VAARALLISEN MIEHEN MUOTOKUVA

VIOLENT COP (その男、凶暴につき; Sono otoko, kyōbō ni tsuki eli suomeksi jotain sellaista kuin Varokaa, tämä mies on vaarallinen, 1989*) on Takeshi Kitanon ensimmäinen ja mielestäni paras elokuva. Itse hän sanoo, ettei tuolloin vielä osannut tehdä ja leikata elokuvia ja näköjään hyvä niin. Hän on tehnyt uniikin taideteoksen vaistonvaraisesti.

Katsoin elokuvan jälleen kerran ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että se on Terrence Malickin Julman maan ohella paras koskaan näkemäni psykopaatin kuvaus. (Malickia muuten puolustan psykopaattitutkimuksen klassikkoa Robert Harea vastaan viimeiseen asti; ks. juttu tunnisteesta.) Kitanon karheassa, karkeassa ja kulmikkaassa mestariteoksessa gangsterien sieppaama, huumeisiin koukuttama ja hyväksikäyttämä päähenkilön (eli Kitanon näyttelemän arvaamattoman poliisin) sisko ei tunnu herättävän veljessään mitään tunteita, vain kunniallista velvollisuutta ja periaatteellisuutta. 

Kun katsoin elokuvan joskus 90-luvun alussa ensimmäisen kerran (kahtena päivänä peräkkäin Seinäjoen Kalevassa ja ensimmäisenä päivänä yksin!), nautin sen tunnelmasta valtavasti mutta myös hämmennyin päähenkilön tunteettomuudesta. Tulkitsin Kitanon jopa kehnoksi näyttelijäksi ja käsikirjoituksen epäjohdonmukaiseksi. 

Kohtaus joka erityisesti johti minut ensin harhaan oli sellainen, jossa siskon brutaali kohtelu  ja otokset poliisin työstään omavaltaisuuden ja väkivaltaisuuden vuoksi potkut saaneesta ja nyt aikaansa ilmeettömästi kuluttavasta veljestä vuorottelevat. Kohtauksessa veljen hahmossa ei ole  vähääkään sitä ahdistusta ja tuskaa, jota myötätuntoon kykenevänä ihmisenä odotin häneltä. Ihmillinen ahdistus omaisen kohtalosta puuttuu. Edes syyllisyyttä siitä, että siskon kohtalo johtuu veljen käyttäytymisestä poliisina, ei näy veljessä millään tavoin. Kun sitten katsoin elokuvan uudelleen, huomasin kokonaisuuden tukevan päähenkilön patologisen tunteetonta käyttäytymistä ankaran johdonmukaisesti. Hahmo tuntuikin ehdottoman uskottavalta ja eheältä. Tajusin että elokuva olikin pykopaatin kliininen kuvaus.

Missä sitten kulkee raja japanilaisen tapa- ja kunniakulttuurin ja patologisen yksilön välillä Kitanon elokuvassa? Voiko kulttuurin kunniakäsitystä itsessään sanoa patologiseksi? En tiedä. Raiskaukset ainakin jäävät Japanissa usein ilmoittamatta poliisille häpeän ja kunnian vuoksi. Mutta tuntuu ainakin siltä, patologinen yksilö ja kulttuurinen koodisto menevät Kitanolla hankalasti ja haastavasti päällekkäin. **  

Onkohan Kitano ensi-illan jälkeen saanut paljon japanilaista vihapostia? En ihmettelisi. Johonkin arkaan paikkaan hän minusta elokuvallaan osuu, vaikka yksilön patologiaa kuvaakin. 

-

*Tästä elokuvasta kirjoittaminen voi tuntua ärsyttävältä kun sen saatavuus on ehkä vähän hankalaa. Ihan suomiteksteillä se on reeveereenä ilmestynyt. Haluan joka tapauksessa muistuttaa tästä ainutlaatuisesta elokuvasta koska sen ei soisi jäävän unohduksiin.

**Ks. jutut tunnisteesta kunniarikos/perheväkivalta