Halusimmepa tai emme, meihin on rakennettu kohottumisen tarve.
Ja pitkään on tuntunut siltä, ettei olisi uskottavaa edes haluta.
Mutta se on ainut mielekäs suunta.
Ylös korkeuksiin.
Tässä on vähän sama henki kuin Nietzschen ajatuksessa: "Vain esteettisenä ilmiönä voi olemassaolo olla ikuisesti oikeutettu." Hän tarkoitti traagista taideteosta, joka yhdistää dionyysisen (kaaoksen, voiman, maailman tulemisen tilassa) ja apollonisen (näkemisen, järjestyksen, muodonannon). Olemassaolo esteettisenä ilmiönä on kenties sepitettä, mutta se voi olla hyväksi terveydelle ja auttaa torjumaan olemassaolon mielettömyys.
Ja jos sepitettä, niin siten että sen kieltäminen yhtä lailla on metafysiikkaa. Kauneuden ja ylevän tuntemukset ovat eksistentiaalisesti tosia. Ja mielettömyyskin sepitettä jonka me kerromme transsendetin mielekkyyden oletuksesta.
Väitän että jopa Markku Eskelinenkin hakee dionyysistä kohottumista, ylevyyttä puhuessaan merkitysten katoamisesta. Niin kuin minä saadessani älyllisiä orgasmeja Caulfieldin zeniläisestä ei-olemisesta ja Samsan joutumisesta diskurssien ulkopuolelle. Tosin Samsan tilanteesta voi aidosti oppia jotain siitä kirlellisestä pääomasta jota meillä suhteessa toisiin on. Ilman inspiroituvaa (kohottuvaa!) kiinnittymistä teksteihin ne ovat ovat pelkkää tyhjää esittävyyttä. Hyvä esimerkki on se minun haluni lukea Neuromaania pakkomielteisen uteliaisuteni läpi. Vain siten siitä tuli kohottava ja eksistentiaalinen osa kokemustani.
Oikein säpsähdin. Tuo ilmaisu tiheys on hyvä. (Siitä on tullut minulle jo huono tapa. Töissäkin lausuntoni jo natisevat kuivuudestaan ja kollegat toivovat niihin enemmän verta ja lihaa). Eräs kriitikko sanoi että lauseeni ovat useassa kohdin häntäänsä syöviä käärmeitä.Parempaa palauteeta en osaisi toivoa. Yritän saada tylyn reaalisen puhumaan niissä. Jos nyt kirjoittaisin tuon, korjaisin muutaman kohdan ja otsikoita. Yritän tiivistää tuossa pienessä kirjassani maailmankuvani toisten luettavaksi. Tämä blogi on oikeastaanlaajennettu painos siitä.
Latistaminen ei ole kivaa eikä hienoa eikä terveellistäkään, ihan kuten Marjatta sanot, mutta joskus latistamisella tarkoitetaan sitä ettei mitään saa sanoa ja että tulee vain hymistä, vaikka ikäviä tai huonoja asioita tapahtuu. (Esim. https://sarastuslehti.com/2016/08/22/oma-kokemus-poikkeuksena/)
Eli kyllä, jos tarpeellista on, patsas tulee kaataa ja kuplat punhkaista, vaikka joillekin tulisi paha mieli. Kovastkin. Vääränlainen positiivinen, tai dialogisen kriitikin poissulkeva ajattelu, on latistamista sekin. Tästä olemme varmasti samaa mieltä. Kaikki nyt maailmassa ei vaan ole briljanttia! maagista! tai edes hienoo! Noita hokemalla ei synny maaginen tosiasia vaan maaginen piiri, harha. Pahimmillaan massapsykoosi. Se mitä kaikki loppujen lopuksi on, on inhimillistä, joskus kaunista, joskus hyvin surullista.
Juhan kaipaama ylevöityminen/kohottuminenkin vaatii varmasti tuskansa. Tosiasiansa ensin. Siitä olen ihan samaa mieltä että jokin perusjysäys itsessä pitäisi pitää yllä. Erottautuminen valtavirrasta. Oma itsekunnioitus voi syntyä vai sitä kautta. En tarkoita tietenkään, että pitäisi narsistisesti mesota omastaan, oman tiensä kulkija voi olla ihan hiljaakin, yksityisyydessään. Moni runoilija mielestäni kirjoittaa kohottautuneen yksityisyytensä esiin juuri jotenkin noin, hiljaisesti sanoilla kouralliselle ihmisiä.
Luterilainen olen filosofisesti siinä mielessä, että piikatyttö joka lakaisee lehmänlantaa ja käyttää sujuvasti tiskirättiä, palvelee ylevää (Huom! Tällä ei ole mitään tekemistä ns. "luterilaisen työn etiikan" kanssa; weberiläisyys on eri juttu) toimiessaan paikallaan (omassa) tehtävässään. Siis jos on siinä omassa halustaan. Luulen myös että meidän on vaikea tunnistaa toisen ylevää yleväksi, tunnistamme korkeintaan omamme. Luulen että pidämme luonnostamme toisen kohottautumista riittämättömänä. Kohottautumisen määrittelee kukin itse. Ajattelen tässä esim. perheenäitejä -ja isiä. Niitä jotka jaksavat kasvattaa lapsensa maailmalle lähtemään. He eivät edes aina tunnista olevansa sellaisen reaalisen ja eksistentiaalisen edessä, mistä FN ei tainnut koskaan saada tietääkään, koska se maailma näytti hänestä orjien maailmalta, vaikka siellä se maailmanhistoria oikeasti tapahtui, ja tapahtuu edelleen. Siellä tehdään vaikuttavimmat valinnat. Kohtaaminen olevan kanssa on helppo korvata huutomerkeillä?
Kyllä me jope voimme jakaa toistemme ylevää. Usko pois. Mitä se sitten onkin. Kohottautua yhdessä. Kyllä toisen ihmisen kanssa ja avulla voi inspiroitua niin että huojuu. Myös käytännössä. Usein jopa tuntee kohottuvansa asiakkaan kanssa pitkien puurtamisten tuottamissa edistymisissä. Jotenkin tuntuu että jakamaton ylevä ei edes yllä mittaansa.
Olen samaa mieltä Juhan kanssa. Toisen ylevä tarttuu.Ylevöitymistä kokee ehkä enemmän yhdessä ja toisten elämää seuratessa kuin yksin. Lasten kanssa olen monesti kokenut kohottuvani.
FN oli hullu, selvä se. En minä häneen usko, pois se minusta, vaikka monia hyviä ajatuksia hänellä kyllä on. En sen puoleen usko kristillisiin mystikoihinkaan (Eckhart jne.) siinä mielessä, että harvalla on omakohtaista kokemusta esimerkiksi siitä, miten lapsenkasvatus ja heistä huolehtiminen vaikuttaa yleviin puheisiin Jumalan kohtaamisesta (vaikka sitten tyhjyytenä tai poissaolona). Että tosiaan se ylevä kätkeytyy monesti kovinkin alhaiseen ja mitättömään. Löysin tässä omasta hyllystäni mielenkiintoisen tyypin, nimittäin Juliana Norwichilaisen. Hänen kirjansa Jumalan rakkauden ilmestyksestä on kirjoitettu Eurooppaa riivanneen ruttoepidemian jälkimainingeissa. Hänen teologiassaan osallisuus kärsimykseen on keskeinen; Kristuksen haavoista osallisuus on tärkeämpää kuin teologinen tai muu tieto. Tämä kolahti minuun, kun ajattelen nykymaailmaa ja sitä, miten haavoilla se on, monella tapaa. Miten osallistumme kärsimyksen näkemiseen ja jakamiseen, josta Julianan mukaan versoo myös kaikki hyvä.
Kun John Donne katseli, miten ruttoon kuolleita kannettiin pois, hän muistutti, ettei yksikään ihminen ole saari, vaan osa ihmiskuntaa:"Älä lähetä kysymään, kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle." Juliana Norwichilainen on siis ollut samaa mieltä. Kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ihminen ei kestä jatkuvaa hyvinvointia, vaan alkaa aleta ja muuttua halpamaiseksi. Voisi kysyä, miksi ihminen on niin tyhmä, ettei opi ihmisyyttä muuten kuin kärsimyksen kautta.
Minulle tulee ylevästä mieleen edesmennyt Jouko Turkka, vaikka hän sanoikin silmät kiiluen, että ylevä pitää alentaa. Sana "kohottuminen" olisi sopinut hyvin hänen suuhunsa.
Oli hienoa tehdä diakoniatyön johtajan kanssa tiimityötä erään vuosia asunnottomana olleen turhautuneen ja työntekijää turhauttavan asiakkaan tilanteen parantamiseksi. Ymmärsin tätä diakoniajohtajaa seuratessani miten krstillisyys, usko transsendenttiin toivoon, laajensi hänen mieltään ja eksistenssiään. Teki hengestä ison. Eikä tetenkään ollut mitään merkitystä sillä, oliko uskon kohteena aito metafyysinen olio vai lume, kun vaikutus oli tuo. Toivoa toki antoi seurakunnan tukiasunto myös eli ihan aineellisten rakenteiden käsilläolevuus (siinä jo ateistikin huokaisi helpotuksesta vuosien jälkeen), mutta silti sitä oli jotrnkin inspiroivaa huomata, miten Henkinen Toiseus kantoi ihmistä työssään. Miten mielen ylittyminen transsendenttiin näkyi ihmusestä. Siinä pragmaattinen eksistentialisti ja kristitty humanisti hitsautuivat kummasti yhteen. Huikeaa. Kun kävimme prosessia yhdessä läpi, nimesimme todellisuutta tietenkin kumpikin eri sanoin, mutta tulimme silti samaan pisteeseen: yhteisimmän tyhjyyden ja epävarmuuden pisteeseen, jossa on vain annettava ihmisen olla sitä mitä hän on ja myös sitä, mitä hän ei ehkä velä tiedä okevansa. Meillä oli oikeat aineelliset välineet, eli se asunto vihdoin, ja inspiroitunutta ja oikealla tavalla ylpeää ammatillisa mieltä. Se OLI kohottavaa.
Tässä maailmassa on hienoa juuri se, että todellisuus sietää erilaisia uskomuksiamme. Meillä on ilmaa jota hengittää, on soluaineenvaihdunta, on fotosynteesi ja jonkinmoiset kausaliteetit. Ja sitten on uskomuksia ja selityksiä. Kunpa tulisimme niiden ja tietoisuutemme kanssa yhtä hyvin toimeen kuin maailma tulee meidän kanssamme.
En tarkoittanut ystävät sitä, etteivät ylevyys, hyvät teot, kohottautuminen jne. olisi mahdollista muiden kanssa. Tarkoitin että kammottavia seurauksia voidaan saada aikaan siellä missä on joukko hyvää tarkoittavia hyvässä uskossa toimivia ihmisiä. Ja niitähän on saatukin, ja saadaan edelleen. Silti suunnan pitää olla tietty hyvän ja oikean ja kauniin tavoittelu. Jokaisella lienee tästä omia kokemuksia jotka on yhtä oikeita. Joku toimii kollektiivisesti, toinen yksityisesti. Ryhmässä voidaan mennä väärään suuntaan, samoin yksinäisenä sutena.
Omat kokemukset ylevän koskettamisesta ovat harvinaisia. Ne ovat olleet yllättäviä ja mulla liittyneet enemmän silmien näkemiseeen, havaitsemiseen, kuin omaan toimintaan. Alennus ja ylevä kuuluvat mielestäni yhteen. Molemmat tarvitaan jotta olisi molempia. Monesko se oli se helvetin piiri Dantella jossa elivät välinpitämättömät, tasaiset, suitut,oman elämänsä hallinneet, ei kylmät, ei kuumat, voisko tämän päivän kielellä sanoa korrektit, relativistit, sopeutujat, opportunistit? jope
Joskus ylevyyteen, "eettiseen nollatoleranssiin" pyrkivä motiivi voi tuottaa tälläistäkin. Tämä vielä ns. suhteellisen vaarattomasta päästä:
"Totisten toverien maailma
Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa, etteivät huippukoomikot Amerikassa enää uskalla esiintyä kampuksilla. Syynä on näköjään se, että opiskelijat eivät suvaitse väärinajatteluun vetoavaa huumoria ja saattavat jopa estää sellaiset esiintymiset, jotka niin sanotusti pahoittavat heidän mieltään. Saarikoski tulkitsee asian niin, että opiskelijat, jotka maksavat saamastaan palvelusta huimia summia, olettavat, että juuri heidän mielipiteensä on laki, eikä siitä poikkeavaa puhetta tarvitse suvaita. Nämä ihmiset elävät siis jonkinlaisessa yksiulotteisessa maailmassa, jossa hyvinajattelu ja sitä heijastava uuspuhe ovat erehtymättömästi tunnistettavissa, eikä niistä ole mahdollista veitsellä vitsejä muutoin kuin astumalla aisan yli eli rikkomalla poliittisen korrektiuden pyhiä koodeja. On turha sanoakaan, että ilmiö tunnetaan kaikista totalitaarisista yhteiskunnista. Kuvitelma maailman täydellisestä käsitteellisestä hallinnasta ja sitä adekvaatisti kuvaavan kielen tuntemuksesta ovat aina olleet tyypillisiä yksinkertaisille sieluille, jotka yrittävät pakottaa ajattelutapansa kaikille muillekin."
Tuo Vihavaisen blogista. Kieli on yksi ylevyyden taistelutanner. Kuka määrittelee sen eettisyyden jne. Tämän vuoksi se kohottautuminen on niin vaikeaa, ja mielestäni yksityistä, tai kuten Juha kirjoitti, sidottu hyvin konkreettisiin ("hyviin") yhden ihmisen kokoisiin tekoihin. Siellä missä eettisyys ja sen valmiiksi määritellyt muodot ja kielet sidotaan esim. one world-juttuihin, minä näen juuri sen totalitarismin siemenen.
Tässä on vähän sama henki kuin Nietzschen ajatuksessa: "Vain esteettisenä ilmiönä voi olemassaolo olla ikuisesti oikeutettu." Hän tarkoitti traagista taideteosta, joka yhdistää dionyysisen (kaaoksen, voiman, maailman tulemisen tilassa) ja apollonisen (näkemisen, järjestyksen, muodonannon). Olemassaolo esteettisenä ilmiönä on kenties sepitettä, mutta se voi olla hyväksi terveydelle ja auttaa torjumaan olemassaolon mielettömyys.
VastaaPoista
PoistaJa jos sepitettä, niin siten että sen kieltäminen yhtä lailla on metafysiikkaa. Kauneuden ja ylevän tuntemukset ovat eksistentiaalisesti tosia. Ja mielettömyyskin sepitettä jonka me kerromme transsendetin mielekkyyden oletuksesta.
Väitän että jopa Markku Eskelinenkin hakee dionyysistä kohottumista, ylevyyttä puhuessaan merkitysten katoamisesta. Niin kuin minä saadessani älyllisiä orgasmeja Caulfieldin zeniläisestä ei-olemisesta ja Samsan joutumisesta diskurssien ulkopuolelle. Tosin Samsan tilanteesta voi aidosti oppia jotain siitä kirlellisestä pääomasta jota meillä suhteessa toisiin on.
Ilman inspiroituvaa (kohottuvaa!) kiinnittymistä teksteihin ne ovat ovat pelkkää tyhjää esittävyyttä. Hyvä esimerkki on se minun haluni lukea Neuromaania pakkomielteisen uteliaisuteni läpi. Vain siten siitä tuli kohottava ja eksistentiaalinen osa kokemustani.
Ylevyys, ylevöittäminen, esteettisyys on hyvä asia.
VastaaPoistaKaikki latistaminen on - todellakin - epäterveellistä.
Juha, käy katsomassa minun viimeisen postaukseni alkukuva. Siinä on jotain tuttua. :)
Oikein säpsähdin. Tuo ilmaisu tiheys on hyvä. (Siitä on tullut minulle jo huono tapa. Töissäkin lausuntoni jo natisevat kuivuudestaan ja kollegat toivovat niihin enemmän verta ja lihaa). Eräs kriitikko sanoi että lauseeni ovat useassa kohdin häntäänsä syöviä käärmeitä.Parempaa palauteeta en osaisi toivoa. Yritän saada tylyn reaalisen puhumaan niissä. Jos nyt kirjoittaisin tuon, korjaisin muutaman kohdan ja otsikoita. Yritän tiivistää tuossa pienessä kirjassani maailmankuvani toisten luettavaksi. Tämä blogi on oikeastaanlaajennettu painos siitä.
PoistaBlogissa olet kyllä välillä aika vuolassanainen.
Poista;) Välillä, vaikka aina asiassa pysyen toisin kuin "allekirjoittanut".
PoistaLatistaminen ei ole kivaa eikä hienoa eikä terveellistäkään, ihan kuten Marjatta sanot, mutta joskus latistamisella tarkoitetaan sitä ettei mitään saa sanoa ja että tulee vain hymistä, vaikka ikäviä tai huonoja asioita tapahtuu.
VastaaPoista(Esim. https://sarastuslehti.com/2016/08/22/oma-kokemus-poikkeuksena/)
Eli kyllä, jos tarpeellista on, patsas tulee kaataa ja kuplat punhkaista, vaikka joillekin tulisi paha mieli. Kovastkin.
Vääränlainen positiivinen, tai dialogisen kriitikin poissulkeva ajattelu, on latistamista sekin. Tästä olemme varmasti samaa mieltä.
Kaikki nyt maailmassa ei vaan ole briljanttia! maagista! tai edes hienoo! Noita hokemalla ei synny maaginen tosiasia vaan maaginen piiri, harha. Pahimmillaan massapsykoosi. Se mitä kaikki loppujen lopuksi on, on inhimillistä, joskus kaunista, joskus hyvin surullista.
Juhan kaipaama ylevöityminen/kohottuminenkin vaatii varmasti tuskansa. Tosiasiansa ensin.
Siitä olen ihan samaa mieltä että jokin perusjysäys itsessä pitäisi pitää yllä. Erottautuminen valtavirrasta. Oma itsekunnioitus voi syntyä vai sitä kautta.
En tarkoita tietenkään, että pitäisi narsistisesti mesota omastaan, oman tiensä kulkija voi olla ihan hiljaakin, yksityisyydessään. Moni runoilija mielestäni kirjoittaa kohottautuneen yksityisyytensä esiin juuri jotenkin noin, hiljaisesti sanoilla kouralliselle ihmisiä.
Luterilainen olen filosofisesti siinä mielessä, että piikatyttö joka lakaisee lehmänlantaa ja käyttää sujuvasti tiskirättiä, palvelee ylevää (Huom! Tällä ei ole mitään tekemistä ns. "luterilaisen työn etiikan" kanssa; weberiläisyys on eri juttu) toimiessaan paikallaan (omassa) tehtävässään. Siis jos on siinä omassa halustaan.
Luulen myös että meidän on vaikea tunnistaa toisen ylevää yleväksi, tunnistamme korkeintaan omamme. Luulen että pidämme luonnostamme toisen kohottautumista riittämättömänä. Kohottautumisen määrittelee kukin itse. Ajattelen tässä esim. perheenäitejä -ja isiä.
Niitä jotka jaksavat kasvattaa lapsensa maailmalle lähtemään. He eivät edes aina tunnista olevansa sellaisen reaalisen ja eksistentiaalisen edessä, mistä FN ei tainnut koskaan saada tietääkään, koska se maailma näytti hänestä orjien maailmalta, vaikka siellä se maailmanhistoria oikeasti tapahtui, ja tapahtuu edelleen. Siellä tehdään vaikuttavimmat valinnat. Kohtaaminen olevan kanssa on helppo korvata huutomerkeillä?
jope
Kyllä me jope voimme jakaa toistemme ylevää. Usko pois. Mitä se sitten onkin. Kohottautua yhdessä. Kyllä toisen ihmisen kanssa ja avulla voi inspiroitua niin että huojuu. Myös käytännössä. Usein jopa tuntee kohottuvansa asiakkaan kanssa pitkien puurtamisten tuottamissa edistymisissä. Jotenkin tuntuu että jakamaton ylevä ei edes yllä mittaansa.
PoistaOlen samaa mieltä Juhan kanssa. Toisen ylevä tarttuu.Ylevöitymistä kokee ehkä enemmän yhdessä ja toisten elämää seuratessa kuin yksin. Lasten kanssa olen monesti kokenut kohottuvani.
PoistaFN oli hullu, selvä se. En minä häneen usko, pois se minusta, vaikka monia hyviä ajatuksia hänellä kyllä on. En sen puoleen usko kristillisiin mystikoihinkaan (Eckhart jne.) siinä mielessä, että harvalla on omakohtaista kokemusta esimerkiksi siitä, miten lapsenkasvatus ja heistä huolehtiminen vaikuttaa yleviin puheisiin Jumalan kohtaamisesta (vaikka sitten tyhjyytenä tai poissaolona). Että tosiaan se ylevä kätkeytyy monesti kovinkin alhaiseen ja mitättömään. Löysin tässä omasta hyllystäni mielenkiintoisen tyypin, nimittäin Juliana Norwichilaisen. Hänen kirjansa Jumalan rakkauden ilmestyksestä on kirjoitettu Eurooppaa riivanneen ruttoepidemian jälkimainingeissa. Hänen teologiassaan osallisuus kärsimykseen on keskeinen; Kristuksen haavoista osallisuus on tärkeämpää kuin teologinen tai muu tieto. Tämä kolahti minuun, kun ajattelen nykymaailmaa ja sitä, miten haavoilla se on, monella tapaa. Miten osallistumme kärsimyksen näkemiseen ja jakamiseen, josta Julianan mukaan versoo myös kaikki hyvä.
VastaaPoistaKun John Donne katseli, miten ruttoon kuolleita kannettiin pois, hän muistutti, ettei yksikään ihminen ole saari, vaan osa ihmiskuntaa:"Älä lähetä kysymään, kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle." Juliana Norwichilainen on siis ollut samaa mieltä.
PoistaKuulostaa paradoksaaliselta, mutta ihminen ei kestä jatkuvaa hyvinvointia, vaan alkaa aleta ja muuttua halpamaiseksi. Voisi kysyä, miksi ihminen on niin tyhmä, ettei opi ihmisyyttä muuten kuin kärsimyksen kautta.
Minulle tulee ylevästä mieleen edesmennyt Jouko Turkka, vaikka hän sanoikin silmät kiiluen, että ylevä pitää alentaa. Sana "kohottuminen" olisi sopinut hyvin hänen suuhunsa.
VastaaPoistaOli hienoa tehdä diakoniatyön johtajan kanssa tiimityötä erään vuosia asunnottomana olleen turhautuneen ja työntekijää turhauttavan asiakkaan tilanteen parantamiseksi. Ymmärsin tätä diakoniajohtajaa seuratessani miten krstillisyys, usko transsendenttiin toivoon, laajensi hänen mieltään ja eksistenssiään. Teki hengestä ison. Eikä tetenkään ollut mitään merkitystä sillä, oliko uskon kohteena aito metafyysinen olio vai lume, kun vaikutus oli tuo. Toivoa toki antoi seurakunnan tukiasunto myös eli ihan aineellisten rakenteiden käsilläolevuus (siinä jo ateistikin huokaisi helpotuksesta vuosien jälkeen), mutta silti sitä oli jotrnkin inspiroivaa huomata, miten Henkinen Toiseus kantoi ihmistä työssään. Miten mielen ylittyminen transsendenttiin näkyi ihmusestä. Siinä pragmaattinen eksistentialisti ja kristitty humanisti hitsautuivat kummasti yhteen. Huikeaa. Kun kävimme prosessia yhdessä läpi, nimesimme todellisuutta tietenkin kumpikin eri sanoin, mutta tulimme silti samaan pisteeseen: yhteisimmän tyhjyyden ja epävarmuuden pisteeseen, jossa on vain annettava ihmisen olla sitä mitä hän on ja myös sitä, mitä hän ei ehkä velä tiedä okevansa. Meillä oli oikeat aineelliset välineet, eli se asunto vihdoin, ja inspiroitunutta ja oikealla tavalla ylpeää ammatillisa mieltä. Se OLI kohottavaa.
VastaaPoistaTässä maailmassa on hienoa juuri se, että todellisuus sietää erilaisia uskomuksiamme. Meillä on ilmaa jota hengittää, on soluaineenvaihdunta, on fotosynteesi ja jonkinmoiset kausaliteetit. Ja sitten on uskomuksia ja selityksiä. Kunpa tulisimme niiden ja tietoisuutemme kanssa yhtä hyvin toimeen kuin maailma tulee meidän kanssamme.
VastaaPoistaEn tarkoittanut ystävät sitä, etteivät ylevyys, hyvät teot, kohottautuminen jne. olisi mahdollista muiden kanssa.
VastaaPoistaTarkoitin että kammottavia seurauksia voidaan saada aikaan siellä missä on joukko hyvää tarkoittavia hyvässä uskossa toimivia ihmisiä. Ja niitähän on saatukin, ja saadaan edelleen.
Silti suunnan pitää olla tietty hyvän ja oikean ja kauniin tavoittelu.
Jokaisella lienee tästä omia kokemuksia jotka on yhtä oikeita. Joku toimii kollektiivisesti, toinen yksityisesti.
Ryhmässä voidaan mennä väärään suuntaan, samoin yksinäisenä sutena.
Omat kokemukset ylevän koskettamisesta ovat harvinaisia.
Ne ovat olleet yllättäviä ja mulla liittyneet enemmän silmien näkemiseeen, havaitsemiseen, kuin omaan toimintaan.
Alennus ja ylevä kuuluvat mielestäni yhteen. Molemmat tarvitaan jotta olisi molempia. Monesko se oli se helvetin piiri Dantella jossa elivät välinpitämättömät, tasaiset, suitut,oman elämänsä hallinneet, ei kylmät, ei kuumat, voisko tämän päivän kielellä sanoa korrektit, relativistit, sopeutujat, opportunistit?
jope
Joskus ylevyyteen, "eettiseen nollatoleranssiin" pyrkivä motiivi voi tuottaa tälläistäkin. Tämä vielä ns. suhteellisen vaarattomasta päästä:
VastaaPoista"Totisten toverien maailma
Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa, etteivät huippukoomikot Amerikassa enää uskalla esiintyä kampuksilla. Syynä on näköjään se, että opiskelijat eivät suvaitse väärinajatteluun vetoavaa huumoria ja saattavat jopa estää sellaiset esiintymiset, jotka niin sanotusti pahoittavat heidän mieltään.
Saarikoski tulkitsee asian niin, että opiskelijat, jotka maksavat saamastaan palvelusta huimia summia, olettavat, että juuri heidän mielipiteensä on laki, eikä siitä poikkeavaa puhetta tarvitse suvaita.
Nämä ihmiset elävät siis jonkinlaisessa yksiulotteisessa maailmassa, jossa hyvinajattelu ja sitä heijastava uuspuhe ovat erehtymättömästi tunnistettavissa, eikä niistä ole mahdollista veitsellä vitsejä muutoin kuin astumalla aisan yli eli rikkomalla poliittisen korrektiuden pyhiä koodeja.
On turha sanoakaan, että ilmiö tunnetaan kaikista totalitaarisista yhteiskunnista. Kuvitelma maailman täydellisestä käsitteellisestä hallinnasta ja sitä adekvaatisti kuvaavan kielen tuntemuksesta ovat aina olleet tyypillisiä yksinkertaisille sieluille, jotka yrittävät pakottaa ajattelutapansa kaikille muillekin."
Tuo Vihavaisen blogista.
Kieli on yksi ylevyyden taistelutanner. Kuka määrittelee sen eettisyyden jne. Tämän vuoksi se kohottautuminen on niin vaikeaa, ja mielestäni yksityistä, tai kuten Juha kirjoitti, sidottu hyvin konkreettisiin ("hyviin") yhden ihmisen kokoisiin tekoihin. Siellä missä eettisyys ja sen valmiiksi määritellyt muodot ja kielet sidotaan esim. one world-juttuihin, minä näen juuri sen totalitarismin siemenen.
jope
Kirjoitan kohtaamistyön kohottumisen paikoista oman jutun...
Poista