lauantai 13. elokuuta 2016

MAAILMAN PARASTA HAAHUILUA? Terrence Malickin Maljojen ritari ja Sofia Coppolan Lost in Translation




1
Katsoin Terrence Malickin Maljojen ritarin nyt neljännen  kerran. Malickin haahuilu ja elämän tarkoitukseen kurkottaminen ei tuntunut yhäkään niin vaivannuttavalta kuin se hetkittäin tuntui Elämän puussa, mutta en vieläkään ihan varmasti tiedä, onko elokuva pelkkää loisteliaasti kuvattua ja leikattua hölynpölyä vaiko eikö. Tai liian vanhanaikaista eksistentiaalista filosofiaa. Kosmista tarkoitustaan etsivä elokuvan hahmo kun ei minua uskonnottomana oikein jaksa aidosti enää sytyttää. Olemassaolon mielekkyyden kysymys vaatii pohjimmiltaan aina metafyysisen pohjan, jonkin tuntemuksen yliluonnollisen transsendentin syyn puttumisesta, jonka vuoksi sitten tunnetaan pettymystä satunnaista olemassaoloa kohtaan. Uskonnottamana minulta tuo pettymyksen pohja puuttuu ja siksi vähänkin kosmiseen tarkoitukseen viettävät hahmot tuntuvat vanhentuneilta ja banaaleilta hahmoilta ja nytkin tämä Malickin filosofointi vaivaannuttavalta. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kuten Maljojen ritarissa puhutaan, kaupataan mielestäni ihmiselle aina enemmän tai vähemmän jotain korkeampaa tai syvempää tarkoitusta. Enkä minä näitä turhuuden apostoleita oikein enää tahdo jaksaa.

Mutta mutta... en ehkä kuitenkaan ole tuossa kritiikissäni ihan reilu. Tuo asenteeni tietenkin kumpuaa uskonnottomuudestani ja Malickin taide taas on enemmän tai vähemmän uskonnollista ja transsendenssiin vetoavaa. Ehkä minun onkin katsottava Maljojen ritaria samalla asenteella kuin katson Rafaelin tai Botticellin maalauksia. (Tosin heihin saan omasta todellisuuskäsityksestäni vapauttavan ajallisen etäisyyden ja siksi rinnastus ontuu.) Päätän siis hyväksyä hänen lähestymistapansa ja vaihdan näkökulmaani.

Elokuva alkaa Kristityn vaelluksen alkusanoilla. Kosmisen tarkoituksen etsimisen motiivi on siis ilmeinen: se on Jumalan langettama tehtävä ihmiselle etsiä kosmista ykseyttä itsen, muiden, maailman ja jonkin ihmistä suuremman välillä. Kyse on suhteesta transsendenssiin eli selittämättömään ja myös uskonnollisessa merkityksessä johonkin pyhään. Kristillisyys sinänsä ei nähdäkseni ole Malickille välttämätön lähtökohta, mutta elämän arvoituksellinen suuruus ja pyhyys kylläkin. Tässä jaan (tulkitsemani) Malickin näkemyksen elämästä. Elämä on itsellenikin pyhää, selittämättömän sattuman voimaannuttavaa kokemista. Malickin uskonnollisuus on kauniisti velvoittavaa ja siksi haluan jakaa sen hänen kanssaan. Jumalaa ei välillemme tarvita. 

En tunne hyvin Malickin henkilökohtaisia taustoja, mutta sen verran mitä tunnen niin ihan kuin hän ensin Elämän puussa tuntuisi kirjoittavan esseetä omasta elämästään ja uusimmassa Maljojen ritarissa sitä jatkaisi. Kuvittelen siis Maljojen ritarin eräänlaiseksi jatko-osaksi Elämän puulle. Vaikea suhde isään on kummassakin merkittävä. Isä on ikään kuin maailman ja kertojan välissä ja aivan kuin valoon olisi kuljettava hänen kauttaan. Ja koska Malick on uskonnollinen, isän hahmossa on myös ripaus jumalaa mutta niin ankaraa, että se vääristää suhteen olemassaoloon. Malickin kosmisuus on vaikean maskuliinisuuden sävyttämää. (Brian Dennehyn upea rouhevuus isän roolissa teki minuun suuren vaikutuksen.)

On makuasia, pelastaako transsendenssin ehdoitta hyväksyvä tulkintani Malickin tyhjänpäiväisyydeltä. Ei ehkä sittenkään. Joistakin elokuvsta vain haluaisi pitää enemmän kuin voi ja Maljojen ritari taitaa olla sellainen. Mutta valtavan taitava Malick on. Kaksi tuntia jaksoin unohtua hetkeen ja ihmetellä, onko tässä mitään järkeä ja tulla lopulta siihen tulokseen, että kyllä ihmisen on kaunista tätä itselleen selvittää, jos sen tehtäväkseen kokee. Ja Malick selvästi kokee. Jos David Lynch on maailman paras outoilija, niin Malick sitten haahuilija Jumalan armosta.*

2
Aloin Malickia miettiessäni muistelemaan että mites naiset... että ovatko naiset elokuvantekijöinä kovia haahuilemaan. Sofia Coppola tuli mieleen ja hänen tuskastuttavan tylsä elokuvansa Somewhere. Siinä hän tuntuu yrittävän samaa kuin mestaristyössään Lost in translation, jossa kaivataan ja ollaan uskottavasti hukassa merkitysten välissä. Ja turvallisen maallisesti, tuskastuneina arkeen ja elämyksen puutteeseen, jonkin realistisen mahdottomuuden sitomina. Ei siis harhauduta tarkoituksettomuuden mystifiointiin. No. Kyllähän Bill Murrayn näyttelemä hahmo oli turhautunut tarkoituksettomaan työhönsä (voimajuomaa mainostaessaan) mistä taas kerran tahtoi tulla kosmisen turhuuden vertauskuvaa. Mutta Somewhere on läpeensä kliseinen ja koko idea perustuu kuluneeseen kuvastoon. Mies jolla on kaikkea mutta tuntee itsensä tyhjäksi, taas kerran, ja kallis urheiluauto tietenkin tyhjyyden symbolina kulkemassa ei minnekään ja lapsi muistuttamassa siitä mikä on tärkeää... voi hyvänen aika. (Näkisinpä joskus elokuvan kosmisesti turhautuneesta kirvesmiehestä... tai vielä parempi: työttömästä tai yksinhuoltajasta; tämä rikkaiden kokeman tyhjyyden hengellistäminen alkaa olla jo klisee.)

Mutta Lost in Translation on hyvä elokuva. Erinomainen kertakaikkiaan. Vaikka senkin mukana minua on seurannut tuo enemmän pitämisen varjo, varsinkin kun sitä monelta puolelta myös väheksytään hyvinkin perustellen. Mutta: juuri ohuudessaan ja keveydessään koen sen todeksi ja vakuuttavaksi. Kaikenlainen henkilöjen syventäminen olisi pilannut kokonaisuuden. Heidät kohtaa tässä ja nyt, hahmoina jotka koen ja aistin tietämättä heistä oikeastaan muuta kuin ajan, paikan ja siinä todentuvat tunteet. Coppolan elokuva kyllä liikkuu kiistatta pinnallisen ja teennäisen rajalla, kitsinkin, joksi kommentoijani Kangasvalo** Coppolan elokuvan kokee ja aivan yhtä turhaksi kuin Somewheren. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Lost in translation tuntuu hirveän ohuelta ja on varmasti koettavissa teennäiseksi. Minunkin oli se kahdesti käytävä katsomassa ja televisiosta vielä varmstettava ennen kuin uskoin sen hienouteen. Somewhere vaan on mielestäni kuitenkin rakenteeltaan ja idealtaan tylsä ja banaali kun taas Lost in Translationin taitavasti viritetty tunnelma kannattelee jotain aitoa kokemusta. Uskon noihin ihmisiin, heidän tavoittamattomuuteensa, ja siksi elokuvasta nautin. Ja ei siinä mitään, kyllä minä Sofia Coppolaa kauniinakin pidän.

-

* Ettei mielipiteeni Malickista nyt jäisi yhtään epäselväksi,  Julma maa on mielestäni yksi 70-luvun amerikkalaisista helmistä (pelastaisin sen palavasta talosta ennen Taksikuskia) ja yksi hienoimmista esikoisista ja Uusi maailma taas tämän vuosituhannen merkkiteoksia. Kummastakin olen blogissani kirjoittanut: Psykopaatin hahmosta Terrence Malickin Julmassa maassa ja Huomioita Terrence Malickin elokuvasta Uusi maailma

**Ks. Kangasvalon kommentti jutussani Yhden elokuvan tähti. Jutussa myös lisää elokuvasta Anomalisa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti