Minä en ainakaan sanoisi ja kyllä jokainen elävä tietää että miksi. Samasta syystä en ikinä kyllästy niihin ihmisen näköisiin ja tuntuisiin veistoksiin, joita katsoessa tunnistamisen mysteeri ei ratkea vaikka kuinka kauan katsoisi. On tietenkin sanomattakin selvää, ettei teos saa tuolloin esittää ketään tunnettua henkilöä eli tavoitella kenenkään historiallisen yksilön olemusta; teos ei saa herättää katsojassa kunnioituksen tai arvostuksen tunnetta, vain kaltaisuuden epämääräisen aistimuksen.
Sanotaan että näköisyyden voi korvata valokuvauksella. Mutta tuo väite perustuu fundamentaaliin väärinkäsitykseen (niin kuin realismin kritiikki hyvin usein). Joka noin sanoo, väittää tietävänsä, mitä tarkoittaa tunnistamisen näköisyys. Näköisyys tietenkin tunnistetaan, mutta mitä siis on tunnistamisen näköisyys? Miten tunnistamisen voi korvata toisella kuvalla? Näyttää yleensäkään millään? Lisäksi veistosten kohdalla fyysinen ulotteisuus, kokijan kanssa yhteisessä tilassa aistillistuminen, on tärkeä osa sen kaltaisuuden kokemusta; veistoksella on oikeastaan neljäs ulottuvuus... (ja siksi tuo kuva tuossa ylhäällä on ihan turha juttu*).
Lähin vertailukohta, mihin tunnistamisen mysteeriä voisi äkkiseltään verrata, on kuolleen ihmisen katseleminen. Jokin on välittömästi tuttua ja kaltaista mutta kutenkin ehdottoman poissa, jotain toiseutta tai vielä vähemmän. Lainaan tekstini Kuollutta katsellessa kokonaisuudesaan:
"Sanoille ja havaitsemiselle tapahtuu kummia kun katselen kuollutta. Hänen liikkumattomuutensa kun tuntuu peiliäkin tarkemmalta ja joltain enemmältä kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä yritämme nimittää. Minun ensimmäinen kuolleeni oli äitini äiti. Muistan mielikuvitukseni voimattomuuden kun todellisuus ei antanutkaan sille pohjaa, vaikka isoäitini tuttuus sitä kummallisesti lupasi. Kaltaisuus menetti merkityksensä. Ehkä juuri siksi tunsin olevani elävintä mitä tiesin. Aivan niin kuin olemassaolo olisi tullut kokonaan minuun."
Tietenkin kuolleella ja veistoksella on eroa. Veistoksen kaltaisuus on "elävää", enemmän samaa kuin toiseutta. Veistoksen kohdalla sana ei luhistu kokonaan itseensä, tai tarkemmin: lausujaansa, vaan kykenee hakemaan mielekkäästi kohteellista merkitystä. Olemassaolo ei kokonaan palaudu katsojaan kuten kuolleen kohdalla. Se jaetaan jonkin kanssa. Ainakin minun mielestäni.
Ja tietenkin tunnistamisen näköisyys voi todentua muullakin kuin ihmisen hahmolla. Pirkko Nukarin Viirupöllön poikanen on minulle vaikuttava eksistentiaalinen teos.
-
*Kuvassa oleva Hannele Kujanpään veistos Baletti on nähtävillä pysyvästi Frantsilan Kehäkukan puutarha-alueella Hämeenkyrössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti