perjantai 24. kesäkuuta 2016

LUKIJOILLENI JUHANNUSYÖNÄ 2016 KELLO 1:09

Voiko hyvästä ja kauniista tulla jotakin josta haluaakin päästä eroon? Ikään kuin huonoa ja ylimääräistä?

Enkä nyt tarkoita että hyvästä tulisi ajan myötä huonoa niin kuin ehjästä leivänpaahtimesta rikkinäinen vaan että yhäkin hyvä, kaunis ja toimiva tuntuisi liialta ja ylimääräiseltä.

En tiedä teistä mutta minulle hyvien juttujen kanssa käy aina niin, että tulee ratkaisematon halu sulautua niihin. Jos muistatte niin Bukowskin Naisia lukiessa tämä tuli kerran mieleeni ja nyt en sitten tiedä, mitä tämän kaiken Jaan Kaplinskini erinomaisuuden kanssa oikein tekisin; mihin sen käsistäni laskisin.

Juuri tähän ratkaisemattomuuteen tämäkin blogi tietenkin perustuu niin kuin kaikki paljon mutta turhaankin parjattu somettamisen loputtomuus. Tarpeeseen jakaa tämä inhimillinen mahdottomuus, tämä olemassaolon ylimääräisyys toisen ihmisen kanssa.

Tänäkin juhannusyönä.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

ARVELUA SEURAAMUSKÄYTÄNNÖN JA SEN SÄÄDÄNNÖN VAROVAISUUDESTA

"Nythän lain sisäinen logiikka menee usein niin, että siinä suorastaan etsitään syitä alentaa tuomiota."

Näin kommentoi edelliseen juttuuni yksi vakiolukijoistani.

Eihän tuota kieltääkään voi... Aiempien tuomioiden huomioiminen tuomioissa jne. Ammattilaisena tulee paljonkin pohdittua että mihin tämä kaikki perustuu. Sivistynyt ja inhimillinen rangaistuskäytäntö on tietenkin pyrkinyt jo pitkään avoimempiin  seuraamuksiin siinä määrin kuin se vain on mahdollista ja tietenkin hyväkin niin. Mutta mistä sitten tuo pyrkimys kumpuaa? Koska en ole oikeusoppinut, pohdin asiaa tavallista enemmän asian kanssa tekemisissä olevana alan ammattilaisena, siis melkein maallikkona.

Se tietenkin on tutkimusten mukaankin selvää, että mitä pitempään ja erityisesti mitä nuorempana ihmistä pidetään vankilassa, sitä enemmän hän on altis rikoksensa uusimiseen. Hänen voi ajatella syrjäytyvän, sisäistävän vääränlaista mentaliteettia, toimintatapaa ja vääriä arvoja ja asenteita, siis "kasvavan kohtaloonsa". Tuokin osaltaan vaikuttaa tuomioiden antamiseen asteikon alemmasta päästä ja niiden armeliaaseen yhdistelemiseen.

Seuraamusdiskurssi siis painottaa ihmisen muuttumisen ideaa ja toimii sen mukaan, koska sen katsotaan olevan inhimillisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti katsoen rangaistusjärjestelmän ensisijainen fumktio. Tällöin myös diskurssin kuuluu viitata primitiivisiin ja atavistisiin tasoihin niin vähän kuin mahdollista. "Parantavuudesta" riippumattoman sovittavan rangaistuksen ja erityisesti siitä kärsimisen tulee ilmetä niin implisiittisesti kuin mahdollista.

Sovituksen ja siitä kärsimisen on siis oltava mahdollisimman huomaamatonta (varsinkin kun se implikoi ikävästi sisimpäämme kätkeytyvää koston energiaa). Ja kuten niin monissa muissakin diskursiivisissa painotuksissa, tässäkin se mistä enemmän puhutaan tulee todemmaksi ja tavoiteltavammaksi. Huomaamattomasta sitä  vastoin helposti tabuistuu. Siitä mistä ei olisi sopivaa puhua, olisi parempi vaieta (lukuun ottamatta sivistymätöntä kadunmiestä, joka puhuu siitäkin huolimatta). Lopulta rikosseuraamustyön tehtäväksi jää enää laadukas vapautuminen.

On myös selvää, että juuri rikokseen syyllistynyt kansalainen koettelee oikeusvaltion periaatteita eniten, koska häneen valtio kohdentaa valtansa ja voimansa, ei uhriin. Juuri siksikin valtio niin "varoo" eleitään ja voimaansa rikoksesta epäillyn ja tuomitun suhteen. Uhri taas haastaa oikeusvaltion implisiittisesti. Hän määrittelee tekijää ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta eräänlaisena varjona, mutta ei ole keskeinen kohde rikosta ja sen seurauksia käsiteltäessä.

Siis vähin mahdollinen valta suhteessa siihen kansalaiseen, johon valtio weberiläistä väkivallan monopoliaan harjoittaa. Niin se jotenkin menee.

Voisikin nyt ajatella, että tämä esittämäni dynamiikka näkyy ainakin jossain määrin juuri tuossa kommentoijani mainitsemassa tuomioita alentavassa pyrkimyksessä. Ja miksei: ehkä se ihan pohjimmiltaan on kädellisen hyväntahtoisuudestamme kumpuavaa atavistista empatiaa.

-


maanantai 20. kesäkuuta 2016

ENSIMMÄINEN RIKOLLINEN (aihe television minisarjaksi tai näytelmäksi)

Marginaaliin vetäytynyt yhteisö ei hyväksy yleistä (weberläis-hobbeslaista) tulkintaa valtion oikeudesta väkivallan monopoliin. He haluavat aloittaa kaiken alusta ja olla niin taloudellisesti kuin oikeudellisesti riippumattomia. Etiikka on rakennettava uudelleen. Projekti sujuukin pitkään hyvin kunnes paljastuu jotain hankalaa. Yksi yhteisön jäsenistä on käyttänyt pikkulasta seksuaalisesti hyväkseen.

Syntyy yhteisöä jakava tilanne. Pitäisikö syyllistä jotenkin rangaista ja kellä siihen olisi oikeus? Ja miten suhtautua uhriin, joka jossain vaiheessa tulee ehkä vaatimaan selvitystä asiastaan? Seksuaalirikoksen määrittelystä kiistellään. Myös vapaan tahdon, syyllisyyden ja koston oikeutuksen suhteita  käydään lukuisin keskusteluin läpi. Väittelyssä uhri välillä unohtuu ideologisten argumenttien sinkoillessa varsinkin kun hän ei vielä osaa itse ottaa kantaa omaan tilanteeseensa.* Päädytään kiivaan väittelyn jälkeen hyväksikäyttäjän yhteisöstä karkottamiseen. On syntynyt ensimmäinen rikollinen ja hänen uhrinsa ja yhteisön historia alkaa peruuttamattomasti muotoutui heidän kauttaan. Varsinkin ongelmasta jäljelle jäävä uhri muokkaa yhteisön diskurssia voimakkaasti.

Ajan myötä rikos jotenkin alkaa implikoitua yhteisön dynamiikassa ja vuorovaikutuksessa. Jäsenien reaktiivisuutta herkällä otteella kuvaavat kohtaukset seuraavat toisiaan. Syystä tai toisesta rikoksesta on lopulta pakko puhua ymmärryksessään kypsyvälle ja nuoruuteensa kasvavalle uhrille tai sitten uhri alkaa ymmärtämään kohtaloaan yhteisöä havainnoimalla ja tuntemuksiaan näihin havaintoihin yhdistelemällä ja lopulta ryhtyy selvittämään asiaa itsenäisesti. Ehkä uhri kasvaa totuuteensa. (Jos uhrin pyrkimykset jossain vaiheessa paljastuvat muulle yhteisölle, häntä ehkä yritetään saada vakuuttuneeksi siitä, että karkottaminen on ollut riittävä toimenpide ja että koston periaatteesta kumpuava sovittamisen vaatimus ei kuulu eikä voi kuulua yhteisön "viettienergiaan". Tai sitten uhri lähtee siis matkalleen salaa.)

Joka tapauksessa uhri haluaa nähdä hyväksikäyttäjänsä olinpaikan ja tilanteen ja ehkä tavatakin hänet. Se on vähin mitä hän itsepintaisesti joko yhteisöltään vaatii tai sitten sisimmässään salaa tahtoo. Kerronta fokusoituu yhä enemmän uhrin kokemukseen, hänen moniääniseen hiljaisuuteensa. Lopulta hän tekee valintansa ja päättää etsiä hyväksikäyttäjänsä. Uhri jättää yhteisönsä ja lähtee matkalleen. Hän kulkee yksinäistä tietä täynnä vihan, pelon, syyllisyyden ja koston sekavaa kudosta. (Ja juuri kostoenergiastaan hän kantaa eniten syyllisyyttä.)

Kertomus etenee uhrin etsiessä "ensimmäistä rikollista" ja lopulta tämä löytyy. 

Mahdollisuuksia jatkaa kertomusta on monia. Onko hyväksikäyttäjä jatkanut viettinsä toteuttamista? Tunteeko hän syyllisyyttä? Kuinka hyvää elämää hän nyt elää? Mitä salaisuuksia pitää sisällään? Onko hän perheellinen ja millaisessa ammatissa? Sitten on tietenkin uhrin osa hänen löytäessään tämän kaiken: palaako hän takaisin yhteisöönsä ja jos, niin miltä yhteisö nyt tuntuu? Tunteeko uhri itsensä peruuttamattomasti sivulliseksi ja näin määrittelee tahtomattaan marginaalin yhteisön takaisin keskiöön? Tuhoaako juuri uhri lopulta yhteisön riippumattomuuden?

Eli vielä tiivistäen: Kumpi yhteiskunnalliseen marginaaliin pois vallan keskiöstä vetäytyneelle yhteisölle on pahempi pala purtavaksi, kumpi palauttaa yhteisön takaisin vallan keskiöön? Ensimmänen rikollinen vai hänen uhrinsa? Kun edelliselle vielä voi antaa anteeksi jonkin aatteen voimasta, jälkimmäisen heti samalla hylkää hänen yksinäisyyteensä. Sen saman aatteen seurauksena. 


-

*Tämä kiistely tietenkin todentuu netissä, johon tv-sarjasta on linkki. Jos kyseessä on näytelmä, ongelma suunnataan yleisöön, joka mahdollisesti provosoituu erimielisyyteen ja todentaa näin käsikirjoituksen (olkinukkemaista) kärjistystä.

Se osaako uhri aluksi kunnolla puhua, vaikuttaa tunnelmaan. Vielä puhumattoman lapsen efektoima reaalinen elementaarisuus saa kielen potentiaalin tuntumaan yhteisöä uhkaavalta; lapsi on ikään kuin hallitsemattomaan lohkeamista odottava tyhjä paikka. Jätän yksityiskohdan auki.


tiistai 14. kesäkuuta 2016

INHOREALISMIA

Tuleva puoluejohtaja Li Anderssonkin kysyi samaa kun kaikki muut, että miten kuusi minuuttia enemmän töitä voi nostaa Suomen kasvuun? Että eiks työhyvinvointi ois paljon jännempi juttu? Että tyhyä ja mukavaa palautetta enemmän.

Kuusi minuuttia kuulostaa vähäiseltä ja työhyvinvointi abstraktilta hokemalta. (Yrittäjien ja veronmaksajien kustantamasta virkamiehen lomarahasta menetän ensi vuonna 30 prosenttia eli osallistun jo talkoisiin ja hyvä niin. Ihan vilpittömästi. Niin ja eläkkeestä meni vuosi ja neljä kuukautta.)

Kun mullistavia innovaatioita ulkomaanvientiin ei varmaankaan ole tiedossa tähän hätään, metsästäjä-keräilijä minussa haluaa nähdä, miten kuusi minuuttia toimii. Ihan oikeesti siis.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

MINUN PRAGMATISMINI


"Silloin kun hän ei enää usko minään, henkilöön, kun hän on hylännyt kaikki uskomukset, on tullut aika jakaa lahjat."  


                                                                           Vajracchedika sutra



Tuossa hänessä on tietenkin vielä ihan liikaa minän käytännöllistä läpikuultavuutta enkä edes usko, että se koskaan elävästä oliosta kokonaan voisikaan kadota. Mutta pragmaatikon tilannekohtaisena käytännön ohjeena sutra sanoo kaiken tarpeellisen.*

-
*Ks. myös Elementaarilauseiden hyväntahtoisuus ja Milloin tunnetta voi sanoa todeksi ja oikeutetuksi




lauantai 4. kesäkuuta 2016

ANTTI HYRY ON KUOLLUT



Kunhan alkuun vain pääsee, olemisen kysymisestä tulee tahdosta riippumatonta ja unohdukseen palautumatonta toimintaa. Tämän kuvaamisessa Hyry oli ylittämätön. Tai on.

Huolen, pyhyyden ja arvokkuuden fenomenologi on poissa. 




torstai 2. kesäkuuta 2016

HANEKELAINEN DASEIN


Kuinka aistimme historian?  Ajassa olemisen, mielemme, ruumiimme ja vapaaksi ja viattomaksi uskomamme tahdon? Onko tätä lainkaan mahdollista kuvata? Ei siis historiaa tai olemassaoloa tosiseikkoina, vaan sitä, miltä ne tuntuvat. Nämä kysymykset ovat mielestäni oleellisia Haneken ymmärtämiseen  ja hänen elokuvista ehkä paras, Kätketty, onnistuu antamaan niille vaikuttavan hahmon. Kätketty Näyttää sen, mitä ei voi lausua eikä kuvitella: eräänlaisen kohtalon paineen, todentuvan historian ja ihmisen siinä. Se näyttää, miltä historia tuntuu ja miten jokin jäsentymätön meitä siinä häiritsee. 

Tai sitten näyttää sen, ettemme edes huomaa häiriintyä etuoikeuksistamme. Haneken pääteema on etuoikeutettujen ansaitsemattomasta tai sitten ihan ansaitusta syyllisyydestä nouseva uhkaava näkymätön ja lausumaton historia. Jos Teemu Mäki tekisi elokuvia, ne olisivat jotain tällaista.

Tarkoittamattaan tai ei, Haneke luo elokuvissaan jonkinlaista heideggerilaista tematiikkaa kiinnostavalla tavalla. Haneken Dasein on häiritsevää. Funny Gamesin (1997/2007) voi tulkita tästä julmaksi ja äärimmäiseksi esimerkiksi. Siinä etuoikeutettua luokkaansa edustavat uhrit eivät edes tiedä, miksi heille tapahtuva tapahtuu; miksi maailma näin maailmoi; mikä on eletyn asian todellinen laita. Heidän subjektiivisesti kokema lapsekas viattomuutensa, se etteivät he edes ymmärrä etuoikeutensa tuottamaa velvollisuutta ja syyllisyyttä tai edes huomaa olla ylimielisiä vauraudessaan, tekee heihin kohdistuneesta julmuudesta hirvittävää. He kun näyttävät niin viattomilta. Oidipus sai ymmärtää rajallisuutensa ja virheensä ja sokaista itsensä, mutta Haneken maailmassa kummalliset kuoleman enkelit sokaisevat jo sokeaa. Tunnistumaton historia ja ikään kuin naiivin vilpitön mutta myös - rehellisyyden nimessä - aiheetonkin syyllisyys: siinä hanekelainen Dasein. 





*Ks. Haneke jälkijunassa 

** Ks. Kätketyn paluu 
*** Jutussa Hassuja leikkejä Salossa lisää Funny Gamesista