Tämän toisen osan Knausgårdiin kirjoitan koska kysymys hänen todellisesta henkilöstään Taisteluni-romaaneissa aina nousee esiin, myös edellisen kirjoituksen keskustelussa. Näkemykseni on kieltämättä vanhanaikainen nykyparadigman valossa. Auttamattomasti. Jo tulkintani Knausgårdista totuuden pakkomielteen kirjoittajana tietenkin paljastaa sen. Samastun Knausgårdissa enemmän todelliseen ihmiseen kuin kuvitteelliseen hahmoon ja tästä enemmän orgaanisesta reaktiosta kuin älyllisestä tulkinnasta muodostuu minulle pakottava osa tekstiä. Ikään kuin jälkeä ja viivettä josta en enää pääse eroon ja joka vaikuttaa peruuttamattomasti siihen, miten teksti vaikuttaa minuun, miten se minussa soi. Miltä se tuntuu. Omasta tuntevasta fyysisyydestäni tulee tekstin jatkumo, jota en voi määrätä tahdollani.
Knausgårdin lukeminen on kuin katsoisi piilokuvaa jonka jujun on huomannut ja ensimmäistä havaintoa ei enää voi toistaa. Sanoa ettei Knausgårdin henkilön laadulla ole minulle merkitystä, olisi puolitotuus. Fiktiivinen vai todellinen? Samantekevääkö? Ei, sillä kumpikin on valinta, joka muuttaa kokemusta. Ja kumpikin on koko ajan läsnä toisessa. Eivät erotettavissa. En voi valita puhtaasti kumpaakaan puolta henkilöstä.
Teemu Mäen kissavideosta olen kirjoittanut aforismin: Yleisölle riittää illuusio. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi. Toisin sanoen Mäen kaksinaismoralismiani haastavan viestin perillemenon kannalta minun ei tarvitse tietää kissan kuolevan, mutta minun on uskottava niin tai vähintäinkin jäätävä epätietoisuuden valtaan. Samoin minun on uskottava Knausgårdin olevan todellinen häpeävä ja ahdistusta kokeva persoona, ei vain keksitty hahmo, tai oltava vähintäinkin epätietoinen sen suhteen. Tietää sitä ei tarvitse. Jos siis kissa aidosti kuolee, sen on kuoltava vain taiteilijan eksistentiaalisen totuudellisuuden vuoksi, hänen subjektiivisen kokemuksensa tähden, ei yleisön.
Romaanin kohdalla "kissan todellinen kuolema" jää tietenkin enemmän epävarmaksi kuin performanssivideon; romaanissa kissan todellinen kohtalo melkein (on siis mahdollista että vain melkein) katoaa lukijan tavoittamattomiin. Samaa metaforaa haluan silti käyttää: kissan on kuoltava kirjailijan vuoksi, eli riski ihmissuhteiden peruuttamattomasta tuhoutumisesta otettava, jotta hän voi tuntea itsensä todeksi. Näin koen Knausgårdin kohdalla. Hän tuntuu kirjoittavan ollakseen olemassa ja kärsii siitä mutta ei muuta voi; hänelle kirjoittaminen on eksistentiaalinen valinta, väline olla tosi. Ja tuo totuuden pakottavuus tuntuu olevan hänelle itselleenkin arvoitus, voima joka liikuttaa häntä.
Totuutta pakkomielteisesti kirjoittavan ja häpeänsä myrkkymaljaa juovan Knausgårdin henkilö on minulle eräänlainen tekstissä vaikuttava toden agentti, jota ilman kyse olisi eri teoksesta. Knausgårdin henkilön epätarkkuus on minulle lacanilainen reaalinen, joka itseään paljastamatta pakottaa ja muokkaa symbolista ja kuvitteellista tahdostani riippumatta. Knausgårdin henkilö on Schrödingerin kissa, joka on epämääräisessä tilassa, ei elävä eikä kuollut.
Jos jotakin haluaisin Knausgårdilta kysyä niin tämän: Haluatko itseäsi puolustettavan fiktiolla eli sillä, että jos todellista henkilöäsi pidetään vastuullisena kirjoissasi kertomistasi itseäsi ja muita koskevista häpeällisistä tai loukkaavista yksityiskohdista, henkilösi vastuullisuutta relativisoidaan fiktiivisen diskurssin perusteella?* Jos vastaus olisi myöntävä, kieltäisikö Knausgård itsensä?
-
*Kirjoitukseni keskustelussa esitin vielä toisen, faktan ja fiktion rajaa tunnustelevan kysymyksen, jolla yritän haastaa kirjallisuuden eettistä ja esteettistä itsenäisyyttä edustavaa kantaa, diskurssia, jota tuntuu mahdottomalta haastaa ilman näitä banaaleja kysymyksiä. Kysymys kuuluu: Onko kuviteltavissa tilannetta, jossa poliisi joutuu tutkimaan kirjailijan romaanissa tarkoin yksityiskohdin tekemää tunnustusta kauan selvittämättömästä todellisesta murhasta? Voisiko poliisi olla reagoimatta?
Tällä lattealla kysymyksellä pyrin lähestymään romaanin itseriittoista reuna-aluetta. Jos se edes on mahdollista.
Juha, tarkoittaako tämä "Jos jotakin haluaisin Knausgårdilta kysyä niin tämän: Haluatko itseäsi puolustettavan fiktiolla?" samaa kuin "Haluatko puolustaa itseäsi fiktiolla?" Minusta se olisi suorempi ja helpommin vastattava kysymys (joskin siihen sisältyisi ehkä jokin syytös). Tämä sinun kysymyksesi on vaikeampi vastata, koska siinä ei oikein tiedä kuka puolustaa, kirjailija itse vai lukijat jotka sepittävät fiktion uudelleen ja samalla luovat siitä yhteyden kirjailijaan.
VastaaPoistaItse olen sitä mieltä, että tietynlaisesta (eletystä tai elämättömästä) elämästä syntyy tietynlaista fiktiota. On varmaa, että Knausgårdin elämä on ollut hänen fiktionsa käyttövoima. Kuitenkin myös kirjoitus tekee myös jälkikäteen tietynlaisen elämän. Meillä on lukijoina pääsy vain luoviin jälkiin, nostalgisiin jälkiin, melankolisiin jälkiin - tässä fiktiossa tosi ja sepite sotkeutuvat ainutlaatuisesti, ja siitä fiktiossa on kyse (niin kuin myös muistamisessa): filosofisesti - kirjoitus perustaa nykyhetken ja menneen ja ehkä tulevankin kuin ensimmäistä kertaa: näin oleminen tapahtuu eri ekstaaseissaan kirjoittamisessa, joka on kuitenkin aina perustavasti jälki, raapaisu, tietyn hetken kirjaus tietyssä virrassa.
On äärettömän hankalaa vastata, miten joku kieltää itsensä kirjoittamisessa tai kirjoittamiseen vastaamisessa ellei hän valehtele. Fiktion tehtävä on voimistava: vahvistaa oleminen tietyllä tavalla, tuottaa jotain itsensä kirjoittamisessa, jotain joka ylittää sen mikä muutoin tapahtuisi.
Huomaan että tuo ilmaisuni on epäselvä. Tarkennan sen!
PoistaOisko nyt selvempi? Minusta voisi ajatella, että Taisteluni on eräänlainen romaanimuodon rajojen koettelu juuri tuon totuuden ja romaanin diskurssin välillä... juuri tämän diskurssin missä mekin nyt käymme tätä ainakin itseäni hirveästi inspiroivaa keskustelua. Oikeastaan tästä voi puhua tarkasti vain banaalein kysymyksin, sellaisin kuten tuo jonka knasulle esittäisin. Toinen banaali diskurssia koetteleva kysymys on tämä: jos joku tunnustaa romaanissa tarkan ykstyiskohtaisesti tehneensä rikoksen, onko ajateltavissa tilanne, jossa poliisin pitäisi tutkia asia?
PoistaTuo viimeinen kysymys on hyvä! Ja arvaan, että sinä omasta taustastasi käsin varmasti mietit myös sellaisia asioita ja sellaisista käsitteellisistä kokonaisuuksista käsin, jotka meiltä lakiin "vähemmän sensitiivisesti" suhtautuvilta jäävät pimentoon. Uskon, että näin todella on. Tällaisissa autofiktiivisissä tapauksissa, joissa todellisuuspohja / aineistot / kysymys yksityisyydestä ja sen suojasta haastetaan, kysymys on relevantti. Riittääkö, että sanoo "Tunnustus / kuvaus tapahtumista on fiktiivinen, koska sijoitin sen romaaniin. Koko homma on sulkeistettu esteettisesti eikä koske maailmaa, vaikka fiktio saakin voimansa todellisuudesta..."
VastaaPoistaNyökyttelen tässä molemmille teille, Vesa ja Juha.
VastaaPoistaMinä koen niin, että Taisteluni on kokeilua siinä mielessä, että siinä ovat kaikki henkilöt omilla nimillään (jotkut sukulaiset ovat pahastuneet ja oliko syytteitäkin laadittu (onko viimeisessä osassa siitä?) eli Knausgård luo toden illuusion tavallista todempana.
Se on kuitenkin illuusio, koska eihän fiktiota voi kirjoittaa muuten kuin fiktiona - tässä olen samaa mieltä Vesan kanssa.
Eri asia ovat ansiolutteloita yms. sisältävät asiaelämäkerrat. Ja nyt on uutena ilmiönä näitä fanituselämäkertoja, joissa valitaan tietenkin vain hyvät puolet henkilöstä.
Jari Tervon Esikoisen taksivulla on määritelmä "henkilökohtaisin romaani" ja Anja Snellmanin sisarensa elämästä kertovassa Pääomassa alaotsikko "Romaani, requiem".
Kun Knausgård kertoo elämästään siten kuin hän on sen kokenut ja tuntenut, niin yksityiskohdilla ei ole minulle lukijana väliä.
Jos kirjoittaisin omaelämäkertaa kesästäni, niin parhaiten mielessäni olisivat tunnelmat, kesän synkät ja iloiset sävyt, ja niiden pohjalta laatisin tarinan, jossa saattaisin sijoittaa jonkun suuhun ihan toisen henkilön sanat tai kesäkuun tapahtuma voisi osua heinäkuulle. Sellaista muisti on. Saattaisin myös ihan tarkoituksella muuttaa asioita, käydä kirjasssani kävelyllä jonkun kanssa metsässä, vaikka keskustelumme tapahtui sohvalla, koska luonto antaisi paremmat puitteet. Silti tarina olisi erittäin tosi.
Vesa sanoo tämän saman hienommin, kirjoittaminen luo todella uuden elämän.
Marjatta. Tuo on juuri se kirjallisuusdiskurssi tuo että kirjoittaminen luo toisen elämän (ja jota knasun voisi ajatella haastavan). Mutta miten vastaisit tuohon toiseen kysymykseen?
PoistaMinusta romaanitunnustus ei ole oikea tunnustus. Kun todellisuuteen pohjautuvassa fiktiossa kaikkea muutakin voidaan muuttaa, niin voidaan myös keksiä murha dramaattisuuden lisäämiseksi. Voi olla, että autofiktiokertoja haluaisi tehdä juuri tuon murhan ja panee fiktiossa "haaveensa" toteutumaan.
PoistaJari Tervo siirsi lapsuudenmuistelossaan erään kukkapenkkimurhan ajankohtaa, niin että sai sen sopimaan sukutarinaan. Lisää jännitystä.
En usko kuitenkaan, että kukaan ryhtyy sepittämään elämäkerralliseen romaaniin murhaa - tai mistäpä sitäkään tietää. Monen elämäkertakirjan julkaisun jälkeen sukulaiset ovat loukkaantuneet mielestäään turhista syytöksistä, vaikka ei ole ollut kyse ihan murhapaljastuksista.
Kirjoittamisen ulkopuolellakin me kirjoitamme itseämme koko ajan uusiksi. Tutkittua tietoakin on että aivomme eivät tallenna mitään vaan prosessoivat koko ajan, kuva huojuu, vahventuu, ohentuu, uutta koskaan tapahtumatonta asiaa virtaa sisään, tapahtumat muokkautuvat ja yhdistyvät uudella tavalla, myös "väärin", itse asiassa me olemme autofiktiota kaikki tyynni, epluotettavia tai yhtä hyvin luotettavia autofiktiokertojia jokainen hetki. Sekä itsellemme että muille.
VastaaPoistaEli tästä näkökulmasta tapahtuiko kaikki todella niin, on hieman mieletön.
Toisaalta totena esitettyyn tulee sellaisena myös suhtautua. Muutenhan millään sanomisellamme ei ole mitään arvoa.
Knausgårdista kun puhutaan, käntyy keskustelu aina siihen miten se voi muka muistaa mitä se söi ja sanoi kymmenen vuotta sitten aivan tavallisena arkipäivänä. Siellä ei mielestäni Taisteluni-sarjan pointti, lainkaan. En tiedä missä se on, mutta tiedän että siellä se ei ole.
Itse pidän Knasun kirjoista suhteellisen paljon, mutta taas väitän sellaista, että pinta vie jossakin määrin niitä miljoonia (nais)lukijoita jotka Knasun kirjoja ostavat ja lainaavat poski punaisina toisilleen. Noin 8 kymmenestä Taisteluni-kirjan ostajasta on nainen. Kuvitelkaa Knausgård 169 senttimetriä pitkänä raulibaddingsomerjoki-hahmona.
No, mitä luulette?
Nämä ulkoiset seikat vaikuttavat kirjallisuudessa koko ajan enemmän ja enemmän (kiitos median klikkaulaskinkulttuuri) ja Kirjamessujen tapaiset kirjoja viiniä ja ihania matkoja -kulutusorgiat.
Jos saan todeta, mitä toivon, että em. lukijakunta lukee yhtä punaisena hehkuen Knasun Taisteluni-sarjaa edeltävää En Tid för altt -romaania totean olleeni häpeällisesti väärässä. Itsestään selvää on että mulle on ihan sama onko lukija nainen vai mies, mutta markkinaosastolle ei ole. He tietävät ketkä kirjat ostavat. Knasun suhteen vielä korostuneesti.
Maailma on nyt sellainen että ei tarvita kuin ihan tavallisen oloinen ja näköinen mies niin se on sitten jo jotakin karua ja suolaista. Mitä ihmettä miehille on tehty jos Knasua, ilmiselvää pehmistä, runopoikaa (mulle vain positiivinen ilmaisu), pidetään koviksena, joka saa akateemiset naiset innostumaan? Keravan yössä ei pärjäisi tuntiakaan, pärjäisi korkeintaan kulttuurikapakassa, ihailijoiden ympäröimänä, vitsi vitsi.
jope
Nyt tuli epäkirjallista heittoa loppuun, mutta tuli halu olla vähän sellainen:) Ruotsissa olisi tullut jo otsikko Jopes Attack mot kvinnaläsäre!!!, hah ha.
Hah haa Jope! Jopes attack!
PoistaEthän sinä tosissaan usko, että kukaan viitsii lukea 4000 sivua huonoa tekstiä vain kirjailijan charmin vuoksi?
Knausgårdissa on juuri sellaista maskuliinisuutta ja alakuloa, josta esim. minä pidän, mutta jos en pitäisi hänen kirjoistaan, niin olisin vain katsellut häntä "poski punaisena" haastatteluohjelmissa ja jättänyt kirjat lukematta.
Tästä ja paljon muustakin on Einesbaari-blogissa erään Tapsan kirjoituksessa ja varsinkin 126 kommentissa kirjoituksen perässä. Minäkin siellä mökelsin mukana suuna ja päänä.
http://lukupiiri1.blogspot.fi/2016/05/karl-ove-knausgard-taisteluni-1.html
Jep jope. Kadehdin knasun karkeaa komeutta. Sen kuivaa hoikkuutta ja mahtavia hiuksia. En ihmettele että naiset tykkää.
PoistaVesa. Miten ois opiskelijoilles (vai olikos sulla niitä?) essee aiheella Fiktion ja todellisuuden suhde ja pistä kirjoittamaan tuosta rikosoikeudellisesta kysymyksestä...
"Knausgårdista kun puhutaan, käntyy keskustelu aina siihen miten se voi muka muistaa mitä se söi ja sanoi kymmenen vuotta sitten aivan tavallisena arkipäivänä. Siellä ei mielestäni Taisteluni-sarjan pointti, lainkaan. En tiedä missä se on, mutta tiedän että siellä se ei ole."
Minuakin ihmetyttää se, miksi tuo tarkan muistamisen kysymys kiinnostaa tai miksi sitä pidetään argumenttina mihinkään suuntaan. Ihminen nyt muistaa muistellessaan sinne päin. Mutta esimerkiksi vaimon psykiatrista sairautta en usko ihmisen muistavan väärin. Knasulle kirjoittaminen on tapa olla olemassa, valinta, jolla on mahdollisia seurauksia. Hänen on oltava tuskankin hinnalla tosi. Kyllä se kuulkaa hänen kohdallaan on jotenkin osa hänen taidettaan (kuin Teemu Mäellä, hänelläkin kissan on lopulta kuoltava taiteilijan vuoksi). Päivitän kirjoitusta tästä...
Juha, mulla on nyt tulevan syksyn aikana kontaktiopetuksessa ja ohjauksessa noin 120 opiskelijaa. Lisäksi ovat ne kymmenet, jotka tenttivät mulle kaikenlaista. Eiköhän jonnekin saa ujutettua kysymyksen fiktion ja todellisuuden suhteesta. Nykyisin puhutaan jopa nonfiktiosta kirjallisuuden lajina jne. Autofiktion kohdalla noita elämän / kirjallisuuden esittämisen suhteita kelaillaan.
PoistaAsiasta toiseen: Knausgårdin vaimolla Linda BOström-Knausgårdilla on hieno romaani Helioskatastrofi, joka käsittelee skitsofreniaa, mm. sitä.
VastaaPoistaMarjatta, totta, ei jaksa lukea olemuksen vuoksi. Mutta alkaa lukea ehkä joku aloittaakin.
VastaaPoistaSilti pidän ei-kirjallista analyysiäni norjalaisvillapaitaiahnnevävystä ainakin lähimaastoon osuvana.
Ehkä olen vain kateellinen....
Tosin millään tavalla rajuna tms. en osaa Knasua pitää. Oman aikansa lapsi. Hyvinvoivassa Norjassa eksistentiaalisiin kysymyksiin vapaasti keskittymään pääsevä mies. Ei mitään todellista hätää sinänsä minkään suhteen.
Ero on vain siinä että on varmasti poikkeuksellinen lahjakkuus. Ja halu kirjoittaa on hyvin voimakas.
Itse taas samaistun kirjoissaan nimenomaan tuohon mitä Marjatta otit esiin, melankoliaan ja nostalgiaan. Tyytymättömyyteen tässä maailmassa. Paljon kaipausta vanhaan menneeseen maailmaan, arkaaisempaan elämään, puhuu kauniisti 1600-luvusta. Puhuu Jumalasta ja ajattelee Jumalaa, perhe tärkeä. Mulla tulee mieleen jokin tyyppi, joka astuu menneestä kirjallisuudesta ja arvoista näihin partyihin eikä oikein pääse mukaan, rakastaa viinaa ja känniä niiden itsensä vuoksi.
Ehkä löydämme noista Taisteluista omat taistelumme. Luemme ne miten haluamme. Mä jaksoin ne kirjat koska löysin sieltä sen osan itsestäni joka ei osaa eikä haluakaan sopeutua sujuvasti tähän maailmaan. Olen muutosvastarintainen ihminen eikä se ole mitään mistä haluaisin oppia vaan päinvastoin säilyttää. Luin Taistelussa samaa.
Se kohta kun Knasu syyttää itseään siitä ettei osaa potkaista ovea kunnolla auki kun vaimo on siellä jumissa ja paikalta löytyy mies joka tekee sen rytinällä, on aika kuvaava. Knaus pitää itseään miehenä vajaana, nahjuksena.
Ehkä sieltä löytyy se naislukijoidenkin arvostus ja alitajuinen veto. Ehkä ne toivovat miehiltään samaa oman nahjusmaisuutensa tiedostamista ja muutosta asiaan (hah, nyt liikun kyllä vaarallisilla vesillä).
Fakta on se että iso osa naisista myös länsimaista kaipaa miestä, joka osaa puolustaa itseään ja naistaan ja yhteisiä lapsia. Ei sovinismia, ei valta-asemaa, ei pompottamista, mutta sitä jännitettä kun mies on mies ja nainen on nainen. Knasu tukasta ja viikinkiparrastaan huolimatta ei ole lainkaan sellainen mies omasta mielestään.
Tuo ulkoisen kuvan ja tekstin välittämän epävarmuuden välinen ristiriita lienee yksi Knasu-koodin selittäjistä. Kirjalliset temput ovat sitten vain lisämauste. Olen melko varma että se perusveto syntyy tuolta alueelta.
jope
Nyt tulee varmaan turpaan teiltä:)?
Olen tästä keskustelusta niin pullollaan hyvää tahtoa ettei pelkoa.
PoistaVesa. Tämä faktan ja fiktion suhde on aihe, johon saa helposti valmiita vastauksia juuri tekstin eettiseen ja esteettiseen omalakisuuteen vedoten. Juuri tuota omalakisen tekstin suljettua diskurssia on inspiroivaa haastaa, vaikka sitten banaaliudella. (Jos jotain inspiroivaa syntyy opiskelijoilta, olisi nastaa jos viljelisit sitä jotenkin täällä, anonyymisti tietenkin.)
Päivitin vielä.
VastaaPoistaEpätäydellisyys, huonous ja sen tunnustaminen on juuri parasta Knausgårdin taisteluissa.
VastaaPoistaSe on hienoa hänen esiintymisessäänkin. Kuviin saadaan pysäytettyä viikinkimäisyys, mutta tv-haastatteluissa on arkakatseinen, kömpelö, synkkä mies. Jope, en usko, että naiset niin arvostavat itsevarmuutta miehessä, vaan pikemminkin sitä, että mies tarvitsee heitä.
"Jope, en usko, että naiset niin arvostavat itsevarmuutta miehessä, vaan pikemminkin sitä, että mies tarvitsee heitä."
PoistaJos noin on, niin hienoa. En minäkään, heikko ja omissa suunnitelmissani lähes väistämättä tumpeloiva olisi selvinnyt ilman naisia. Jos superoptimistinen supervarma supersopeutuja supermies ei olekaan ihnanne tässä yhteiskunnassa niin ehkä kaltaisillani nostalgisilla melankolikoillakin on tsäänssit.
jope
Naiset ovat hoivaajaihmisiä. Myös se voimannnäyttö kiehtoo, että parantaisi kiehtovan salaperäiseen synkistelijän omalla rakkaudellaan. :)
PoistaMinusta ainakin röhönauruinen, kaikista avuistaan ylettömän tietoinen mies on kauhistus. Nainen tietysti myös.
On miehetkin hoivaajaihmisiä. Jos ajattelee vaikka K:n Taisteluni-kirjojen minä-henkilöä perheessään tai Vesan Karhunkiven Lassea tai vaikka ihan miestäni ja poikiani.
PoistaTämä on monimutkaisempi juttu.
Juu, itse ainakin rinnastan itseni luontoon ja lintuihin: olen emo, hoivaava ja ruokkiva uros, tilanne tekee sen. Joskus muulloin olen muuta. Sukupuoli ei ole solmussa, rooleja on vain muokattava tilanteen vaatimusten mukaisesti.
PoistaTarkoitan: rooleissa ei ole mitään biologiseen sukupuoleen liittyvää determinaatiota, poislukien ehkä viettely ja sukupuolihommat. Vastuu määrittää käyttäytymistä, miehelläkin suojeluvaisto voi saada monia ulottuvuuksia ja muunnelmia. Perheessä lauma on ensisijaisempi kuin uros / naaras yksilönä, ainakin pitäisi olla.
PoistaOlen tästä täysin samaa mieltä. Sillä minkälaisen henkilön kokee puoleensavetäväksi ei ole mitään tekemistä perhe-elämän ja sen roolien kanssa.
PoistaVanhempien roolit ovat nykyään Suomessa monessa perheessä hyvin yhtenevät. Molemmat ovat töissä ja molemmat hoitavat lapsia ja kotiasioita. Iso muutos jo yhdessä sukupolvessa, kahdessa aivan valtava.
Kirjoitin: " Tosin millään tavalla rajuna tms. en osaa Knasua pitää. Oman aikansa lapsi. Hyvinvoivassa Norjassa eksistentiaalisiin kysymyksiin vapaasti keskittymään pääsevä mies. Ei mitään todellista hätää sinänsä minkään suhteen."
VastaaPoistaKorjaan tuota sen verran, että vaikka ulkoinen maailma olisi Norja ja koko se sosiaaliyhteiskunnan turvaverkko alla, päällä ja sivuilla, ja vaikka itse olisi keskiluokkainen ihminen jolle elämä ei ole fyysistä eloonjäämistaistelua tai edes kamppailua minimituloilla, niin elämäö voi silti olla sisäistä helvettiä, tuskaa ja -Taistelua.
Ihminen voi olla hengenvaarassa ja ahdistettu fyysisesti ja esim. taloudellisesti (mm. Suomessa pian lähes 400 000 maksuhäiriöistä, jotka ovat b-luokan kansalaisia pankeissa, hotelleissa, tiettyjä työpaikkoja hakiessa, vakuutuslaitoksissa, asuntomarkkinoilla....)
mutta ihminen voi olla hengenvaarassa ja ahdistettu myös sielullisesti, henkisesti ja miksei filosofisestikin.
Jokaisella on omat Taistelunsa...
Kävin Marjatta lukemassa niitä keskusteluja. Mielenkiintoista. Sulla oli kyllä tarkat kommentit. Se sen sijaan nauratti kun joku siellä väitti ettei Knasun kirjan nimellä ole mitään tekemistä Mein Kampfin kanssa. Ei olekaan sillä tavalla, että Knaus arvostaisi mitään tuossa pahuuden filosofian kirjassa (joka on muuten jatkuva bestseller mm. Kairossa), mutta toinen maailmansota ja Hitlerhän ovat Knausille lähes pakkomielle. Kirja nimi ei ole sattuma. Itse haastattelussa sanoi, että kaikilla meillä on omamme. Taistelumme siis.
jope
Juuri niin. Knausgård on varmaan ajatellut, että saa tuota sanaa muutkin käyttää.
PoistaMyös Vesan Karhunkivessä on paljon taistelua. Olen nyt lukenut sen. Olen vaikuttunut ja liikuttunut. Isänmurhan vääjäämättömyys, apeuden ja pelon lisääntyminen kirjan päähenkilöiden arjessa, hyvä ajankuva, ja lopun väläykset, joissa kaikki nivoutuu yhteen. Juuri loppu sysää lukemaan tarkasti uudelleen. Ajatteluprosessien taidokas kuvaus. Miten kaunis kirja!
Tekee mieli lukea se heti uudestaan.
Aloitin jo kirjoittaa blogijuttua Karhunkivestä, mutta sitten ryhdyinkin lukemaan, mitä muut ovat kirjoittaneet. Monet ovat kirjoittaneet niin hienosti.
Vesalle KIITOS! Kirjoitan kirjasta, kunhan olen lukenut sen ainakin osin uudestaan ja vähän tointunut.
P.S. Sain myös Juhan lyhytproosaa ja aforismeja (luonnehdinko oikein) sisältävän kirjan tänään kirjastosta. Kyllä nyt on hyvää luettavaa.
Joo, luonnehdit. Kirjastossa ei vesaa taaskaan. Kaupassa selailin. Tulen lukemaan, se on selvä.
PoistaMarjatta, kiitos kauniista sanoista! Tämän parempaa palautetta ei voi saada. Ja totta kai olisi mukava lukea, mitä kirjasta mietit, jos siitä joskus ehdit kirjoittaa. Juha, ei mitään paineita, luet kun ehdit. Palaan Knasuun ja mieskuvaan tuonnempana.
PoistaMarjatta, kävin lukemassa Karhunkivi-postauksesi. Olen todella iloinen.
PoistaVesan puolesta tekijänä, vaikka en miestä tunnekaan kuin kommentointikeskusteluista sieltä sun täältä, tärkeän kirjan puolesta joka saattaa saada kauttasi uusia lukijoita monien entisten lisäksi, ja sinun puolestasi kun osaat lukea ja ilmaista kokemasi ja lukemasi noin hienosti, paljon nähneen ihmisen viisaudella.
Juuri se arjen T/taistelu (!) minuakin siinä kirjassa kosketti. Kieli oli sitten vielä lisää ja bonusta. Pidin myös erilaisiista liikkumisista kirjassa, paikkojen viesteistä ja merkityksistä kerronnalle, mutta en ala tässä nyt enää toistamaan omia fiiliksiä uudelleen.
jope
Jope, minä kävin siellä linkissä, Valekuollut-kommenteissa. Sulla on hyviä pointteja, mm. noista paikoista kaupungin keskustan ulkopuolella. En ole huomannut kenenkään blogistin ottaneen tätä puolta esiin.
PoistaKävin nyt lueskelemassa kaikkea, mitä googlaamalla löysin ja huomasin, että olet Vesa saanut todella hyviä arvosteluja. Toivottavasti saat aikaa kirjoittaa lisää proosaa, vaikka kyllä opettajiakin tarvitaan. :)
Tuossa suojelumielessä olen kyllä emo minäkin: onko vatsa nyt varmasti täynnä, onko vaaroja, onko lämmin, eihän ole kylmä, kiusataanko sua, onko kavereita jne. jne.
VastaaPoistaOn ihan sama kumpi kotijutut tekee, kunhan asiat hoituu. Kunhan perhe pärjää, pysyy hengissä eikä ole välittömässä vaarassa.
Mutta siinähän se onkin.
Kaikille feministeille (naisia tai miehiä) ei ole sama kuka tekee.
On olemassa dogmeja, jotka pitää täyttää, jotta voitaisiin kuvitella jotain ideaalia tasa-arvon ideaa. Jopa naimisesta on tehty niissä piireissa feministinen suoritus, josta saa mitalin kunhan menee oikein. Tiedätte kyllä.
Puhumattakaan arkipäivästä. Me tehtiin vaimon kanssa eräänlainen pyhäinhäväistyksen enkka tuolla saralla. Meillä oli todella pitkään yhteinen tili, ei laskettu sun mun rahoja, kun niitä ei kertynyt koskaan kuitenkaan.
Monilla vanhoilla pareillahan tuollainen tili oli aikoinaan.
Me ei oltu vanhoja, me oltiin vaan.
Totesimme yhdessä että elämä, ainakin meidän, on yhteinen katastrofeista selviytymisyritys. Siis Taistelumme ( ! ) tavallaan.
No, tämä yhteinen tili meinasi saada jotkut suorastaan repeämään koska se oli niin vastoinen kaikkein keskeisimpiä f-dogmeja.
Jopa mun työpaikalta soitettiin ja tarkistettiin, kun kävi ilmi että tilillä on kaksi haltijaa, mies ja vaimo, että miten noin voi olla, kun kenelläkään muulla ei ole, epäilivät jotakin vilunkipeliä. Kyllä nauratti. Ja olo tuntui mahtavalta. Tuntui kun olisi (taas kerran) omassa naiviudessaan ja vilpittömyydessään onnistunut vivuttamaan vähän koko valtakieltä ja käytösdogmaa, ei provoten, vaan olemalla ihan oma itsensä. Me ei tajuttu edes että se on hirveä ongelma ennen kuin meille kerrottiin että se on ihan hirveä ongelma.
Sitten pilaan kaiken kuten maneerini on.
Vesa tietänee ehkä mitä seuraavalla tarkoitan.
Kun menet keskustassa kahvilaan, niin kyllä mä ainakin alan kaivata sitä perinteisempääkin miestä jo ihan naistenkin psta. Jos viisi miestä stadissa tiettynä aikana seisoo kahvilajonossa niin neljä niistä ottaa smoothien koristeilla ja stösseleillä ja hipsii sitten sormeilemaan älypädiään ja sen kanssa hihkumaan. Kapea lankavartalo putoaa välillä ehkä sohvarakoon mutta hoidetuilla sormilla sen saa kyllä hilattua ylös. En ole mikään uros itsekään, en todellakaan, mutta tästä digi- ja smoothiemiehistöstä en toivo tyttärelleni elämänjakaa ja taistelutoveria. Senkään vuoksi koska niiden keskittymiskyky aiheeseen kuin aiheeseen on yleensä oravan luokkaa.
jope
Jope, kun menen joskus (yleensä kirjoittajapalaveriin / tapaamiseen) esim. Kluuvin Fazerille tai Engeliin, jotka kuitenkin ovat vielä ihan perinteisiä paikkoja, vähän ihmettelen, miksi minä ja ne muutkin ovat täällä. No, tietenkin jonkun statuksen vuoksi, kohottamassa tapaamisen arvoa, näyttäytymässä tms. Kirjoittajat voisivat tavata vaikka bunkkerissa, koska kirjallisuudella ja kahvilla ei tässä tapauksessa ole mitään suoraa yhteyttä.
VastaaPoistaOikeasti on hieman kummallista mennä Fazerille, jos kaikilla on tilillä enintään se 100 euroa ja on vielä viikko puolitoista palkkapäivään, tai mistä minä muista tiedän, mutta näin ainakin itselläni monesti on.
Tunnistan sieltä myös kuvaamasi tyypin. Vantaalla niitä ei hirveästi näy. Mutta kaikki kukat saavat kukkia, nämäkin. Miehiäkin on monta lajia, ja kuitenkin olemme yksilöitä ja ulkonäkö voi pettää. Mutta siis yleensä ihmettelen sekä miehiä että naisia, jotka menevät ostamaan johonkin kahvikupin / aamiaisen siihen hintaan. Mihinkään smoothiepaikkaan en edes mene tai Robert's Coffee'hin juomaan chailattea tms. Mä ostan kotiin sellaisen kilon pussin kahvinpapuja eräästä edullisesta saksalaisesta firmasta, jauhan ne itse ja teen samasta firmasta viisi vuotta sitten ostamallani keittimellä ääriväkevää espressoa, johon kuumennan mikrossa maitoa sekaan. En ole yhdessäkään kahvilassa saanut yhtä hyvää kahvia, no, ehkä Roomassa joskus.
No, hemmetti, trv sielunveli (tässä asiassa ainakin)!
PoistaNo, perheen kanssa joskus käydään kaffella. Ja lapsi ottaa sen smoothien...
Käytiin kerran yhdessä jopa Starbuckissa. OMG.
Yllä kommentoin vähän Marjatan postausta kotisivuullaann ja kirjaasi.
Vantaa. Niin. Tiksissä tulee aina sellainen olo, että on yhtäaikaa jokaisessa eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa. Itse asutaan stadissa kun saatiin kauan kauan sitten kaupungin vuokra-asunto. Muuten meille oikea sijainti olisi varmaankin Riihimäki.
jope
Yhteinen tili meilläkin!
PoistaMeillä kanssa, ollut aina! Välillä tulee toki pienet neuvottelut siitä mihin rahoja käytetään (aina käytetään jostakin näkökulmasta järkevästi), mutta yhteistä tiliä ilman en osaisi rahajuttujamme(kaan) mieltää.
VastaaPoistaNoista syömisistä hienoissa paikoissa. 6-vuotiaalle tyttärelleni muodostui kesän kohokohdaksi vierailut mökin lähikunnan ABC:llä. Kyseli aina, milloin mennään. Tilasi joka kerta Fantasia-pizzan, johon tuli kanaa, oliiveja, kinkkua ja herkkusientä. Pieni tyttö veti pizzan kokonaan, kun vaimon kanssa puolitettiin omamme.
No, en mä mikään ABC:n puolustaja ole, mutta paljon iloa pari kolme kertaa siellä lounaalla tuottivat kesällä tälle pikkuneidille, niin kuin toki suurin osa muistakin asioista.
Erään kerran siinä viereisessä pöydässä oli pari keskiluokkaista, suhteellisen hyvinvoivaa suomalaista äijää siinä kuudenkympin tienoilla, olisivatko olleet lomamatkalla tms. Ottivat kunnon annokset ruokaa ja alkoivat sitten puhua, että täällä on ihan sama mitä syö, kaikki on samanmakuista moskaa. Pikkusen korpesi. Äijät vetää poskeen suomalaista porsasta kermakastikkeessa, on salaatit, kotikaljat ja hyvät leivät ja leivän päällä voita ja nämä kehtaa itkeä. Näki, että nämä ukot eivät ole ikänään opiskelijaelämää viettäneet ja penniä venyttäneet. Tai ruokaa laittaneet, muuta kuin suuhunsa.
No, olipa tämäkin vuodatus. Mutta yksi puoli lisää hyvin monessa hengenheimolaiseni Jopen kertomukseen.
Meillä oli alkuun yhteinen tili, mutta otettiin erilliset sen jälkeen, kun mies suuttui siitä, että minä olin ostanut hänelle liian kalliin syntymäpäivälahjan. Maksamme kumpikin mitä on sovittu, hän asumiseen liittyvät maksut, minä ruuan jne. Jako on minun edukseni, joten ei valittamista. Mies on meidän kamreeri ja luotan häneen.
VastaaPoistaMinä maatiainen en edes uskaltaisi mennä tuollaisiin hienoihin kahviloihin.
ABC on myös meidän suosikki. Nyt ei ehdi enempää. Hyvä keskustelu...
VastaaPoistaNo, pistänpä tähän vielä hyvät yöt. Huomasimme kaikki varmaan eilen ja tänään sellaisen yhteisen valon välähdyksen ristiin ja rastiin ja kaikki keskenämme. Hyvän tahdon?
VastaaPoistaIhminen ei ole niin erilainen koskaan kuin se kuvittelee olevansa.
Että tämmöistäkin hyvää näissä someissa voi tapahtua.
No, ehkä vielä jossakin aihepiirissä saamme aikaan erimielisyyksiä, onhan niitäkin ollut.
Kirjallisuuden historiassa pidän paljon ns. kirjasodista.
Mutta Karhunkivi taisi kuitenkin upota meihin syvemmälle kuin virkistäväksi ristiriidaksi.
Pärjätkää kaikki.
jope
Samoin minunkin puolestani, hyvää yötä kaikille!
VastaaPoista"Suomen tunnetuin kirjallisuudentutkija" Markku Eskelinen on muuten kirjoittanut suomalaisen proosan historian uusiksi. Minäkin uusavuton saan kuulla siellä kunniani, kuten suurin osa muustakin surkeasta kirjallisuudentutkijoiden joukosta. On tietenkin pelkkä ilo ja kunnia tulla mainituksi eturivin ihmisen historiassa.
Eskelinen on huomenna Kultakuumeessa. Pitää kuunnella.
PoistaÖitä.
Huomenia!
VastaaPoistaE - diivailija. Pitää kuunnella, mitä uutta ja mullistavaa mies on keksinyt. Aiemmin hän ainakin keskittyi halveksimaan, sama linja kuulostaa jatkuvan. Ei siis varmaan tippaakaan Jopen mainitsemaa hyväntahtoisuutta.
Minusta on hienoa, että kirjallisuudentutkijoilta ja äidinkielenopettajilta on ilmestynyt viime aikoina paljon kirjoja.
Jotkut pitävät yhä kiinni siitä, että vain pystymetsästä tullut kirjoittaa "aidosti" - huoh - ihan sama kuin väittäisi, että kakun leipoo aina parhaiten se, joka ei ole käynyt kokkikursseja.
Minulla oli muuten haaveena kirjallisuuden opiskelu, mutta kurssit eivät mahtuneet ohjelmaan yhdessä englannin kanssa ja tyydyin suorittamaan vain yleisen kirjallisuustieteen ja estetiikan (hieno nimi) alimman arvosanan. Englannin kielen opinnoissakin minua kiinnosti eniten kirjallisuus. Kun toiset ns juhlivat, niin minä tyttö se vaan ostin taskukirjoja Akateemisesta ja upposin niiden maailmaan.
Kiinnostavasti se jutteli. Vois jossain vaiheessa lehteillä opusta.
PoistaItse muistan sen uhon uuden ja räjäyttävän romaanin kirjoittamisesta, sanoiko se muutamassa kuukaudessa, ja sitten sen suutarin (Semtex, sic) mikä tuli, ja se oli sitten siinä. En tiedä sen jälkeen miehestä muuta kuin että on ollut luomassa (?) uusia kirjallisuuden lajityyppejä, mutta kai ne teokset sitten on jotain sisä-sisäpiiriläisten juttuja, kun ei niistä missään kuule.
PoistaJoissakin yhteyksissä olen hämmästellyt nuorempien kirjal. ihmisten jonkinlaista kunnioitusta Eskelisen suhteen. En tiedä mistä se tulee. Onko se joku ikoni joillekin, jollakin tapaa? Mulle mies liittyy hämärästi 80-luvun ikävimpiin ilmiöihin yhtenä silloin niin monista älyllisistä poseeraajista, mutta tarkempaa käsitystä mulla ei ole. Jos haluan jotakin siltä suunnalta niin kuuntelen mieluummin "Alaluokka"-Jari Halosta. Molemmat sen saman ajan toteemeja, mutta jälkimmäisessä on musta aina jotakin konkreettista aina.
Tuli tässä mieleen asian sivusta, että Matti Pulkkisesta pitäisi jonkun tehdä elämäkerta. Hännikäinenhän teki Marko Tapiosta vähän aikaa sitten, mutta ei sitä kai kukaan jaksanut lukea, itsekin luin kirjastossa ehkä parikymmentä sivua.
Mutta mielestäni kirjallisuustutkimuksen ja/tai kirjallisuudesta kirjoittamisen kannalta sekä Pulkkinen että mulle rakas Rintala ovat kuin pois silmistä haudattuja. No, Eskelinen tms. tuskin heitä arvostaa millin vertaa, vanhoja raskaita ukkoja, paitsi ehkä Romaanihenkilön kuolemaa, mutta sehän ei ole koko Pulkkinen. Meri ja Hyry ovat vieneet mestarillisuudellaan kaiken tilan ja hapen vanhojen tekijöiden katalogeista ja esilläolosta.
Toisaalta on hauskaa lukea Rintalaa, kun kirjastovirkailija hakee kirjan jostakin takahuoneesta (mikä on aika uskomatonta) tai divarin pitäjä ilahtuu paljon kun pääsee kaksi vuotta pölyä keränneestä Velkani Karjalalle -romaanista eroon.
Lajityypillisesti olen täysin avoin. Kirja voi olla äärimmäisen kokeilevaa tai alleviivaa kuvailevaa epiikkaa, kunhan se toimii ja antaa merkityksiä minulle, eli antaa virkkeitä ja sanoja, joilla luen ja luon ne merkitykset itselleni. Samalla uskon kuitenkin tekijyyteen. Siihen että teoksissa on myös yleisempi, yhteinen ääni, se minkä tekijä on laittanut tarkoituksella liikkeelle. Kirja ei hajoa mun kirjallisuusteorian mukaan tuhansiksi subjektiivisiksi osin mielivaltaisiksi tulkinnoiksi ja lukijan täyden vallan alle.
Tänään luin kirjastossa töiden jälkeen Anja Snelmannin Antautumista!
Pidin siitä, en kirjallisessa mielessä, mutta muuten, ehkä jotenkin kuin olisi lukenut oikein hyvää henkilöhaastattelua, jonka haastateltava on kirjoittanut itse. Pidin Pääomastakin.
Tämän sanoin sen vuoksi, että lajityyppejä on monia, hyvä toimii muodossa jos toisessa, mitään ei kannata julistaa kuolleeksi tai vanhentuneeksi muotonsa vuoksi. En tiedä onko Eskelinen samaa mieltä. Ennen ei ainakaan ollut.
jope
Eskelinen on Laura Lindstedtin kanssa perustanut Mahdollisen kirjallisuuden seuran. Nyt ilmestymässä oliko 17 kirjoittajan kollektiiviromaani. Tutkijanahan Eskelinen on toiminut kai pääosin. Tuo mitä se puhui ratiossa oli kyllä kiinnostavaa, ei voi kieltää.
PoistaOlen käynyt kuuntelemassa seuran sivuilta pääskysen ja eskelisen keskustelun pääskysen romaanista Sielut. Yllätyin miten tavanomaista keskustelu oli. Myös eskelisen pointit olivat peruskiinnostavia mutta mitään rajäyttävää en kuullut.
Eskelinenhän kehu aikoinaan pulkkista. Ja hans selon pilvihipiäistä. Se muuten on mainio kirja. Hyryä se veti kölin alta.
Mulle jotenkin tajuntaa laajentava kokemus joskus parikymppisenä oli markku lahtelan Se. Jotenkin se tuntui omalta. Palaan siihen siihen aina välillä. Ja Hallitsija teki vaikutuksen myös.
Pakko vielä tämä lisätä. Palasin juuri pieneltä metsäretkeltä, Helsingistä, kotikaupungistani. Siinä puita katsellessa, ylöspäin, nousi mieleen monet kirjoitetut kommentit kirjallisuudesta. Asettuivat mittasuhteisiinsa. Pelkästään yksi hemmetin korkea huojuva ja sihisevä haapa, vaatimaton puu, peittosi kyllä monet kirjallisuusdebatit, ei täällä, mutta muualla. Pitäisi käydä enemmän ja enemmän lukemassa metsiä. Olen laiminlyönyt tuota ihmisen kotia likaa. Se oli mun päivänajatus.
VastaaPoista(Karhunkivessä oltiin muuten luonnossa paljon ja usein ilman sellaista totuttua luontokuvailua. Metsässä, luonnon sisällä ihmiset siinä taistelivat ajatuksisaan ja alitajunnassaan ja oman arkensa asioissa ja usein sanoitta. Se oli yksi kirjan vahvuus ja vastaa aika monen kokemusta. Ruumiillisuus, yksityisyys ja yksinäisyys ovat parasta metässä. Itse en ole lainkaan ns. lapinvaeltaja-tyyppiä, mulle riittää pienemmät hyppäykset äitiluontoon ja ihan lähellekin, mutta jotain siellä sellaista on, mikä on suorassa kontaktissa johonkin mikä jokaisen pitää jossakin vaiheessa kohdata. )
jope
Tämä ei ole nyt metsän suhteen ihan ortodoksista mutta kuitenkn: kun korvalappustereot 80-luvulla tulivat markkinoille, kuuntelin niillä grace jonesia kuusimetsässä. Huikea kokemus.
PoistaMinulla ei ole nyt vempainta jolla kuunnella musiikkia auton tai kodin ulkopuolella, mutta ajatus Lindbergin, boulezin tai cecil taylorin freejazzin kuuntelenisesta syvällä suomalaisessa luonnossa houkuttaa kyllä mahdottomasti.
Kuuntelin juuri äsken sen Kultakuumeen, jossa haastateltiin Eskelistä.
VastaaPoistaMinusta kuulosti, että hänellä on sama nenäkäs ja toisia kunnioittamaton asenne kuin ennenkin. Hänen, osaajan, pitää nyt kirjoittaa kirjallisuuden historia uusiksi, koska tutkijat eivät ole tehneet työtään.
Minä käyn epäileväksi aina kun mennyttä aletaan tuomita nykyhetken kriteerein täynnä suurta jälkiviisautta.
VastaaPoistahttp://blogit.image.fi/antiaikalainen/suomalaisesta-proosasta/#comments
Hauska kolumni. Seuranneessa keskustelussa joitain kummia kuvioita. :D
Vihdyin tänään metsässä puolukassa. Kai tuota Eskelisen kirjaa pitää lukeaa ja katsoa, ketkä hän hyväksyy ja ketkä hylkää.
Marjatta, jos tuolle linjalle lähdetään niin sitten pitää kysyä keneltä tahansa, kuka otetaan tai jätetään.
PoistaKuka tahansa meistä voi laatia mielivaltaisia listoja.
Siitä aasinsilta kirjallisuusarvosteluihin.
En kuulu niihin jotka eivät lue niitä. Luen melkein aina. Sen verran on jo kuitenkin kilometrejä että eivät vaikuta useimmiten muuten kuin vihjeinä siitä mitä on julkaistu. Nykyiset arvostelut muistuttavat liian usein tuoteselostuksia.
Mulla on vähän ikävä niitä subjektiivisia, ylistäviä tai kaunaisia arvosteluja, joista tuli arvostelijan mieltymykset ja henkilökohtaisuus läpi selvästi, mutta jotka samalla olivat kirjallisuutta myös jossakin mielessä. Olen muistavinani että sellaisia arvosteluja tuli 80- ja vielä 90-luvullakin. Arvostelijoiden valta on ehkä hieman pienentynyt teidän kirjabloggarien ansiosta/johdosta?
Luin nyt viimeksi Rosenlundin Kuohukujan. Vaskivuorentien jälkeisen. Todella hyvä pieni knausgårdilainen kirja kirjallisuudesta ja myös siitä syntyperäisestä(kyllä)kirja/kulttuurieliitistä, jolla on edelleen otteessaan jonkin verran valtaa taiteessa, myös sen tekemisessä. On kirjassa kyllä muutakin. Tärkeämpää.
Itse jos tekisin eskelislistan niin se olisi taattua mua. Ansiot ei paljon paina, jos en pidä tekijästä silloin kun tekijä on teoksensa ulkopuolella ollut aktiivinen esim. poliittisesti. Siis mielestäni ei-välttämättömällä tavalla. Lienen tässä suhteessa toivoton. Siihen minulla kirjallisuudessa vain lukija toimivana onkin täysi vapaus. Ei tarvi edes yrittää olla objektiivinen. Helppo arvata että ykkösenä miinuslistallani olisi eräs nato-innokkaaksi infosoturiksi mielestäni ryhtynyt O.
(Ja tämän sanon, vaikken ole lukenut edes yhtään sen kirjaa. Pathetic.)
Tosin eräs suursuosikkini oli sekä aktiivinen ateisti että pitkän linjan kommunisti, joita en ole kumpaakaan missään tapauksesa. Mutta osaan ylittää omat rajani joskus. Voisin ripustaa kyseisen tekijän kuvan seinälleni kunniapaikalle (jos sellainen seinä minulla olisi) muistuttamaan niistä asioista, joista hän minuakin on muistuttanut vahvasti. Kun vain jaksaisi muistaa - ja tehdä. Jos saisin vaihtaa sisäisen voiman jonkun romaanihenkilön kanssa niin se olisi nimenomaan eräs silmälääkärin vaimo.
jope
Jope, sanoinkin ironisesti tuon, että pitää katsoa, ketä E. arvostaa. Kuka tahansa voi tosiaan tehdä fanilistoja, mutta se joka kirjoittaa kirjallisuuden historian ei saisi tehdä niin. Sama ero pitäisi olla kriitikolla ja bloggarilla. Ennen lehtikritiikit olivat laadukkaita. Nykyään niissä on usein vain juonikuvaus ja mielide. Ammattikriitikolla pitäisi olla minun mielestäni laajempi näkökulma. Hänen pitäisi osata sijoittaa kirja kirjallisuuden kenttään, käsitellä sen hyviä ja huonoja puolia ja kirjailijan edeltävää tuotantoa. Blogisti taas voi halutessaan rupatella kaikenlaista kirjallisuuden ympärillä ilman mitään sääntöjä tai esim. pituusrajoitusta.
PoistaM, tajusin kyllä että et tarkoittanut ko. listaa lopul. sanaksi. Mainitsin vain että kaikki me muutkin listata voidaan miten sattuu. Ja niinhän me vähän tehdäänkin. Vesalla tietenkin kirjall. opettajana on isompi vastuu.
PoistaEskelis- ja muun kirjallisuuskeskustelun käytyä kuumaksi olin koko viikonlopun luonnossa. Puolukoita ja sieniä tuli, ja perunat nostin innokkaan kuusivuotiaan avustuksella. Ajattelin lukea Eskelisen kirjan, vaikka hän ei hahmona minulle kovin paljoa ole ikinä merkinnytkään. Pari hänen uusinta juttuaan digitaalisesta kirjallisuudesta olivat outoja, koska niissä ei ollut oikeastaan minkäänlaista konkreettista kytköstä esimerkkeihin. Eskelinen on kyllä taitava kirjoittaja ja provosoija, mutta liikkuu sellaisilla alueilla ja on niin oudolla asenteella liikenteessä, ettei hän ole koskaan jaksanut minua hirveästi kiinnostaa. Toki monet suosikkifilosofinikin ovat poleemisia, mutta he ovat myös maagisia kirjoittajia.
VastaaPoistaJope, pitääpä lukea Kuohukuja. Pidin Vaskivuorestakin paljon, vaikka se ei ollut romaaniksi kummoinen. Siinä oli kuitenkin paljautta, josta pidin kovasti.
Vesa, valitsit viisaasti!
PoistaMinäkin pidin Vaskivuorentiestä.
Jouduin jossain blogissa sellaiseen keskusteluun, että on kyllä ärsyttävä vali-vali-kirja, että pitäisi vain kaverin ottaa itseään niskasta kiinni. Ei siis ymmärretty yhtään, mitä Rosenlund halusi sanoa. Kommenteissa päiviteltiin, että Rosenlund polttaa tupakkiakin ja silti sanoo olevansa köyhä. Vaadittiin siis, että köyhän on oltava kaikin puolin kunnollinen eikä tajuttu, että varakas voi hankkia ahdistumiseensa vaikka mitä, köyhä ehkä vain suklaata ja tupakkaa.
Myöskään pätkätyökierre ei aukea monelle, jolla on ollut vakityöpaikka koko ikänsä (kuten mm monet kuntien työpaikat ennen olivat) ja luulee, että se on oman erinomaisuuden ansiota.
Hyvää pohdintaa, Marjatta. Minuun iski myös kovasti kertojan ja hänen vaimonsa suhde. Harmitti kovasti, kun kirjan loppupuolella heille tuli ero. Kerrontaratkaisu oli varmasti tosipohjainen ja sitä oli helppo ymmärtää, mutta se lisäsi martinlaaksolaiseen laatukuvaan vielä yhden kerroksen mustaa ja surua.
PoistaVasta nyt huomaan, että olin kirjoittanut martinlaaksolaiseen vaikka piti sanoa myyrmäkeläiseen...
PoistaPalaan vielä yllättäen Juhan alkukysymykseen, pitääkö fiktiossa tunnustettua murhaa ryhtyä tutkimaan. Tulin pohtineeksi sitä äsken omenapiirakkaa leipoessani. Täällä Juhan blogissa keskustelu poukkoilee nautinnollisesti. ;)
VastaaPoistaJos joku nyt kirjoittaisi Auer-tapauksesta romaanin ja minä-kertoja kuvaisi siinä itsensä murhaajaksi, yksityiskohdittain, niin ei mitään saumaa kai ryhtyä tutkimaan. Anneli Auer itsekin tunnusti jo kerran videoidussa keskustelussa tyttärelleen tehneensä teon ja että siellä talossa ei ollut lasten lsiäksi muita kuin hän ja miehensä. Kun hän sitten myöhemmin perui ja sanoi puhuneensa uupumuksen takia puppua, niin tätä juttelua ei katsottukaan enää tunnustukseksi.
Itselleni Kuohukuja oli läheisempi. Ja jos luette, huomaatte kirjan K-otteen vahvasti. Mutta se oli muutenkin vahva kirja. Rakennetta siinä ei ollut nimeksi mutta ei kai aina tarvi. En tiedä tekijästä mitään, toivon vain kaikkea hyvää. Tunnistan tuon että harmittaa ero. Se on mulle heijastuma omista arvoistani ja miksei myös rajoituksista. Olen todella iloinen jos kirjassa on avioliitto, jossa kummallakaan ei ole toista. Että ongelma on jossakin muualla. Ehkä siksi vältän ns. parisuhderomaaneja kuin ruttoa.
PoistaNyt poukkoilee pahasti. Vantaa. Liittyy Rosenlundiin.
Ja kaikkeen löyhästi.
Siis kun sanoo Vantaa, mitä tulee mieleen? Vesa ei saa vastata.
Joo. Niin minullekin ennen, mutta kun autolla on ajelee päämäärättömästi olen nähnyt että Vantaa on myös hyvin kaunista katseltavaa, pihoja, omenapuita, saniaispensaikkoja, vanhoja puutaloja, kapeita teitä, joiden yli menee siili, kivijalkoja mäen päällä, peltoja, kallioita, vapaina kulkevia kissoja, metsiä, jokia jne. jne. Idyllejä tai kohtuullisia sellaisia jopa joihin muuttaisin milloin tahansa.
Samalla tavalla kun pamautamme esim. sanan Knausgård syntyy tietty kuva. Tai Pariisi. Tai Kerava. Tai Picasso. Muodostamme nopeasti teoksista, tuotannoista ja tekijöistä jonkin sapluunan ja sovitamme sen sitten paikalleen. Joskus mietin, em. runsauden ja tarjonnan vuoksi, että lopetan kirjojen lukemisen, valitsen noin 20 mulle parasta teosta, tai puolitusinaa kirjailijatuotantoa ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Jotta siis se sapluuna katoaisi. Ja näkisi muutakin kuin sen meemin.
jope
Aion lukea Kuohukujan.
PoistaMinustakin avioliitto on tarkoitettu elinikäiseksi ja olen surun ja huolen läpilyömä, koska lähellä on käynyt toisin. En pysty ajattelemaan elämää ilman miestäni.
Vantaa?! Ei sano minulle muuta kuin että asuinpaikka.
Pariisista tulee kyllä mielikuvia.
Olen huono näissä. Muistan kun isäni oli vaihtanut autoa ja mieheni sekä pojat nauroivat yhdessä hänen kanssaan auton imagolle. Minä vain seisoin hölmistynenä ja totesin, että ihan kiva. Naistenkaatoauto kuulemma, en edes muista, minkä merkkinen se oli.
Kanusgård ja Picasso ovat selviä tapauksia, mutta Kerava taas ihan neutraali minulle.
Kuhmo on kulttuuria ja luontoa (se on ihan oikeastikin sitä) ja Tampere on maalaisten kaupunki, Turku on vanhahtava.