PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN (aihe näytelmäksi)

Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo, että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla. 

Ja päivän mittaan hän saakin ihmetteleviä kommentteja: Mikä on muuttanut mielesi? Miksi kaikkien yhteinen pessimisti ei enää julista heille mitään? Miksi vain tätä hulvattomuutta? 

Vastoin kaikkia periaatteitaan hän alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin!  On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän.Onko mahdollista, että tämä hulvattomuuden epäsuora viesti sittenkin toimii?

Mutta päivän painuessa iltaan herää epäilys. Toimiiko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; että totuus ei ole heidän totuutensa kaltainen. 

Viimeisessä kohtauksessa vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Kaikki hänen vieraansa ovat lähteneet koteihinsa ja ymmärtäneet ilonpitonsa väärin.

Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Taiteeseen? Jotta voisi taas unohtaa itsensä niin kuin näytelmän juhlaväki?

Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa. Se kun uskoo taiteen olevan aina puolellaan.

URHEILUN HURMAA eli Olemista ja aikaa jokamiehelle*

Kuvitellaanpa näin:

Usain Bolt avioitui Suomeen, sai kansalaisuutemme ja juoksi uuden kotimaansa maailmankartalle.

Miksi tämä ei tunnu missään?

Urheilusta hullaantuvaa ihmistä pidetään helposti nationalistina tai jopa rasistina. Epäilemättä niinkin voi olla. Mutta entä jos urheilun edes hetkeksi ajattelisi "pieneksi historiaksi", olemiseksi ja ajaksi ymmärrettävässä muodossa ja mittakaavassa? Toisin sanoen yritystä, erehdystä ja lopulta onnistumista konkretisoivaksi kollektiiviseksi kertomukseksi, joka tapahtuu jossain faktan ja fiktion välissä ja kansallisuutta vain näitä muuttujia mielekkäästi rajavaksi tilaksi. Voisimmeko silloin nauttia urheilusta vapautuneemmin ilman nationalismin painetta?

Maallistan seuraavassa Martin Heideggerin kieltä ymmärrettävyyden helpottamiseksi (muutetut sanat ovat lihavoituja):

"Faktisessa olemisessaan ihminen on aina se, mikä hän jo oli. Ihminen on menneisyytensä joko ilmeisellä tai vähemmän ilmeisellä tavalla. Ihminen ei ole menneisyytensä myöskään vain siinä mielessä, että menneisyys ikään kuin kulkisi hänen takanaan, ja että mennyt on vielä esilläoleva silloin tällöin vaikuttava ominaisuus. Oma menneisyys (---) ei seuraa ihmistä vaan menee jo hänen edelleen." (Oleminen ja aika, s.41)*

Historia ei siis ole vain jotain, joka jää taaksemme kuviksi ja pelkäksi esilläolevaksi, tarvittaessa ajateltavaksi ja kuvastossaan havainnoitavaksi objektiksi. Historia on aina jo jotain, mikä näyttää niin sanotusti eteen olemisen mallia.

Voisiko nyt ajatella urheilua heideggerilaisittain? Että se on kumuloituvan ajan tunnistamista olemisessamme? Eikö Suomen jääkiekon ensimmäinen maailmanmestaruus 1995 juuri siksi tuntunut niin valtavalta ja ylevältä, että historiamme ensin oli täynnä turhautumisia ja epäonnistumisia ja että oli opittava tekemään kaikki paremmin vanhasta oppien, ei siis epäonnistumisen historian tuolta puolen menestystä ostaen?  Ja eikö toinen mestaruus tarvittu varmistamaan, ettei kysymys ollutkaan pelkästä sattumasta? Siis vahvistamaan historiamme, aikamme ja siinä olemisemme omaksemme?

Miksi siis Usainin tuoma menestys Suomelle ei tuntuisi missään? Onko syynä rasismi tai nationalismi? Ei, hän vain juoksisi menestystään itsellemme väärän olemisen ajassa. Siksi Usain Boltin olisi mahdotonta lunastaa onnetonta menestystämme edustamassaan lajissa. Siihen tehtävään meidän olisi edelleen odotettava omiemme historiallista panosta. Ja mikäli emme siinä onnistuisi, se olisi vain hyväksyttävä historiamme mitaksi.

-

*Alkutekstissä Heidegger käyttää ihmisestä (tietoisena, luovana, tuntevana, kokevana, aistivana, ajassa ja tilassa olemassaoloaan tapahtuvaksi "tekevänä" oliona) nimitystä täälläolo.

VALKOINEN RAIVO (päivitetty 7.6.)

Arto Halosen draamadokumentti Valkoinen raivo oli ehkä hieman kömpelö, mutta hirveän tärkeä elokuva. Se muistutti tylyllä tavalla siitä, miten todellisuus tapahtuu asiantuntijoiden kommenttien ulottumattomissa (vaikka äänessä olikin juuri alansa asiantuntija kokemuksen ja teorian kautta). Tässä elokuvassa nuo kommentit asettuivat voimattomaan valoon ja kuulostivat banaaleilta ja asiantuntemattomilta. Matti Vanhanen oli yhtä asiantunteva kuin tekoja ajankohtaislähetyksessä kauhisteleva psykologi. Mutta vähemmän ärsyttävä.

Kun kerran joitakin näistä tappajista on kiusattu tuhoisasti niin kuin väitetään, siitähän muistetaan aina ohimennen mainita, miksi nämä viisastelijat eivät sen enempää puhu kiusaajista, eli oleellisista kausaliteeteista? Siksikö että kiusaajat ovat ehkä uhrien joukossa eikä kuolleista saa puhua pahaa? Ja toki kiusaamisen vaikutus tappamisiin on vakava syytös, joka olisi perusteltava hyvin. (Pitäisikö kiusaamisesta puhuakin enemmän rikoksen diskurssissa; olisiko sillä parempi estovaikutus kuin ajattelemattomien lasten diskurssilla?)

Elokuva teki myös helposti ymmärrettäväksi, miksi niitzet sun muut fantasiat vetoavat valkoisen raivon täyttämiin ihmisiin. Pystyin hyvin ymmärtämään heidän tekojaan ja löysin logiikan jolla niihin päädytään.

Kun ampumisten jälkeen vaahdottiin koulupsykologien tarpeesta, tätä elokuvaa katsoessa tuli mieleeni ilkeä ajatus. Ehkä juuri he peittävät tehokkaimmin oleellisen siirtämällä huomiomme jälleen kerran syistä seurauksiin.

Minusta Halosen elokuvan tärkeys onkin juuri tässä. Se polemisoi ongelman ytimen: ratkaisun hakemisen seurauksista syiden sijaan.

Siellä se vielä on. Yle-Areenassa. (Ja katsokaa tämä mieluummin kuin se saksalainen nuorista uusnatseista kertova tv-sarja, joka ei kerro meille mitään uutta.)

NIMETÖN KIRJOITUS

Kohtaamisia uskovien ja uskomattomien välillä.

Rukouksia ja puhetta elämästä ja kuolemasta.

Varomattomia sanoja hyvyydestä ja pahuudesta.

Häpeämättömiä lauluja heikkoudesta.

Todistuksia ihmeistä, armosta ja pyhyydestä sekä
johdonmukaisen nihilismin mahdottomuudesta.

Ajatuksia ihmisen kokoisesta välttämättömyydestä
mutta ei tyhjyydestä, jos niin sovitaan ja mikä tärkeintä,
yhteisintä tahtoa kuulla tätä kaikkea.

Hyvät ystävät.

Olisiko tämä Olemassaolon julistuksen seurakunta kuviteltavissa?

Olisiko meistä siihen?

NAISEN YKSINÄISYYS: Aistien valtakunta (täydennetty ja korjattu 22.5.)

Eilen Teemalta tullut (ja tavan mukaan kuukauden Areenalla viipyvä) 1976 valmistunut Nagisa Oshiman Aistien valtakunta  on kummallinen elokuva. Siinä on kliinistä yksipuolista intohimoa ja seksiä, joka ei oikeastaan kiihota lainkaan (vaikkakin kyllä inspiroi). Toisaalta se on kaunis kuin mikä. Mutta siis kliinisen etäinen. Brecht goes porno...

Vaikeaa tästä tekee se, että en tiedä, onko tuo etäännytys ja tunteiden yksipuolisuus tahallista vai tahatonta. Jälkimmäisessä tapauksessa se paljastaisi kiinnostavammin jotain japanilaisesta miehen ja naisen roolista sekä samalla myös ohjaajan tiedostamattomista tottumuksista ja tavoista katsoa miehen ja naisen suhdetta. Tarkoitan tuolla kliinisyydellä ja yksipuolisuudella miehen tapaa olla näyttämättä nautintoaan koko elokuvan aikana. Jopa miehen orgasmin tapahtuessa, eli miehen ejakuloidessa naisen suuhun, näytetään vain naisen valaistuneita kasvoja sperman valuessa hänen suustaan. Mielikuva miehen eleettömyydestä säilyy. Miehen orgasmi on etäinen ja persoonaton, vain naisen nautinto näkyy.

Eli: missä määrin miehen viileä etäisyys otoksissa on suunniteltua politiikkaa ja missä määrin suunnittelematonta ja tiedostamatonta tapaa asettaa mies ja nainen eri tavoin esille?

Vaikka dokumentissa sanottiin, että elokuva on tehty naisia ajatellen ja että Oshima asettaa naisen yleensä keskiöön, ihmettelen kyllä miten naiset jaksavat katsella koko elokuvan ajan miestä, joka tarkkailee naisen intohimoa. Minulle elokuva tuntuu kertovan enemmän naisen intohimon yksinäisyydestä ja epätoivosta kuin kahden ihmisen yhteisestä kokemuksesta ja katoamisesta yhteisen intohimon hämärään. Nyt on taas nostettava edellisessä kirjoituksessa mainittu elokuva esiin, mutta jotenkin tämä vertautuu Trierin Breaking the Wavesin Janin ja Bessin suhteeseen. Todellakin: nainen on tässä(kin) elokuvassa intohimoinen, outo ja halukas ja mies utelias ja jopa hämmentynyt kokemastaan. Naisesta tulee outouden fetissi miehelle. Ehkä Oshima on sitten tarkoittanutkin niin, että japanilainen mies hämmentyy oudon halukkaan naisen kanssa naidessaan ja että nainen siksi jää halunsa kanssa yksin (eikä herran ja orjan dialektiikassa siksi edelleenkään mikään muutu). Oshima kyllä puhui dokumentissa naisesta kohteena ja välineenä japanilaisessa kulttuurissa eli jotain tällaista häneltä kai sopisi ehkä odottaa...

...tai sitten miehen eleettömyys on tahatonta ja Oshima siis paljastaa elokuvassa omiakin tiedostamattomia tottumuksiaan ja käsityksiään sukupuolirooleista. Se että hän ei edes huomaisi miehen tarkkailevaa roolia elokuvassa, on ehkä kiinnostavin tapa lähestyä Aistien valtakuntaa. Se voisi olla se kohta, mistä pääsee perustavimmalle tasolle japanilaista kollektiivista tajuntaa jota Oshimakin tässä tahattomuuden tulkinnassani siis edustaa. En tiedä. Minä taipuisin kyllä tahattomuuden kannalle. Varsinkin kun edes sen enempää ohjaaja itse kuin intoilevat ranskalaiskommentaaritkaan eivät puhuneet mitään otoksissa ilmenevästä miehen viileydestä ja etäisyydestä. Uskon että jos miehen olemus olisi tekijöille tietoinen, joku siitä olisi maininnut.

Tahattomuus tarkoittaa tietenkin ohjaajan tarkoitteiden päinvastaisuutta. Tahattomuuden tulkinnassa nainen ei voita herraansa kastroimalla eikä kuolema ja kastraatio ole ykseyteen sulautumista, intohimon äärimmäisin koordinaatti, vaan edelleen naisen eli orjan voimatonta intohimoa, jolle löytyy "tasa-arvoinen" kohde vasta herran elottomuudesta ja irtileikatusta "neutraalista" peniksestä. Miehen (institutionaalinen) halu (tai tässä tapauksessa sen epämääräisyys)  on naiselle tavoittamaton. Tämä elokuva saa minut ihmttelemään, mitä tämä mies joka ei tunnu sitten millään savuttavan ekstaasia muuta kuin mekaanisella tavalla (naisen suuhun ejakuloivan peniksen edustaessa persoonattomasti häntä), oikein haluaa. Pelkkää kuolemaako, jossa täydentyy lopulta itsenään? Toisaalta tietenkin myös mies on halun instituutioiden uhri: hän ei osaa ottaa vastaan naisen intohimoa, vain kuoleman...

No. Kuten huomaatte, Aistien valtakunta on kehämäinen elokuva, jonka suunta vaihtuu luettaessa sitä joko tahattomasta tai tahallisesta näkökulmasta. Mutta jotenkin samat asetelmat siinä tulevat aina vastaan. Tietoisen ja tiedostamattoman raja on tässä valtakunnassa hämärä.

Niin tai näin, mutta lopulta ainakin itse näkisin, että naisen yksinäisyys aistiensa valtakunnassa vain sinetöityy lopun kastraatiossa jollain psykoottisella tasolla? Nainen ei lopulta löydä haluilleen aitoa objektia. Ei kummassakaan tulkinnassa.

OIDIPUS TÄNÄÄN

Unohtakaa insestitabu ja isänmurha Oidipuksen keskeisinä aiheina. 

Freud on vesittänyt meiltä tämän universaalin ja ajattoman kertomuksen aistien pettävydestä, jossa isän tappaminen ja insestitabu ovat vain vain sen pahimman efektoimista, mitä tarinaan on osattu keksiä aistien pettävyyden hinnaksi. Siis sitä tylyintä dramaturgiaa,  mitä voi löytyä sisimmästämme. 

Lönnrot tajusi tämän Kullervossa.

Minulle oidipaalinen tarkoittaa tästä edes episteemistä ja eettistä sokeutta, jota emme ajoissa huomaa. 

Tällaisia episteemisiä oidipuksia ovat esimerkiksi Trierin Breaking the Wavesin Jan, joka ei näe ihmisen mysteeriä tai Haneken Funny Gamesin ylenmääräistä hyvinvointiaan viattomasti elävä perhe, jonka valkoiset demonit käyvät sokaisemassa.
Janin kohtalo on armollisempi. Hän saa anteeksi.

Entä kuka meidät sokaisee? Millainen demoni?

ELEMENTAARINEN HYVÄNTAHTOISUUS

1
Wittgensteinin mukaan on mahdotonta puhua ihan aikuisten oikeasti maailman perustavimmista asioista. Itselleni elementaarilauseet ovat siis lähinnä pelkkiä malleja, joita voi tavoitella viihtyäkseen tässä maailmassa.

Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen.

Siinä oma tiivistykseni elementaarilauseiden mahdottomuudesta ja kauneudesta.

2
Keskustelimme kollegan kanssa työyhteisön sujuvuudesta ja kohtaamistyömme sisimmästä ytimestä. Jaoimme oivalluksen: elementaarilauseiden mielekkyys ilmenee sosiaalisuudessa; kädellisten hyväntahtoisuus on elementaarilauseiden kokonaisuus. Pelkästään oman asemansa tarkka varjeleminen hukkaa oleellisen. 

Tuntui täysin selvältä, että elementaarilauseissa elämme aina toisten kanssa. Että avarimmin elementarilauseet ovat juuri siten olemassa. 

3
Vain toistemme kautta, katsomalla itsemme läpi, voimme ymmärtää elementaarilauseiden funktion.

Itämaiset viisaat väittävät minän olevan harhaa. Minusta se on yksinkertaistus, mutta kylläkin hyvä kuvaus elementaarilauseiden funktion hämärtymisestä egon vaikutuksesta. 

Lastensuojelutapauksissa tämä näkyy surullisen kohtalokkaasti, kun ihmiset puhuvat mieluummin lakimiehestään tai omasta mielipahastaan kuin siitä lapsesta, joka heiltä on otettu pois ja joka tuossa tilanteessa puhtaimmin edustaa elementaarilauseiden kokonaisuutta tai peräti on sitä.

4

Wittgenestein itsekin turhautui elementaarilauseisiin ja terapoi itseään myöhäisfilosofiallaan. Hän ei kuitenkaan huomannut edetä tarpeeksi pitkälle eli sosiaalisen eläimen hyväntahtoisuuteen. Elementaarilauseita hämärtävästä pahantahtoisuudesta puhumattakaan.


Onko kukaan koskaan missään yhdistänyt evoluutiopsykologiaa ja Wittgensteinia?

ITSEMURHASTA (JA NIHILISMISTÄ) OLEMATTOMUUTTA VASTEN (alaviite lisätty 20.5.)

Kirjoituksessani Ontologinen singulariteetti  palaan keskusteluyhteisöni ja tässä erityisesti Vesan ansiosta taas nihilismin ja (metafyysisen) pettymyksen aiheeseen.

Niin kuin blogiani seuraavat tietävät, olen kirjoittanut joskus näin: Turhinta on tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti.

Kysymys on syystä olla olemassa. Elää edelleen. Eli siitä, miksi minä uskonnottomana tekisin itsemurhan olemattomuuden tai muun puhtaasti filosofisen syyn takia? Kipu, ahdistus, pelko ja tuska ovat syitä mutta ei olemassaolon satunnaisuus. (Noissa "maallisissa" syissä uskovalla epäilemättä on jonkinlainen lohduttava etu itsemurhaa ajatellen, myönnän sen.)

Jos en keksi mitään periaatteellista olemassaolooni itsessään liittyvää syytä luopua fyysisestä, psyykkisestä ja neurologisesta satunnaisuudestani, silloin olemattomuus olemisen vastakohtana tai tarkoituksettomuus olla olemassa eivät voi myöskään olla syitä tehdä itsemurhaa.

Kun keskustelen mainitsemani Vesan kanssa, se on satunnaisuuteni tarjoama puhtain olemassaoloni hetki. En keksi mitään perustelua siihen, että tällä hetkellä pitäisi olla transsendenttia syytä. Vesa riittää. Sama pätee kaiken olevan olemassaoloon. Jos olemattomuus vie voiton, se kielii jostain transsendentin agentin puuttumisen efektoimasta pettymyksestä, mikä sitten taas arvottaa olemassaoloa ja olemattomuutta jonkin muun kuin kyllin absoluutin sattuman kautta. Näin metafyysinen kehä umpeutuu. Päätökset olemassaolon tai olemattomuuden  paremmuudesta tehtäisiin taas transsendentin perusteella. Tiivistäen: Ajatus ja tuntemus olemassaolon ja olemattomuuden vastakohtaisuudesta on metafyysisen pettymyksen efektoimaa tietoisuuden jakautumista.

Turhinta on siis kuolla tyhjyyttä vasten.* Tuota arkinihilistit eivät millään tunnu ymmärtävän. Nihilisti joka perustelee olemassaolon merkityksettömyyttä olemattomuudella tai mielettömyydellä, ei ole ylittänyt nihilismiään ja kieltää ainutlaatuisen elämän. Hän rypee edelleen pettymyksessään sitä muille tarjoten ja samalla sitä taas itselleen perustellen. Nihilistillä on vilpillinen mieli. Nihilisti on esteetikko, joka ei vielä sairasta kuolemansairauttaan.

Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätäkin olen kysynyt ja nyt siihen taas yritin vastata.


-

*Minusta tuntuukin, että synkkyyden apostolien - kuten Beckettin ja Camus 'n - olisi pitänyt keksiä absurdi jos sitä ei olisi ollut antaakseen rationaalisen ilmaisun metafyysiselle pettymykselleen.


Näin kirjoitan toisaalla: "Yritän lukea Beckettiä, tällä kertaa Molloyta, mutta se vaatii minulta liikaa uskonnollista mieltä; tämä turhuuden apostolius, lannistunut maahan tuijottelu, jumalan ja tarkoituksen katoamisen romantiikka; absurdius uskonnon korvikkeena; totisuuteen verhottu hengellinen pettymys..." 

UUSINTA UUTTA

Uusin villitys on se, että istukan pitää irrota lapsesta itsestään. Viikon parin kuluessa.
Vähän niin kuin jotkut syövät vain valmiiksi puusta pudonneita hedelmiä etteivät rikkoisi jotakin alkuperäiseksi uskomaansa.

Siinäpä teille viimeisintä metafysiikkaa.

ONTOLOGINEN SINGULARITEETTI

Lainaan vapaasti itseäni edellisestä aiheen jo päättäneestä keskustelusta kun tuntuu, että tässä saan sanottua jotain yksinkertaisella tavalla loputtomasti päänvaivaa tuottavasta kysymyksestä: 

"Ihminen määrittelee transsendentin agenttinsa olemuksen sen mukaan, mitä hänen on mahdollista sen suhteen hyväksyä ja mitä hän tältä odottaa. Minusta ihmiset voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään kysymällä, onko heidän eksistentiaalinen agenttinsa transsendentti vai luonnontieteellinen. Eroa ei voi ylittää. Sisimpäämme katoavassa pisteessä on valittava toinen." 

Perimmäiset kysymykset tunnistaa siitä, etteivät ne jätä tilaa mielikuvitkselle.

ARMAN VANKILASSA

Arman kysyi eilen ohjelmansa Pohjantähden alla jaksossa Oikeus ja kohtuus sen vanhan kysymyksen taas samalla tavalla väärin kuin monet muutkin toimittajat ennen häntä: parantaako vankila?

Kysymys on ssetettu väärin, se johdattelee. Vankilan ainut tehtävä ei tietenkään ole parantaa, vaikka kysyjä selvästikin näin olettaa ja yllättävän asiantuntevatkin vastaajat sitten vastaavat sen mukaisesti. Ja mikä pahinta, johtopäätös tästä sitten tuntuu olevan että vankila on tarpeeton. Niin tässäkin ohjelmassa kävi.

Vankila kun voi parantaa eikä se ole edes mielipidekysymys. Omasta asiakaskunnastani kuulen ja näen todistettavan, että vankila voi aidosti muuttaa ihmistä parempaan.

Miten kysymys sitten pitäisi kysyä oikein? Ehkä näin:

"Olisitko muuttunut ilman vapautesi rajoittamista?"

On siis kysyttävä oikeita kysymyksiä, jotta voi edes kuvitella mielekkäitä vastauksia.

(Epäammatillisen Cannonball-jakson kritiikkiin Arman vastasi, että haluaa lähestyä ihmistä Ilman ennakkoluuloja ja kuulla mitä heillä on sanottavaa. Muuten hyvä, mutta haastateltavien mielistelyä tähän ei tarvita. Ei lapsekkaita fanitusefektejä. Niitä haastateltavien kanssa otettuja tatuointeja esimerkiksi. Louis Therouxin ohjelmia Armanin kannattaisi katsoa ihan opetusmielessä.)

CAMORRA JA SUOMI

Katson tyttäreni kanssa Roberto Savianon tuottamaa ja osin kirjoittamaa HBO-sarjaa Gomorra. Olen lukenut tietenkin mielenkiintoisen kirjan ja katsonut elokuvan. Tämä sarja on elokuvaa vaikuttavampi.

Kirjassa mainittiin Suomi niiden maiden joukossa, joissa Camorra pesee rahojaan. Olin kuitenkin jo unohtanut tuon yksityiskohdan ja nyt kun se mainitaan tuossa sarjassa, jaoin tyttäreni hämmästyksen. "Mitä vittua!?"

Varsinkin kun asia nyt sanotaan televisiosarjassa ääneen ja kun vain Suomi mainitaan. Kohtaus on muistaakseni kolmannesta tai neljännestä jaksosta. Camorrajohtaja kysyy lakimieheltään, mihin rahansa kannattaisi sijoittaa, siis mihin maahan, ja vastaus on heti ja empimättä että Suomeen. Pitäisi nyt katsoa kohtaus uudelleen että miten lakimies jatkaa, mutta kyse oli muistaakseni rahanpesun helppoudesta ja että miten helposti rahat saa takaisin.

No joo. Kun kotimaiset taiteilijat eivät osaa sanoa mitään kipeää johon pitäisi ottaa virallisellakin tasolla kantaa, niin sen tekevät näköjään italialaiset. Kutsukaa jumaliste Savino luennoimaan tänne, hallitukselle ja pankkiosaajille!*

Laitan Yleen tästä juttuehdotuksen.

(Italia on muuten ihan jumalattoman kaunis kieli. Tajusin italialaista taloustieteilijää kuunnellessani, että runous ei ole kiinni sanojen sisällöstä. Olisin voinut kuunnella häntä loputtomiin, varsinkin kun hän luetteli pitkiä numerosarjoja.)

-

*On Saviano siis käynyt kirjan ilmestymisen jälkeen täällä, mutta keskustelua Camorran linkittymisestä Suomeen en ole kyllä kuullut.

Sarja on muuten erittäin hieno... 

MAAN JA ILMAN KAUNEUDESTA eli yksittäinen sana elämyksenä tosiseikkojen kokonaisuudesta*

"Mikä on kaunein sana?"

Olen aina pitänyt tuota hirveän keinotekoisena kysymyksenä. Melkeinpä teeskentelynä. Ovatko sanat muka itsessään esteettisiä objekteja? Eikö kaunista niissä ennemminkin ole kuvitella se hetki, jona ne keksittiin? Siis se mitä (siis ei miltä) niiden on tarkoitus näyttää ja kuinka toimia.

On kuitenkin olemassa sellainen poikkeus, että voin sittenkin vastata kysymykseen. Kyseessä on täydellisin tietämäni yhdyssana.

Maa-ilma. Maa ja Ilma. Maailma.

Siinäpä sana joka on kuin nerokas kone, jossa on vähin mahdollinen määrä itseäni liikuttavia osia. Sen yksinkertaisimmassa mahdollisessa vastaavuudessa kohteensa kanssa on jotain elegistä ja elementaarista. Maailma on ikään kuin kaikkien saranalauseiden äiti.

Entä millainen sitten olisi maailman keksimisen hetki? Kaunein hetki? Miltä maailma silloin näytti?

Vai huomasiko sitä kukaan edes keksineensä?

-

*Kuten huomaatte, L.W: n Tractatuksen aloitus yhä roikkuu matkassa. Näköjään se on itselleni se tärkein kirja, nyt sen huomaan. Sen toisen tärkeän (Varmuudesta) rinnalla.

Tästä pohdinnasta kuuluu kiitos vaimolleni, joka aina on muistuttanut minua tämän sanan erityislaatuisuudesta. (Teksti on päivitetty vanhasta kirjoituksesta.)

REALISMIN PUOLUSTUS OSA 4: Pelokas taide

Taide ei häiritse yleisöä koska taiteilijat kuuluvat

samaan luokkaan yleisönsä kanssa ja pitävät siksi 

samoja asioita sopimattomana. 

Maailma olisi täynnä käyttämätöntä vihapuhetta 

taiteilijoiden muokattavaksi, mutta siihen he eivät 

uskalla tarttua.

REALISMIN PUOLUSTUS OSA 2: Häiritsevä realismi

Maailma häiritsee siinä, missä reaalinen ja ideaalinen leikkaavat toisiaan. Toisin sanoen siinä, missä reaalista ja ideaalia on enää mahdotonta erottaa toisistaan ja missä sen vuoksi eron on mahdollista tuntua vain häiriönä.

Tätä näkee tai kokee taiteessa harvoin* (mutta filosofiassa usein). Heti mieleen tuleva esimerkki häiritsevyytensä pilanneesta teoksesta on Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti. Siinä fundamentalismia edustava hahmo oli kirjoitettu patologisoiden. Toisin sanoen hänet oli redusoitu humanismin ja psykologiaan. Reaalinen ja ideoloiginen eivät leikkautuneet toisiinsa.  Katsoja pystyi helposti nousemaan hysteerisen hahmon yläpuolelle palautumatta itseensä.

Kuvittele ruutupaperin kaikki leikkauspisteet. Jokainen niuistä katoaa kahden suotran erottamattomuuteen. Sitä on realismin häiritsevyys.

-

*Häiritsevän realismin arkkityyppi on varmasti suomalaisille Mäen kissavideo.

EHTYMÄTÖN AIHEEMME OSA 3: Wittgenstein elää

Tuossa edellisessä kirjoituksessa esittämässäni kysymyksessä ihmisyys ja ympäristön kantokyky leikkaavat toisiaan sietämättömällä tavalla. Meillä ei tietenkään ole oikeutta syyttää muita, koska elintasomme (ainakin vielä) kuluttaa moninkertaisesti kehittyviin maihin verrattuna. On kuitenkin liian helppoa olla syyttämättä ketään, että se todistaisi meistä mitään.. 

Se että emme syyllistä, on helppoa matematiikkaa, jonka yhteydessä ei tarvitse tehdä tiliä solidaarisuutensa kanssa. Mutta onko heillä siis oikeus samaan? Syyllistämisistämme huolimatta. Vastausta ei tarvitse antaa muille, riittää kun tutkiskelee, pystyykö kysymykseen vastaamaan pettämättä itseään. 

Olette varmasti kuulleet hokeman ettei meillä ole oikeutta kieltää köyhiltä jääkaappeja. Lause on erinomainen esimerkki siitä, kuinka tekopyhiä kykenemme olemaan kun reaalista, vielä lausumatonta tasoa, ei tarvitse ottaa huomioon. Lause on hyvä esimerkki siitä, missä Wittgensteinin vaikenemisen sääntöä pitäisi noudattaa käytännössä. Lauseen reaalisesta sisällöstä ei voi puhua ja siksi sen ehdottomuus on pelkkää mielettömyyttä (ellei itse ryhdy askeetikoksi ja pidä samanarvoisuuden mittana itseään; tosin en tiedä, haluaisivatko maailman köyhät pitää mittanaan etuoikeutetun vapaaehtoista askeesia). 

Tai no. On lauseella yksi mielekäs käyttötarkoitus. Sillä etuoikeutetut vertaavat ihmisyyttään toisten etuoikeutettujen ihmisyyteen. Lause toimii poliittisena ja ideologisena retoriikkana niin kauan kuin todellisuus ei koettele sitä. (Vrt. 'sota on mieletöntä' tai 'väkivalta ei ole ratkaisu'.)

Mitä 'oikeus' tarkoittaa väestökysymyksen yhteydessä noissa ilmaisuissa 'oikeus samaan' ja 'oikeus syyttää'? Minusta se tuossa yhteydessä on ihmisyytemme kielipeliin kuuluva meta-käsite, lain diskurssi, jolla ohitamme reaalisen. Elämme aikaa, jossa ihmisyyden diskurssi on alkanut metaistua yhä enemmän ja me tunnemme elävämme sen ja maan välissä.

EHTYMÄTÖN AIHEEMME OSA 2: Aito vai näennäinen paradoksi?

Onko
meillä
oikeutta
kieltää
keneltäkään
mitään
koska
meillä
on
jo
kaikki?

Siinäpä
tärkein
esitettävissä
oleva
kysymys.

Tai
turhin.

EHTYMÄTÖN AIHEEMME

Väestöräjähdyksestä puhutaan minunkin blogissani paljon. Se palaa aina pakonomaisesti. Se on tiedetystä syystä tärkein aiheemme ja juuri samasta syystä turhin. Jotenkin vain se, että puhumme loputtomasti asiasta turhauttaa kun puhumattakaan ei voi olla. Jotain ku tarttis kans tehä. Elintasoa kehitysmaihin, se on kai ainoa tapa laskea syntyvyyttä. Ja pitäytyminen yhdessä lapsessa täällä länsimaissa. Eurooppa kun ei ole ongelma, kuten keskusteluissamme on usein todettu. Tosin Linkolakin pitää homoliittoja hyödyllisinä syntyvyyden suhteen ja ymmärtääkseni puhuu meistä länsimaalaisista? Eli onko sillä meidänkin perhekoolla sittenkin jotain merkitystä vai tuntuuko Linkolasta vain hyvältä syyllistää ihmiskuntaa? Jakaa kipuaan? 

Väestöräjähdys on aihe, joka tunnutaan asettavan koko muun kulttuurikeskustelun mitaksi. Miten tosia olemme itsellemme, se kysyy. Jotenkin tuntuu että kun asiasta puhuu, on  väistämättä joko ankara moralisti tai turhia jaaritteleva esteetikko. Että tekee maailmasta itselleen tavalla tai toisella inspiroivan diskurssin. Tai ilmaisun ahdistukselleen tai paniikilleen.

Mutta kun sillä paniikillaan ei muille ole mitään merkitystä tai jos on, niin ei sen syvällisemmässä mielessä kuin minkä tahansa paniikkikäyttäytymisen kohdalla. Koska lääkäri ei voi pysäyttää väestöräjähdystä, hän tarjoaa lääkkeitä ja terapiaa. Ja yleisö tietenkin pitää ahdistujaa rehellisenä, koska ongelma vaikuttaa uskottavalta ja yhteiseltä. Mutta väestöräjähdys sinänsä jää aina ylimääräksi, abstraktioksi, ihan kuin avaruusolentojen hyökkäys planeetallemme. Jos vaikkapa sitä pelkäisi ja siitä kirjoittaisi. Todellakin: mikäli väestöräjähdykselle ei voi mitään, se ei aiheena eroa tuosta hyökkäyksestä mitenkään. Emme vain huomaa tätä, koska väestöräjähdyksen "kielioppi" luo mielekkäämmän ja  yhteisemmän efektin. Väestönräjähdyksellä tuntuu olevan todempi suhde maailmaan kuin avaruusolennoilla ja siksi kykenemme jakamaan ahdistuksen paremmin, kantamaan yhteistä huolta. Mutta silti: yhtä abstraktiksi aihe jää.

Mitä sellaista pystyn asialle tekemään mitä muilta tässä kieleen kirjaillussa vihassa ja turhaumassani odotan? Kun puhumme väestökysymyksestä, mielessämme on tietenkin kohde, jonka miellämme vastuulliseksi. Kaunalla on kohde. Joku on ollut piittaamaton ja tuohon piittaamattomuuteen minä en ole ehtinyt enkä kyennyt puuttumaan. Kuka se on? Keneltä vaadimme jotakin? Miten hänen olisi toimittava jotta toimisi mielestämme oikein? (Kuten tiedätte, oma kohteeni on isovanhemmuuden vastuuton romantiikka ja siitä olen yrittänyt kirjoittaa ja puhua itseni irti.) Vain jos pystyy vastaamaan tuohon kysymykseen, kirjoittaminen on mielekästä. Voisimmeko vaikkapa vaatia kehitysavun leikkaamisen perumista juuri syntyvyyden säännöstelyn perusteella? (Vihreät voisivat aloittaa vaikka tästä! Pitää ääntä toivottomasta tulevaisuudestamme syntyvyyden suhteen jos näin jatketaan.)

Ihminen haluaa toteuttaa itseään. Hän haluaa enemmän kuin mitään olla itselleen tosi. Siksi mielettömyyksiäkin on lausuttava ääneen ja sen kissan kuoltava. Se kuuluu ihmisen lajiolemukseen.


Voiko pelkkä väestöräjähdyksestä puhuminen ja kirjoittaminen olla muuta kuin patetiaa ja estetiikkaa? Onko koskaan voinut? Ihan sieltä jääkaudesta lähtien kun kuudes sukupuutto kai alkoi? Tosin vitustako sitä sitten kuitenkaan tietää...