keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

ARVELUA SEURAAMUSKÄYTÄNNÖN JA SEN SÄÄDÄNNÖN VAROVAISUUDESTA

"Nythän lain sisäinen logiikka menee usein niin, että siinä suorastaan etsitään syitä alentaa tuomiota."

Näin kommentoi edelliseen juttuuni yksi vakiolukijoistani.

Eihän tuota kieltääkään voi... Aiempien tuomioiden huomioiminen tuomioissa jne. Ammattilaisena tulee paljonkin pohdittua että mihin tämä kaikki perustuu. Sivistynyt ja inhimillinen rangaistuskäytäntö on tietenkin pyrkinyt jo pitkään avoimempiin  seuraamuksiin siinä määrin kuin se vain on mahdollista ja tietenkin hyväkin niin. Mutta mistä sitten tuo pyrkimys kumpuaa? Koska en ole oikeusoppinut, pohdin asiaa tavallista enemmän asian kanssa tekemisissä olevana alan ammattilaisena, siis melkein maallikkona.

Se tietenkin on tutkimusten mukaankin selvää, että mitä pitempään ja erityisesti mitä nuorempana ihmistä pidetään vankilassa, sitä enemmän hän on altis rikoksensa uusimiseen. Hänen voi ajatella syrjäytyvän, sisäistävän vääränlaista mentaliteettia, toimintatapaa ja vääriä arvoja ja asenteita, siis "kasvavan kohtaloonsa". Tuokin osaltaan vaikuttaa tuomioiden antamiseen asteikon alemmasta päästä ja niiden armeliaaseen yhdistelemiseen.

Seuraamusdiskurssi siis painottaa ihmisen muuttumisen ideaa ja toimii sen mukaan, koska sen katsotaan olevan inhimillisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti katsoen rangaistusjärjestelmän ensisijainen fumktio. Tällöin myös diskurssin kuuluu viitata primitiivisiin ja atavistisiin tasoihin niin vähän kuin mahdollista. "Parantavuudesta" riippumattoman sovittavan rangaistuksen ja erityisesti siitä kärsimisen tulee ilmetä niin implisiittisesti kuin mahdollista.

Sovituksen ja siitä kärsimisen on siis oltava mahdollisimman huomaamatonta (varsinkin kun se implikoi ikävästi sisimpäämme kätkeytyvää koston energiaa). Ja kuten niin monissa muissakin diskursiivisissa painotuksissa, tässäkin se mistä enemmän puhutaan tulee todemmaksi ja tavoiteltavammaksi. Huomaamattomasta sitä  vastoin helposti tabuistuu. Siitä mistä ei olisi sopivaa puhua, olisi parempi vaieta (lukuun ottamatta sivistymätöntä kadunmiestä, joka puhuu siitäkin huolimatta). Lopulta rikosseuraamustyön tehtäväksi jää enää laadukas vapautuminen.

On myös selvää, että juuri rikokseen syyllistynyt kansalainen koettelee oikeusvaltion periaatteita eniten, koska häneen valtio kohdentaa valtansa ja voimansa, ei uhriin. Juuri siksikin valtio niin "varoo" eleitään ja voimaansa rikoksesta epäillyn ja tuomitun suhteen. Uhri taas haastaa oikeusvaltion implisiittisesti. Hän määrittelee tekijää ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta eräänlaisena varjona, mutta ei ole keskeinen kohde rikosta ja sen seurauksia käsiteltäessä.

Siis vähin mahdollinen valta suhteessa siihen kansalaiseen, johon valtio weberiläistä väkivallan monopoliaan harjoittaa. Niin se jotenkin menee.

Voisikin nyt ajatella, että tämä esittämäni dynamiikka näkyy ainakin jossain määrin juuri tuossa kommentoijani mainitsemassa tuomioita alentavassa pyrkimyksessä. Ja miksei: ehkä se ihan pohjimmiltaan on kädellisen hyväntahtoisuudestamme kumpuavaa atavistista empatiaa.

-


7 kommenttia:

  1. "Nythän lain sisäinen logiikka menee usein niin, että siinä suorastaan etsitään syitä alentaa tuomiota."

    Tuon kyllä sanoin, mutta en tyyppikontektissa, että tuomioita pitäisi koventaa ple. Eli jos jotain kiinnostaa, lukekoon tuon lauseen ympäriltä muunkin. En kannata vankilayhteiskuntaa mutta en mutta en sen naivia vastakohtaakaan.

    Juha näet todella hienosti sen, kuinka uhri haastaa meidät ja koko yhteiskunnan pelkällä olemassaolollaan. Nythän on taas saatu monia esimerkkejä kun uhri ei ole kyennyt todistamaan uhriuttaan. Silloin valitaan aina tekijän etu.
    Niinhän se tietenkin pitää olla. Vai...?
    Roomalaisen oikeuden periaate että parempi että yhdeksän syyllistä kävelee vapaana kuin että yksi syytön tuomitaan on hieno, mutta jos sitä miettii, niin onhan se hyvin tekijäkeskeinen ja mahdollisen uhrin kokonaan ohittava. Miksi muuten unohdamme uhrin noin vain tuon mielestämme jalon periaatteen ihastuttamina? Onko pakkoanteeksiantaminen jokin pakkoihmisvelvollisuus ja subjektiivinen oikeus tekijälle? Tuo roomalaisen oikeuden periaate taitaa vetää solmun vain lopullisesti kiinni. Ei ratkaisua. Sellaista on epätäydellisessä maailmassa.
    Voi olla että tässä uhri-tekijä, tekijä-uhri -keskustelussa ei olekaan mitään tietä edetä. En ole oikeusfilosofian(kaan) tuntija.
    Sen tiedän että jokaisen meistä puheet ja viisaudet muuttuvat uhrin-näkökulmaksi voimakkaasti, jos teko kohdistuisi läheisiimme.
    (Tästä tutkimme pipetillä maailmaa teoreeman läpi -ei-osallisuudesta käsin olemme myös keskustelleet. Mullahan on usein esillä se kuunnelkoot vain ne jotka eivät omakohtaisesti ole kokeneet ja koe -näkökulma tiettyihin kysymyksiin. Taidammekin olla keskustelleet jo kaikesta? Voisko joku vinkata jonkun yhtä hyvän blogin jonne siirtyä täältä, hah ha...)

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin kommenttini (poikkeuksellisesti) uudestaan ja totean, että ei täällä voi ketään varmuuden vuoksikaan tuomita. Jos osuisi itselle sellainen. Periaate on siis periaatteessa hyvä ja kannatettava.
      Roomalaisen oikeuden julistus on samalla kuitenkin paradoksi jota ei voi ratkaista. Ääritapauksissa uhrin etu on heikompi kuin tekijän.
      Tämä kertoo jotain (hyvää?) yhteiskunnastamme. Vai mitä se kertoo? En tiedä. Kerro sinä, rikosseuraamusmies. Se sisältää silti mahdollisuuden aina, että tekijä saa vapauden, uhri lähteköön kotiin hyvitystä vailla. "Todisteet eivät riitä."
      Onneksi en ole missään tekemisissä lain kanssa. Jo tämän paradoksin pohtiminen tuottaa tuskanhikeä.

      Poista
    2. Kun Aueria ei tuomittu, tarkastelin tunteitani todella tarkasti. Tulin aina siihen tulokseen, että elän mieluummin sellaisessa todellisuudessa, jossa ihminen tuomitaan näytön perusteella. Vain näytön. Joo. Niin se menee aina lopulta.

      Poista
    3. Niinhän se on. Silloinkin kun uhri tietää tekijän syyllisyyden, sen mitä oikeus ei tule tietämään. Itse asiassa en ole tällä tavalla aktiivisesti uhrin näkökulmasta asiaa ennen miettinytkään. Vankiloissa istuu syyttömiä. Se on aina tragedia. Mutta samalla tavalla on uhreja jotka ovat joutuneet rikoksen kohteeksi, rikoksen josta ketään ei koskana tuomita vaan päinvastoin "syytetty vapautetaan" verbaalisin lakitieteellisin julistuksin jopa. Tämä on todellakin solmu johon ei ole kirkasta ratkaisua olemassa.
      Vastaavia ei koskaan (oikein) ratkaistavissa olevia kysymyksiä on olemassa isossakin mittakaavassa.
      Israelin ja palestiinalaisten kysymys. Ehkä Krimistäkin on tullut sellainen. Täytyy vain sietää sitä että oikeudenmukaisuuksia on monia, ja että kaikki oikeudenmukaisuuden vaatimukset eivät voi koskaan toteutua. Historia kirjoittaa totuuden uudelleen ja uudelleen. Pienessä mittakaavassa se mikä todeksi sovitaan, saa käydä paremman puutteessa todesta.

      jope

      Poista
  2. On rikollisia, jotka ovat kiittäneet vankeusrangaistusta siitä, että ovat joutuneet pysähtymään. Matti Nykänen on todennut, että hänellä oli vankilassa ensimmäisen kerran elämässään hyvää tekevää säännöllisyyttä ja että hänen oli helppo olla siellä.
    Ei se vapauden riisto siis aina ole niin paha, koska rikolliselle elämä vapaudessa on yleensä ahdistavampaa kuin muille. Kannatan siksi vankeusrangaistuksia. Ehdonalainen ja joku panta jalassa ei ole yhtään mitään. Se on yhtä huono homma kuin ns avohoito mielenterveyspotilaalle, mikä tarkoittaa vain heitteillä oloa.

    Tuota uhrin saamaa hyvitystä minun on vaikea ymmärtää. Eihän tehtyä voi uhrille millään korvata, edes kuolemantuomiolla. Rahallinen korvaus on ainoa, jolla on jotain merkitystä.

    Toivon todella, että Auerin asiassa syyllisyys saataisiin todistetuksi. Luulen, että tyttärelle on luotu valemuisto miehestä, joka hyppäsi liukkaasti pienestä ikkunasta, josta ei tutkimusten mukaan mahdu. Miten tälle tytölle käy, jos hän joskus muistaa totuuden asiasta!? Hän on tässä rikoksessa yksi uhri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tuota uhrin saamaa hyvitystä minun on vaikea ymmärtää. Eihän tehtyä voi uhrille millään korvata, edes kuolemantuomiolla. Rahallinen korvaus on ainoa, jolla on jotain merkitystä."

      Ajattele systeemiä, jossa rangaistusta ei olisi. Siis ettei uhrin tilanteesta kukaan välittäisi oikeudellisesti. Uskon että isossa mittakaavassa katkeruuden määrä lisääntyisi myös uhreilla ja kostorikosten määrä kasvaisi.

      Poista
    2. Rangaistus on yhteisön takia tärkeä ja voi olla, että monelle uhrillekin. Minussa on ehkä jotain vikaa, mutta olen aivan varma, että uhrina tai uhrin omaisena vähät välittäisin rikoksen tekijästä ja siitä, mitä hänelle tapahtuu. Ajattelisin, että yhteiskunta hoitakoon hänet, kuten parhaaksi näkee. Ei minulla olisi jaksua sellaiseen, mikä ei tuo mitään takaisin. Yrittäisin siis selvitä oikeudenkäynnistä pikaisesti olematta itse paikalla enkä ryhtyisi jänkkäämään isomman tuomion puolesta. En haluaisi alentua sellaiseen. Olen seurannut ihmeissäni Oscar Pistoriuksen oikeudenkäyntiä, sitä miten hänen surmaamansa naisen vanhemmat jaksavat pitää asiaa yllä ja raivota oikeudessa. Minä haluaisin uhrina jatkaa elämää ja siirtää tapahtuneen sivuun. On hyvä, että on oikeuslaitos, joka on ottanut huolehtiakseen rikollisista. Tiedän, että jotkut rikolliset haluavat nykyään sovittelutapaamisia rangaistusta kärsiessään. Uhrina en menisi tällaiseen.

      Poista