsiaan.
Jos on suorastaan syntynyt masentuneeksi niin sen läpi ei masentunut näe.
J----
J----, virtuaalihalit sinnekin!
VastaaPoistaOlet oikeassa. Ison ja nopean psyyken muutoksen huomaa, mutta ei paikallaan pysyvää tai hitaasti kehittyvää masentuneisuuden tilaa.
On myös niin, että pelottavaa asiaa ei haluta myöntää. Minäkään en halunnut nähdä muutosta siskossani, koska se oli niin pelottava asia ja samalla olisin myöntänyt sairastumisen mahdollisuuden itsessäni.
Alan kirjoitella vastausta sellaiseen blogimaailmassa likkuvaan haasteeseen, jossa kirjoitetaan oman elämän onnellisuuden aiheista otsikolla "Sieluni hymyt". Sopivaan aikaan tämän Juhan kirjoituksen kanssa!
Minä haluaisin mainita tämän blogin yhtenä ilon aiheenani, mutta samalla myös pelkään, että kaikki sitten ryntäävät tänne - heh. Haluaisin myös haastaa Juhan, mutta mitä sanot Juha? Voisitko ajatella kirjoittaa tällaisesta aiheesta, pohtia onnellisuutta?
Kaikenlaisen idealismin (ei-reduktiivisuuden) nimissä ihmisten selviytymismahdollisuuksia on helppo huonontaa, ja tuntuu siltä, että monenlaiselle katteettomalle puheelle on päättäjien suunnalta tilausta, kunhan välittömästi laskettavia menoja saadaan karsittua. Kuitenkin juuri oikeanlainen reduktio ja vastuullinen vallankäyttö kuuluu ihmisen suojaamiseen - toki riskit pitää yrittää aina tunnistaa. Yhteiskunnan isolla tasolla on tärkeää tunnistaa ongelmakohdat ja kohdentaa tuki ja mahdollisuudet saada sitä oikeisiin kohtiin. Ihmisen mahdollinen vapaus ja redusoimattomuus ratkaistaan kuitenkin muualla kuin mielenterveyskysymyksissä, ainakin isossa mittakaavassa. Toki hulluuden historia antaa muunkinlaisia esimerkkejä, mutta jos reduktiot eivät ole totaalista medikalisaatiota tai totaalista identiteetin "vapauttamista", niin apua voidaan antaa. On erittäin traagista ja lannistavaa nähdä, miten älyltään terävät ja herkät ihmiset raunioituvat mielenterveysongelmiin. Usein syynä on persoonan varhainen hajanaisuus, kieroon mennyt tunne-elämä (perhesuhteet) tai sitten neurologiset syyt ja vanhempien kyvyttömyys tunnistaa noita syitä ja siitä kehkeytyvät isot ja hajottavat vääristymät. Ehkä vaikeimpia ovat tapaukset, joissa muutoin kaikilla mahdollisuuksilla varustetut ihmiset tuhoavat itsensä valinnoilla, jotka perustuvat emotionaalisesti tuhoisiin mutta ihmisille itselleen tunnistamattomiin lapsuuden vuorovaikutussuhteisiin. Tällaisia ihmisiä on hyvin vaikea auttaa, koska he keräävät ongelmia enemmän kuin niitä ehditään selvittää.
VastaaPoistaTuosta Vesan kommentista nousi mieleeni sellainen ajatus, että kun nyt elämme maailmassa jossa teknologia ja sen sovellukset ja uusi digitaalinen someihmisyys on todella monelle se iso juttu, ja samoin oikea asenne, oikeat käsitykset, oikea riittävä tieto, oikea tietoisuus, hyvä koulutus, hyvä fyysinen kunto jne. on mielenterveys yksi viimeisimmistä kesyttämättömistä voimista pohjoisen pallonpuoliskon ihmisen elämässä. Kuolema on tietenkin toinen. Mielenterveys voi pettää altamme kuin lattia juuri tuolla tavalla, että ongelmia syntyy enemmän kuin mitä niitä ehtii selvittää, hallita tai edes tunnistaa.
VastaaPoistaMielestäni ensisijaisesti lasten ja nuorten mielenterveyteen tulisi satsata kaikki riittävät ja riittämättömät resurssit, mutta tämäkään ei takaa heille tai yhteiskunnille mielenterveysongelmista vapaata olotilaa, se on varma. On tehtävä edes se mikä on voitavissa, vaikka sotaa mielensairauksia ja niiden lieveilmiöitä vastaan ei voida kokonaan voittaa.
Minulle pari vuotta sitten työterveyslääkäri määräsi kuultuaan eräistä jutuistani kaksi eri mielialalääkettä.
En hakenut niitä apteekista. En ole mikään sitkeä vaikeuksien kestäjä, mutta ajattelen jo elämänkatsomuksenikin kautta että loppujen lopuksi me kaikki kannamme valtavia ongelmakimppuja selässämme, jotkut vain kykenevät kokemaan onnea enemmän kuin toiset. Kestän kyllä ikävää, tylsyyttä ja pahaa oloa yrittämättä heti kääntää sitä voitoksi, onneksi tai muuksi, vaikka pohjimmiltani sitö tietenkin odotan ja toivon.
Kaikki eivät ehkä olekaan mitään masennuksen selättäneitä sisupusseja, he ovat ehkä vain onnekkaampia kuin muut. Aivojen välittäjäaineiden suhteita ei voi kai valita itse?
Vakavimmat mielenterveysongelmat sitten ovat erikseen. En tiedä miten niistä selviää mitenkään. Selviääkö lopulta kukaan tässä maailmassa?
Ehkä onni, ja onnen kokemus, rauha, mielenrauha jne. eivät olekaan mitään päätepisteitä ja lopputavoitteita vaan enemminkin keinoja ja välineitä selvitä täällä. Toinen näkee maailman hyvien ihmisten hienona paikkana, joka pienellä tai suuremmalla remontilla olisi täydellinen (esim. ideologiset projektit, toinen ei.
Tätä juuri tarkoitin kun tuolla aiemmin joskus kirjoitin että elämä on elämä-nimisessä katastrofissa selviytymisyritys. (Sanan elämä tilalle voi laittaa myös sanan avioliitto, hah ha). Tuo on siis kai minun psyykkeeni tila. Siis aika tavallinen. Tai sitten lääkitys ei ole kohdallaan, hah...
jope
Marjatta. Onnellisuudesta olen kirjoittanut ainakin jutussa Inspiroituminenkin on onnellistumista. Mutta yritän nyt yhdistää tämän keskustelun (jälleen kerran) inspiroiman aiheen ja tuon haasteesi seuraavassa kirjoituksessani.
VastaaPoista"Kuitenkin juuri oikeanlainen reduktio ja vastuullinen vallankäyttö kuuluu ihmisen suojaamiseen (...)."
PoistaVesa. Juuri tätä tarkoitin.
Marjatan kohtaamista vaikeuksista tuossa iässä ja myöhemminkin selviytyiminen on uskomatonta. Sanattomaksi vetää. Ja tätä tapahtuu koko ajan. Juuri näiden asioiden tiimoilta itse menetän välillä uskoni mm. kulttuuriin, kirjallisuuteen. En hyväksy iyselleni sille selitystä, että "sen avulla jaksan paremmin" tms. Miten paljon maailmassa onkaan hyvää ja pahaa lääkitystä. Oikeitä ja vääriä lääkäreitä. Ja miten paljon sairautta. Ja silti täällä suurin osa ihmisistä selviää lähes loppuun saakka. Ihminen on käsittämätön laji. Näin raskaalla päällä varustettu eläin herättää minussa sääliä. Voi olla että mitä enemmän vaistoihminen (vanha puheenaihe) meissä ohenee, sitä raskaammaksi mielenterveytemme käy. Tuokin on kyllä huono selitys.
VastaaPoistaEntä sitten se ikuinen heitetty selitetty tähän paikkaan, että sotien aikana itsemurhat lähes häviävät. En tiedä selittääkö sekään oikeastaan mitään.
Tuolla aiemmin J---kirjoitti fiksusti että masentuneet vanhemmat masentavat lapsiaan. Siinä on meille motivaatio. Isänä ja äiteinä meidän pitäisi sinnitellä "terveen" puolelle tavalla tai toiselle, ettei ketju jatkuisi.
jope
Tätä en yritä selittää teille, mutta tein juuri itselleni muistisäännön: älä kiellä ihmiseltä hänen vaistojaan, vaikka hän haistaisi eri asiat kuin sinä. Jotenkin liitän vaistonvaraisuuden varassa elämisen lahjana ja vastamyrkkynä
mielenmyrkylle.
Kiitos hienosta kommentista. Tuosta j:n vanhmmuuspointin inspiroimana kirjoitan jutun...
PoistaKiitos Juha! Minäpä laitan linkin tuohon sinun aiempaan tekstiisi ja mainitsen, että olet kirjoittamassa myös jotain uutta aiheesta.
VastaaPoistaVesan ja Jopen mainitsema sattumanvaraisuus on tärkeä pointti tässä. Joku kestää, joku ei samoissa olosuhteissa ja joku ei kestä, vaikka kuinka petattaisiin kaikki hyväksi.
Terapia on tärkeää, mutta oivalluksen, luottamuksen ja halun parantua pitää löytyä ihmisestä itsestään.
Minusta J----:n elämäntarina on ihmeellinen.
Jopen aiemmasta pitkästä kommentista tuli mieleen, miten vähän vielä tiedämme aivojen kemiasta.
VastaaPoistaJa vatsan bakteereillakin saattaa olla enemmän merkitystä ihmisen mielialalle ja hyvinvoinnille kuin vielä tiedetään.
Sotien aikana itsemurhat lähes häviävät. Siksikö, että ihmiset joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen ja löytävät näin yhteisyydestä tarkoitusta elämälleen. Koskeeeko tämä vain vanhoja selkeämpiä sotia vai myös näitä nykyisiä kaaoksia?
Eräs kollega tokaisi aina tuhahdellen "Tarvittaisiin uusi sota", kun joku alkoi vouhottaa jostain vähäpätöisestä asiasta.
Tuli mieleen vielä tällainenkin seikka, että mielenterveyskysymyksissä(kin) myös perimällä on iso rooli. Tietyt ihmisen persoonaan vaikuttavat piirteet (ihan geneettiseltä tasolta lähtien) voivat ikään kuin kantautua kauempaa suvuista ja eri sukujen perimän yhdistyessä tuottaa erikoisia juttuja. Vaimoni mummo puhuu usein "sukukirouksesta". Ymmärrän tämän käsitteen hyvin, kun seuraan tiettyjä sukuja. Toisaalta se tarkoittaa geneettistä alttiutta tiettyihin sairauksiin (myös mielenterveyteen liittyviin), toisaalta sitä miten isien pahat teot siirtyvät vääristyneinä käytös- ja asennemalleina pitkälle sukupolvien ketjussa, ellei niitä ainakin osin onnistuta tunnistamaan, katkomaan ja suuntaamaan uudelleen. Tällainen toiminta vaatii paljon yksilöiltä, jotka alkavat sosiaalista taustaansa muokkaamaan, perimälle ei aina voi parhaalla tahdollakaan kaikkea. Toisaalta on erikoista, että samasta perheestä voi tulla henkisesti täysin terveitä ja sitten hyvinkin sairaita tai jossakin vaiheessa sairastuvia ihmisiä. Dynamiikat saman perheen sisällä vaihtelevat paljon ja lopputulos on niin monen asian summa, että syiden löytyminen on aina vähintäänkin tulkinnanvaraista (ts. kaikkea ei voida redusoida esimerkiksi huonoon lapsuuteen ja vääristyneisiin vuorovaikutusmalleihin). Kovasti kiinnostavat nämä asiat, ja luultavasti kirjoitan näistä vielä jotain kaunokirjallistakin.
VastaaPoistaKetjut tosiaan eivät aina katkea vaan usein vielä vahvistuvat, sukukirous jatkuu, kolmanteenkin polveen sattuu, on kuin kohtalostaan ja teoistaan, niistäkin joita ei halua tehdä, pääsemättömissä.
PoistaMikä on sitten esim. aivojen fysiologisten tekijöiden periytyvyyyttä, mikä kulttuurista dna:ta, mikä perityvää ympäristötekijällisyyttä ja missä suhteessa ja millä mekanismilla, siitä ei saa selvää kuin elämällä.
Itse olen siitä outo että vaikka en ole ihan vanha vielä, just 50, niin minun äitini ja isäni olivat sodassa molemmat. Isä rintamalla. Yleensä ikäpolveni tyypeillä se on ollut isoisä, mulla isä. Hän oli mm. Valkeasaaressa sinä kesäkuun päivänä 1944. Voin nykytutkimuksen valossa ajatella että solumuistissani elää se tulimyrskyssä monenlaistan mekanismien välittämänä, ja kaikki muutkin kokemukset Suomen itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Tämän omasta varsinaisesta sukupolvestani vierauden ja eri aikaisuuden tuntoja olenkin tuntenut vahvasti aina. Haaveilen nykyisestä elämänvaiheestani jollakin 60-luvulla. Enkä tarkoita mitään hippimeininkiä, Suomihan oli 60-luvulla varsin alkeellinen epämoderni maa. Samalla tavalla psyykkiset mekanismit liikkuvat kuin solusta soluun, luulen.
Omien vääristyneiden ja hajottavien mekanismien muuttamisen yrittäminen on kyllä velvollisuutemme, mutta kovin vahva se seinä itsessä on. Omien vanhempieni monet perheelle haitalliset piirteet ovat siirtyneet minuun suoraan vaikka tiedostan ne äärimmäisen hyvin. En vain voita niitä. Luulen että en ole ainoa yhtä heikko? Tai ehkä se kertynyt psykologinen pimeä energia on vain niin voimakas. Jos siinä on vielä fysiologista kuormaa, esim. aivokemiassa ja lisäksi vielä ympäristötekijät eivät osu kohdallaan, hopealusikoita ei synny suussa, niin mitä muuta ihminen siinä voi kuin sairastua?
No, kestää. Mutta se on lahja, sitä ei voi vaatia keneltäkään. Itse olen saanut olla terve ainakin suhteellisesti ottaen.
jope
Olet siis minuakin nuorempi, jolla isä ollut sodassa. Harvinainen tapaus alat olla. Joo. Epigneettiset perimät ehkä siirtyy...
PoistaKävin muuten kommentoimassa niitä pistämiäsi avioliittolinkkeja jutussa Toiseuden jakaminen.
Ukkini oli sodassa... mutta isäni paloi pahoin onnettomuudessa noin vuosi ennen syntymääni. Hän selvisi kyllä hengissä siitä (nyt jo kuollut). - Ttä asiaa tietysti voi pyöritellä ja jahkailla jonkinlaisena trauman siirtona.
VastaaPoistaEpilepsia on vaikea juttu kun on ollut grand mal -kohtauksia. Silloin oivaltaa, että itsesäätelykyky voi pettää. - Elän siinä varautumisessa että tämä naputtelu J Saaren blogiin keskeytyy ennen kuin lause tulee loppuun ja seuraavaksi herään terveyskeskuksessa.
Mitä psykoosiin tulee niin se imaisee mukaansa. Se vääristää sisäiset käsikirjoitukset. Näkee näkyjä kuulee ääniä (jotkut äänet tulevat sellaisella voimakkuudella että on kuin olisi jossain kaupungin toritapahtumassa mukana). Psykoosissa on äärimmäistä haltioitumista ja äärimmäistä kauhua.
Psykoosia ei suinkaan vielä tunneta. Ei ole sellaista ehdotonta kausaaliketjua, jonka päässä on psykoosi.
Psykoosissa oleva ihminen on ulkoisin voimin pysäytettävä ja hän tarvitsee ehdottomasti lääkitystä. Psykoosipotilaalla saattaa jo yksinomaan olla takana uneton kausi, jolla tarvitaan nukahtamislääkitystä. - Psykoosipotilaalla ei ole itsenäistä minuutta. Hän on täysin suojaton tilassaan.
Masennussairaus taas voi olla täysin lamauttava. Ihminen käskyttää ja moittii lysähtämistään - mutta ei vain pääse liikkeelle. - Myös tällöin tarvitaan lääkitystä.
... On pelottava ajatus, että yksinäistynyt ja yksinhuoltajaäiti menisi psykoosiin. Tai putoaisi syvimpään masennukseen.
Tarvitaan välittämistä, joka lähtee ajatuksesta, että me kaikki olemme ihmisiä. Johonkin vain kaupungistuvassa anonyymikulttuurissa tämä yksinkertainen ajatus katoaa ja väljähtyy.
J----
Psykoosi on kyllä vaarallinen tila.Siinä ollaan rajalla. Toiset onnistuvat nousemaan siitä pois ja toiset jäävät sairauteen.
VastaaPoistaEnnen skitsofreniasta puhuttiin jakomielitautina, eli mieli on hajalla.
Tunnen joitain ihmisiä, jotka ovat käyneet psykoosin puolella useampaan kertaan, esim. eräs nainen kahdesti lapsen saatuaan ja elpyneet hyvällä hoidolla täysin.
Luin juuri, että jossain päin maailmaa skitsofreenikot sidotaan toisesta kädestään puuhun tai pidetään karsinassa. Siinä mielikuvaa niille, jotka puhuvat medikalisaatiosta ja väittävät, ettei mieltä tarvitse lääkitä.
Masentuneelle lääke ei aina ole niin välttämätön, jos olosuhteet ovat muutoin toipumiselle suotuisat.
Masennussairauden syvimmässä nielussa tarvitaan lääkitystä. Mutta ilman muuta on selvää, että jokainen tahtoo löytyy väylän pois lääkitsemisen tarpeesta.
VastaaPoistaItse vain tahdon omilla kommenteillani todistaa sitä, että masennussairaus on äärimmäisen upottava ja lamaannuttava.
Se että ihmistä vituttaa on muuta kuin masennus. - Masennus lyö lekalla päähän ja nujertaa. - Ja masentunut ruoskii itseään "miksi en jaksa, miksi en kykene".
Olen siitä tyytyväinen että olen elänyt psykoosini ja masennukseni yksinäisenä ihmisenä.
Isä tai äiti joka on syvästi masentunut ei jaksa hoitaa vanhemmuuttaan. Hän haluaisi, mutta ei pysty siihen.
Mitä masennus tarkoittaa? - Sen käsittää aivan harva.
Yleensähän ihminen syntyy toiveikkaana täynnä elämisen riemua ja haukkoo iloisesti jokaista hengitystään.
J----