WITTGENSTEININ KAUNEUS (päivitetty 5.10.)

1
Spontaani tietoisuus on absoluutti, koska sitä ei voi havaita eikä lähestyä eikä juuri siksi myöskään epäillä. Meillä ei ole tilaa epäillä ajattelemista ja olemistamme. Mitä ei voi havaita tilassa, sitä on mahdotonta suhteuttaa mihinkään. Sitä ei voi muodostaa kaltaisuutta. Siitä tulee absoluutti, jonka syitä tuntuu olevan enää mahdotonta ajatella. Se tuntuu olevan joko "jonkin" sisäpuolella tai sitten aistien tavoittamattomissa "jonkin" ulkopuolella. Aina siis joko liian lähellä tai kaukana. Näin välittömästä ja spontaanista tietoisuudesta tulee jotain henkistä, itsessään lepäävää ja kysymisen arvoista ja havaitusta ruumiillisuudesta jotain toissijaista ja jotenkin liian ilmeistä. Absoluutin ja suhteellisuuden välille luodaan huomaamatta perusteeton metafysiikka ja missä metafysiikkaa, siellä aina laatuero hengen ja aineen välillä. Aina vain.

Wittgensteinin Varmuudesta ei ole eksistenssifilosofiaa, siis sellaiseksi sitä ei ole ainakaan kirjoitettu. Mutta se saa maailman, sen oliot, asiat, esineet ja ideat sekä niitä ihmettelevän ajasta ja paikasta tietoisen älykkään kädellisen tuntumaan yhdenvertaisilta. Wittgensteinille maailmassa ei ole eriarvoistavaa syvyyttä. Siinä hänen filosofiansa kauneus ja runollisuus. Kukaan ei maallista metafysiikkaa niin elegantisti kuin hän. Milloin voimme tietää ja epäillä mielekkäästi ja oikein? Milloin meillä voi olla mielekäs tunne tietämisen ja epäilyn tarkoituksesta ja merkityksestä? Miten voimme ajatella mielekkäästi maailmaa? Otetaan tuo aiemman postauksen kuvateksti uudelleen käyttöön: "Olettakaamme sitten, että sanon 'en voi erehtyä siitä, että tämä on kirja' samalla kun osoitan jotakin esinettä. Minkälainen erehdys tässä voisi sattua? Onko minulla siitä mitään selvää mielikuvaa?" (kohta 17)

Kuten tästä sitaatistakin huomaa, Wittgensteinin mukaan jonkin olemassaolon epäileminen toimii vain kielipelissä ja siksi ensin on selvitettävä, millainen tämän kielipelin täytyisi olla ollaksen mielekäs (kohta 24). Minusta juuri tämä kielipelin selvittäminen luo tunteen objektien, olioiden, mielen ja ruumiin runollisesta yhdenvertaisuudesta.

Miten Wittgensteinin kirja ja absoluutti tietoisuus sitten eroavat toisistaan? (Siis ei välttämättä Wittgensteinin mutta ainakin minun mielestäni.) Kirjaa voin osoittaa objektina, tietoisuutta en. Mutta voiko pöydällä olevaa esinettä sen vuoksi epäillä tietoisuuttani mielekkäämmin? Samaa voi kysyä ruumiillisuudesta ja tietoisuudesta. Eikö ruumiillisuuteni ja tietoisuuteni ero ole siinä, että osan ruumiillisuudestani voin nähdä ja luoda siihen tilallisen suhteen? Että voin viitata siihen objektina? Mutta tekeekö se siitä yhtään mielekkäämmin epäiltävää, vähemmän absoluuttia? Ainakaan tässä ihmisen mittakaavassa ja ilman sitä kielipelien selvittämistä?

Juuri tämä etäisyyden ja välittömyyden märällisen eron näen ratkaisevana "laadun" suhteen. Ero efektoi havaitusta objektista suhteellisen, havainnoinnissa ja käytössä perustellun (tai perustelemattoman) entiteetin, ja elämyksellisestä tietoisuudesta taas absoluutin, itsensä perustelevan entiteetin. Ja on tietenkin niin, ettei tietoisuutta voi edes kuvitella poissaolevaksi. Mutta seuraako tästäkään se, että havaittu objekti olisi tietoisuutta mielekkäämmin epäiltävissä? Ei minusta. Etäisyyden mahdollistama objektin poissaolon kuvitteleminen ja sen perusteltu epäileminen eivät ole sama asia. Ne kuuluvat eri kielipeleihin.

Jo edesmennyt erityisopettaja nuoruuteni työpaikasta rohkaisi minua lukemaan Wittgensteinia yhdessä Krishnamurtin kanssa. Se kuulemma helpotti intuitiivisesti Wittgensteinin ymmärtämistä. Kokeilin ja niinhän siinä kävi että helpottihan se. Suosittelen kaikille samaa reseptiä. Ja Varmuudesta kannattaa aloittaa.

2
Tämä teksti inspiroitui jopen ja Vesan edellisen kirjoituksen pohjalta käymästä keskustelusta. Kyse oli tiedostamattoman ulkoisuudesta ja ruumiillisuuden asemasta olemassaolossa. Itselleni nousivat mieleen, Wittgensteinin lisäksi, Sartren Minän ulkoisuuden pohdinnat. Hänellä tiedostamattomat motiivitkin tunteita myöten kuuluvat jo-reflektoituun tietoisuuteen eli jo minän piiriin eli absoluutti spontaani tietoisuus on vielä perustavampaa. Tiedostamattominta on siis oikeastaan... spontaani tietoisuus, siis eräänlainen olemisen kehä jota ei voi havainnolla murtaa. Ja siis tietenkin maailma sen mukana niin kauan kuin se... tiedostetaan. Sartren retoriikassa minuus on vapaan tietoisuuden määriteltävissä, tai minuus ilmenee absoluuttia tietoisuutta vasten. Siis tunteita myöten. Eli kyse on samasta periaatteesta kuin idän filosofioissa, joissa tukkoisesta minästä pyritään eroon. Tai oikean asenteen löytämisestä elämään.  Anthony de Mellon lähes nihilistisen ratkaisukeskeisyyden voi nähdä käytäntöön vietynä Sartrena. 

Itse en ole ihan varma tuosta tietoisuuden absoluutista vapaudesta. Esimerkiksi etiikkaa pohtiessaan Sartre ei vielä voinut tietää evoluutiopsykologian tutkimuksista ja sitä, miten hyväntahtoisuus ja sen kautta kyllä mielestäni myös jollain tavoin tietoisuus on rakentunut "lauman dynamiikan" mukaan. Toisin sanoen voi kysyä, miten erottaa puhdas vapaa tietoisuus maailman siihen lataamasta tunnerekisteristä? Jos minä kidutan ihmistä vain todistaakseni vapaata tiietoisuuttani, voin pahoin ellei tietoisuuteni ole strukturoitunut psykopatologisesti. Onko se silloin vapaa? Missä raja vedetään tyhjän ja jo-strukturoituneen, jo maailmallistuneen tietoisuuden välille? Onko koko ajatus vapaasta tietoisuudesta myös jo-reflektoitua eli minän harhaa? Platonistin tyhjä idea? (Meni ehkä jo populismin puolelle ja siksi olisi kiva saada vastauksia ammattilaisilta! Tunteeko kukaan hyvää evoluutiopsykologia?)

3
Onko tietoisuus siis absoluutti vain välittömyytensä suhteen? Siksi että emme voi havaita sitä kohteena ja siksi tunne sen muotoa? Tietoisuuden vapautta ei minusta tuosta välittömyydestä ainakaan voi johtaa. Ja itse tekemääni kysymykseen, onko reaalisempaa aine vai tietoisuus, vastaan että älytön kysymys, jossa oletetaan ensin nuo entiteetit kokemuksellisesti ja elämyksellisesti erilleen toisistaan. Absoluutti tietoisuus on myös absoluutti reaalinen koska se ei ole symboloitavissa eikä kaltaistettavissa välittömyytensä tähden. Käsitteet ulkoinen ja sisäinen eivät enää viittaa mihinkään.

Entä tietoisuuden reflektiivisyysasteen suhde luovuuteen? Siitä enemmän jutussa Lapsista.

TOTUUS JA DOCVENTURES

Heräsin aamulla liian aikaisin, viideltä, vähän ennenkin. Ja kun herää liian aikaisin, turhat päähänpinttymät ärsyttävät helposti mieltä. Kiitos edellisen illan Docventures-jälkikeskustelun*, tänä aamuna pinttymä oli kysymys absoluuttisesta totuudesta. Tai oikeastaan siitä, minkä efektin se niin kysyjässä kuin vastaajassa lähes automaattisesti luo. Docventuresissa siis kysymys absoluuttisesta totuudesta esitettiin ja vastauskin oli se odotettu. Että tiedekin on jatkuvaa mallien testausta eikä eikä lupausta lopullisesta totuudesta. Totta. Olen täysin samaa mieltä. Mutta vastaus on tietenkin aina kielteinen kun ajatuksen mittakaava on metafyysinen. Ja mittakaava on aina metafyysinen kun yritetään ajatella kokonaisuutta ja absoluuttia eli mielessä on ajatus lopullisuudesta. Tai siis vastauksen on oltava kielteinen, jotta se ei olisi metafyysinen vaikka tunne siihen aluksi ajatuksen suuntaakin.


Mutta entä jos kysytään, kumman väitteen mukaan me pystymme elämään ja toimimaan käytännössä: sen että absoluuttista totuutta ei ole vai että sitä on? Osaisimmeko ottaa askeltakaan kieltävän perusteella? Osaisimmeko esimerkiksi suhtautua oikein ihmiseen joka Helsingissä kysyy meiltä, miten hän pääsee rautatieasemalta Valkoiseen taloon kun pitäisi sinne hopusti päästä, aamupäivän aikana ehtiä. Uskoisimmeko ympärillämme olevan maailman äkkiä muuttuneen ja hänen kysyvän mielekkäitä? Vai pitäisimmekö häntä tietämättömänä tai peräti hulluna?


Tuntuu että totuuden käsite itsessään efektoi meissä metafyysisen tunnun ja sen pohjalta vastauksia sitten liian helposti annetaan. Juuri tätä tuntua esimerkiksi Wittgensteinin Varmuudesta käsittelee.


Eilinen dokumentti itsessään oli hyvä.


-
*Docventuresin viime viikon huumesotajakson keskusteluosiossa minua ei toki valvottanut mikään mutta vähän ärsytti. Ihmettelin miksi kukaan ei haastanut vieraana olevaa addiktiotutkija Susanne Uusitaloa kun hän koko ajan hoki yleistystään, että oleellista eivät ole huumeet vaan politiikka ja olosuhteet niiden ympärillä. Kyllä ovatkin osaltaan, mutta ovatko kaikki addiktoituneet yhteiskunnan uhreja ja luusereita? Eikö kukaan hyvinvoiva kansalainen voi addiktoitua pelkän mielihyvän seurauksena? Eikö kerta kaikkiaan kukaan? Toisin sanoen: loppuisiko esimerkiksi humalahakuinen juominen, jos hyvinvointiyhteiskunta saataisiin fiksattua täydelliseksi? Eikö siihen kuuluisi nousuhumalan nautintoa? Tähän kärjistettyyn kysymykseen olisin halunnut kuulla vastauksen oli se mikä hyvänsä. Docventures on nasta ohjelma, mutta vähän kiusaa joskus vierailijoiden ja toimittajien samanmielisyys kaikessa.

TÄÄLLÄ AJATELLAAN

"Olettakaamme sitten, että sanon 'en voi erehtyä siitä, että tämä on kirja' samalla kun osoitan jotakin esinettä. Minkälainen erehdys tässä voisi sattua? Onko minulla siitä mitään selvää mielikuvaa?" (Varmuudesta, kohta 17) 

AIVONI MINUA AJATTELEVI 2: Estetiikan tuolla puolen

"Kommentoidessaan Asema-aukion kuolemantapausta poliittisen väkivallan tutkija Leena Malkki pitää kuolemantapauksia yleensä käännekohtana sen suhteen, miten ihminen yksilöna, joukkona ja lainsäätäjänä aktivoituu. Eli kai sen Titanikin sitten täytyy upota. Aina vain uudestaan. 

Niinpä. Ehkä vahvat elämykset juuri siksi vetovat meihin koska saavat aivomme ajattelemaan enemmän meitä."  

Näin päätin edellisen kirjoitukseni, johon kommentoitiin mm. seuraavasti: "(---) kulttuuri on nykyään kevyttä dialogia, sen piiristä ei saa enää aikaiseksi riitoja, ei oikeastaan edes ristiriitoja. Taide kohtaa meidät isosti yksityisihmisinä, mutta niiden kokemusten välittäminen on vaikeaa (---) ja vaikka siinä onnistuisikin se on täydellisen vaaratonta. Konkretisoin vielä: on mahdotonta kuvitella että kukaan loukkaantuisi siitä, että joku sanoo pitävänsä paljon teoksesta x."

Eikö Malkin kommentointi sovi hyvin myös tähän? Kuolemako taiteessakin on se raja, joka saa aivomme siirtymään estetiikan tuolle puolen? Kuolemallako meitä on huijattava? (Sen kissanhan kun ei ole kuoltava oikeasti yleisön vaan pelkästään taiteilijan vuoksi.) 

Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Kun taiteen sivistyneistö turhautuu kissavideon jatkuvasta palaamisesta keskustelun aiheeksi, se ei itse ymmärrä sitä oleellista jonka "rahvas" vaistomaisesti tajuaa. Taiteen fundamentaali raja estetiikan ja etiikan välillä kulkee kuolemassa.

Tehdessäsi jotain peruuttamatonta julistaudu taiteilijaksi. Tässäkö se fundamentalistisen taiteen duchampilainen resepti, johon taiteen yhteisön on pakko suhtautua vakavasti? Jos siis ovat loppuun asti itselleen ja diskurssilleen rehellisiä.

Ai niin. Tuohon kommentoijani pohdintaan viitaten kysynkin, saako siitä kissavideosta pitää? Tai ei! Jos kysyn saako siitä pitää, teidän kuuluu taidediskurssissa vastata, että tietenkin saat. Eikä teidän tarvitse kertoa silloin itsestänne mitään eikä perustella mitään. Siksi kysynkin: Miten te suhtaudutte minuun, jos myönnän pitäväni sitä yhtenä kotimaisen taidehistorian tärkeimpänä kuolemaa käsittelevänä teoksena?  Ja vielä: jos se ei mielestänne sitä ole, niin miksi?

AIVONI MINUA AJATTELEVI

Haluan kirjoittaa tämän postauksen vaikka edellisen keskustelussa jo tätä spontaania tuumailuani julistin  (ja koska olen aiheeni kannalta auttamaton maallikko, alan ammattilaisten oikaisevat kommentit ovat erittäin tervetulleita mikäli he sattuvat tähän juttuuni törmäämään).

No niin. Aivotutkimuksen mukaan kauaskantoiset suunnitelmamme aktivoivat meissä niitä aivojen osia, jotka aktivoituvat ajatellessamme toista ihmistä. (Lähteeni on viimeisin Prisma-studio.) Luulisi tämän vaikuttavan motivaatiomme tehokkuuteen. Siis juuri siihen elämäntuntumme "osaan", jota minäkin rikosseuraamustyössäni yritän ihmisissä aktivoida tai kannatella (en ole oikein koskaan päässyt selville siitä, kumpaa enemmän teen). Sininauhaliiton mukaan tutkimukset lähinnä Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, että päihdehoito tehoaa paremmin, kun se tehdään uskonnolliselta ja tässä tapauksessa tietenkin kristilliseltä pohjalta. En tiedä tutkimusten taustoja, mutta jos hyväksytään tulos, sen voisi ajatella juuri liittyvän tuohon etäisten tavoitteiden ja aivojen aktivoitumisen laadun väliseen suhteeseen. Ehkä aatteet ja varsinkin uskonnot saavat aikaan tunteen ajan ja etäisyyksien tiivistymisestä ja siksi myös vahvemmasta motivaatiosta; ehkä usko laajentaa ja - mikä tässä on sama asia - tiivistää voimaannuttavaa minän (tai oikeastaan sen unohtamisen) elämystä, tuo etäisyyden tykö, osaksi ominta rekisteriä.  

Tuo tutkimus siitä, miten kaukana tuntemus itsestä neurologisesti milloinkin on, on kiinnostava. Missä määrin ja erityisesti milloin aivoni ovat omani? Milloin ne ajattelevat minua? Kysymys on tietenkin myös syvästi eettinen: pitääkö aina jonkun kuolla, vahingossa tai tarkoituksella, ennen kuin ne niin tekevät? Että täytyykö sen Titanikin aina ensin upota ennen kuin aivomme ajattelevat tarpeeksi meitä? Filosofian puolella tuollainen tutkimus olisi tietenkin kiintoisa vaikkapa arvojen ja vapaan tahdon kysymysten suhteen. Velvollisuusetiikka kun täyttää mielestäni juuri tuon "minän etäisyyksien" aiheuttaman tyhjiön. Kommentoidessaan Asema-aukion kuolemantapausta poliittisen väkivallan tutkija Leena Malkki pitää kuolemantapauksia yleensä käännekohtana sen suhteen, miten ihminen yksilöna, joukkona ja lainsäätäjänä aktivoituu. Eli kai sen Titanikin sitten täytyy upota. Aina vain uudestaan.

Niinpä. Ehkä vahvat elämykset juuri siksi vetovat meihin koska saavat aivomme ajattelemaan enemmän meitä.

EKSPLOITAATION VÄLITTÖMYYS: I spit on your grave*

Sam Peckinpahin Olkikoirien ajankohtaisuus on moraaliseen turvallisuuteen tottunut ja sitä pitkittävä yksilö tässä ajassa. Näen Dustin Hoffmanin matemaatikossa paljon itseäni. Sovinnollisen ja sivistyneen yksilön, valistuksen lapsen, jonka on vaikea päättää missä kohtaa hänen rajansa kulkevat; missä kohtaa hän voi olla ajattelussaan niin tosi, että voisi ristiriidattomasti toimia. Siis vielä valita, ennen kuin rajat hierotaan hänen naamaansa. Kiinnostavaa on myös kysyä, kumpi hänessä toimii valintojen suhteen ensin: pelko vai epätietoisuus? Ja sitä, millä tavoin ne oikeastaan menevät päällekkäin. Ja lopulta tietenkin päädytään taas kysymään vapaan tahdon luonnetta. Tämä on ilmeinen Olkikoirien sisältö, mutta niin todellinen ja ajaton, ettei mitään näkymättömämpää tarvita.

Amerikkalainen elokuvakriitikko Pauline Kael kritisoi aikoinaan Olkikoiria siitä, että "keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan". Tuo osuva kritiikki on oikeastaan eräänlainen määritelmä populaarin ja korkean erosta. Oikean taiteen ei kuulu manipuloida katsojaa muistuttamatta itsestään. Sen manipulaatio on aina väline, ei päämäärä. Haneken Funny Games on tästä oikein hyvä (mutta mielestäni vähän epäonnistunut**) esimerkki. Se käsittelee juuri tätä aihetta, taiteen ja eksploitaation rajaa ja siinä kulkevaa eettistä jännitettä. Mutta onko juuri tuossa taiteen petollisin kohta? Sen halussa vakuutella olevansa ihmisen puolella hyväksikäyttöä vastaan? Eikö juuri tuossa taiteen tarjoamassa älyllisessä reflektiossa ole mahdollista kokea olevansa liiankin helposti totuudellinen ja rehellinen?

"Pidän" I spit on your graven uudelleenfilmatisoinnista. Se on läpeensä laskelmoitu elokuva joka sekä ruokkii raivokasta kostonhalua että saa inhoamaan itseä koska tuntee niin. Se saa puolustamaan ja inhoamaan koston perusteluja ehkäpä paremmin kuin mikään, mitä olen lukenut tai nähnyt. Sillä on suora yhteys häpeään, syyllisyyteen, inhoon ja alhaiseen mieleeni. Ilman sivistyksen suodatinta. Se on elokuva, joka ei päästä älyä minun ja itsensä väliin vaan puhuttelee minua suoraan ja erittäin kyseenalaisin keinoin. Häpeän oikeastaan edes tunnustaa pitäväni tästä elokuvasta. Siitä kun ei erity tippaakaan taiteen mahdollistamaa helpotuksen ja hyväksymisen mahlaa. Se on puhtaaksi viljeltyä eksploitaatiota, tosin esteettisesti ja rytmillisesti jalostunutta sellaista. Se todella polttaa käsiäni ja sitä on katsottava läheisiltään salaa.

I spit on your grave jos mikä kuuluu tuohon Kaelin paheksumaan elokuvan perheeseen. Tosin se on selvää, ettei hän olisi halunnut edes kirjoittaa siitä. Elokuvan motiivit kun ovat niin selvästi Olkikoiria kaupallisemmat eli kyseenalaisemmat jo tietenkin siksi, että se on uudelleenfilmatisointi. Mutta tässähän sillä ole merkitystä miksi teos on tehty vaan sillä, miltä minusta tuntuu sitä katsoessa.

Kysymys kuuluu: Jos eläytymisen mielekkyys mitataan suhteessa todellisuuteen (niin kuin se ainakin eettisessä rekistetissä mitataan), onko tosi eläytyminen niin korkeassa kuin matalassa fiktiossa sisäisesti ristiriitainen käsite? Onko pelkän näkemisen tai älyllisen kokemisen jälkeen mitään, ellei todellisuus ehdollista meitä johonkin? Kuten Olkikoirien matemaatikkoa? Vaikkapa tuo kuvailemani  I spit your graven kokemus. Onko se millään mielekäällä ja rakentavalla tavalla tosi? Onko sillä suhdetta todellisuuteen? Vastaan että kyllä on, koska se osuu voimalla vihani lausumattomiin perusteisiin.

Viihde, taide, eksploitaatio. Kaikki yhtä tosia. Mutta missä järjestyksessä?

-

*Edellisen postauksen keskustelu inspiroi minut kirjoittamaan tämän kirjoituksen. Olkikoirista ja eksploitaatiosta löytää lisää tekstiä tunnisteistaan sekä filmihullun jutusta Väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

**Ks. Hauskoja leikkejä Salossa tunnisteesta Filmihullun kirjoitukset.

MITÄ WITTGENSTEIN OLISI KYSYNYT JOS OLISI LUKENUT KNAUSGÅRDIA

Miksi pitäisi hävetä ja salata sitä mikä on pohjimmiltaan kaikkein ihmillisintä? Mikä on niin vaarallista että emme voi sanoa sitä ääneen? (Taisteluni, kuudes kirja, s. 188)

Onko tämä kysymys lainkaan mielekäs, jos luemme Knausgårdia vain fiktiona kuten niin luontevasti aina väitämme? Jos mikään meissä ei usko muuta?

LOVE: Miten Gaspar Noé oikeastaan meitä provosoi, vai provosoiko?

Katsoin. Kumma elokuva. Tältäkö näyttää taiteeksi verhoiltu kitsi?

Teennäistä seksiä (tuli aikuisten oikeaa pornoa ikävä), latteaa, kömpelösti kuvattua ja voiceoverina ajateltua kaipuuta ja henkistä kipua, kuin teiniangstia liian vanhoilla näyttelijöillä (jep, nuorisoelokuvana tää ois ollu ehkä ok). Niin ja typerästi valittu englanti puhekielenä. Siis ainakin reeveereellä.

Vai onko Noén pointti juuri tässä: tehdä surkea kitsi-taide-elokuva, johon sivistyneistö varalti joutuu suhtautumaan vakavasti? Onko hän Cannesissa pidätellyt ilkikurista riemuaan kun hänen Troijan hevosensa on hämmentänyt varovaisen sivistyneistön joka ei uskalla sanoa elokuvasta mitään lopullista? Pornoilukin ehkä juuri siksi mukana, että vaikeuttaa lähestymistä. Kuulen sisälläni älykkään katsojan voiceoverin: "Mitä vitussa minä oikein teen kun elokuva loppuu ja valot syttyvät?! Mitä minä sanon helvetti soikoon!? Ohjaajakin istuu tuossa melkein vieressä... Kun itsekään en kyllä oikeastaan tiedä... Jos en pidä tästä niin johtuuko se hämmennyksestä, kaikesta tästä kullipilluspermasta? Silloinhan en taivaan tähden ole tyhmää rahvasta kummempi?! Kyllä tästä on jollain konstilla pidettävä."

Tai sitten Noé on vain tässä aiheessa itsekin kypsymätön. Huono. Lapsekas. Ehkä hän ei osaa kuvata rakkauden kipuja luontevasti. Ehkä Noé on vain ja ainoastaa vihan ja julmuuden runoilija. Irreversible - syntiset kun on vaikuttava ja aidosti kauhea ja moraaliton esploitaatio ja toiveistani piittaamaton vihan ja julmuuden sinfonia. Paskamaisuudessaan uskottava ja yleisönsä nihilistisesti hylkäävä elokuva. Ainut Noé, josta pidän ja jota en halua ainakaan vielä, vuosienkaan jälkeen, katsoa toista kertaa.

Ja se englanti puhekielenä? Ehkä sekin on pelkkää piruilua? Mutta ketä kohtaan?

Ja kun lopuksi pitää vain sanoa ihan oma mielipide ilman mitään, niin minusta Love oli huono ja helvetin paitkästyttävä elokuva.

TAAS TÄTÄ...

Millään en jaksasi enää palata tähän...


A-Talkissa 15.9. dogmatiikan dosentti Juha Ahvio perusteli miehen ja naisen välistä avioliittoa luonnonoikeudella. Ikään kuin luonto edellyttäisi hedelmöittymiseltä opillista kontekstia ja nimeämistä; ikään kuin luonto ilmaisisi itseään tuossa edellytyksessä; että käyttäytymisen nimi, opillinen määritelmä ja säännöstö olisivat luonnonoikeuden antamia, siis luonnollisia ominaisuuksia eikä nimiä ja sopimuksia. Ahvio argumentoi ikään kuin nimen ja kohteen  yhteys olisi aistittavissa ja siksi nimi välittömästi tosi ja sen asettamiin sääntöihin velvoittava. Ikään kuin tuo yhteys olisi luontoa an sich. Ja tämä mies todella on dosentti!!!

Minusta sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajien pitäisi irtisanoutua tällaisista puhemiehistä. Siis sellaisista, jotka surutta sotkevat luonnontieteen ja kristillisen metafysiikan toisiinsa. Eli siis ihan yleensä sanat ja niiden kohteet. Niin kuin vaatisivat itselleen yksinoikeutta moraalin käsitteeseen ja vastustaisivat sen käyttämistä vaikkapa kädellisten tutkimuksen yhteydessä. Ja vain siksi, että ovat olettaneet hyvyyden alkuperältään jumalalliseksi ja alkaneet siitä puhua sellaisena. Uskomaton metafyysinen kuperkeikka kertakaikkiaan!

Kun nyt (taas) keskustellaan tästä aiheesta Raamattuun vedoten, luulisi jo opitun perusasiat. Pitäytykää visusti metafyysiikassa! Siis kummatkin osapuolet jos lähtökohtanne on Raamattu ja sen totuus. Keskustelkaa Raamatun opillisista tulkinnoista. Kiistelkää siitä. Viihdyttäkää meitä sillä. Se olisi johdonmukaista ja älyllisesti rehellistä. Arvostasin sitä. Ihan vilpittömästi. Ahviokin oli niin kauan kiinnostava kun pitäytyi opin metafyysisissä perusteluissa. Kyse on lopulta siitä, mihin kukin vetää fundamentaalin rajansa. Ellei siis hylkää koko oppia.

KUOLLUT ISOÄITINI HAASTAA BECKETTIN, HANDKEN JA KNAUSGÅRDIN

Lainaan vapaasti itseäni:

Sanoille ja havaitsemiselle tapahtui kummia kun joskus nuoruudessani katselin kuollutta isoäitiäni. Ruumiin liikkumattomuus tuntui joltain muulta kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä lohduttavasti yritettiin nimittää. Enemmältä tai vähemmältä tai ei kummaltakaan. Kaikki kaltaisuus menetti merkityksensä vaikka kuolleen tuttuus sitä kummasti lupasi. Muistan mielikuvitukseni huimaavan voimattomuuden. Samalla olin elävintä mitä sillä hetkellä tiesin, mutta jollain perustelemattomalla tavalla tunsin myös kateutta kuollutta kohtaan. 


Kun luen kuudennen Knausgårdin pohdintaa Peter Handken itsemurhan tehneestä äidistään kertovan Riisutun epäonnen ja oman romaaninsa olemuksesta, niiden eroista ja yhtäläisyyksistä (s.176-185), tai mietin hänen autofiktionsa vaikutusta itseeni, tulee tuo muisto kuolleen isoäitini katselemisesta mieleeni ja minusta tuntuu että kuolleen paikalle voisi hyvinkin laittaa romaanin. Myös romaani luo illuusion yhteydestä, kaltaisuuden efektin, jota ilman varsinkaan autofiktio ei olisi itsensä. Minusta vain nyt on niin, ettei autofiktio palaudu ilmaisuun 'se on vain fiktiota'; jotakin jää yli, on liikaa. (Älkää kuitenkaan antako tämän päähänpinttymäni enää häiritä itseänne!) Mutta myös oleellisia eroja romaanilla ja kuolleella isoäidilläni tietenkin on. Kuollut on absoluuttisesti poissa, pelkkä "kuori", ei-oleva, täysin lausumaton reaalinen, kaltaisuuden negaatio joka ei ime sanaa itseensä vaan palauttaa sen vähentämättömänä elävään ja tekee siksi mielikuvitukseni neuvottomaksi. Romaani on päinvastoin elävää mielikuvitustani palkitsevaa kaltaisuutta, joka ei paljasta kertomuksia sepittävää mieltäni. Ja sitähän me laiskuuttamme romaanilta odotamme: tilaa mielikuvituksellemme, sepitettä, unohtaaksemme olemassaolomme jonka taas kuollutta katsellessa pakotumme huomaamaan.


Romaani ei siis palauta kaltaisuutta lukijaan vaan eräällä tavoin aina ylevöittää sen. Tätä ylevöitymistä vastenhan esimerkiksi Beckett "romaaniaan" Millaista on uskoakseni kirjoitti; yritti kirjoittaa kuollutta kirjainta joka palautuisi voimattomaan lukijaan; eräänlaista mekaanista olemisen koordinaattia (ja meni juuri tuossa kirjassaan kirjoittamisen äärirajoille mielestäni paremmin kuin kukaan lukemani). Knausgård kirjoittaa tästä romaanin ylevöittävästä perustasta kuutosessaan noilla edellä mainitsemillani sivuilla: "Kauneus, toisin sanoen kirjallinen kauneus, suodatin jonka kautta maailma nähdään, antaa toivoa toivottomuudelle, arvoa arvottomuudelle, merkitystä merkityksettömyydelle. Se on väistämättä niin. Kauniisti kuvattu yksinäisyys kohottaa sielun suuriin korkeuksiin." 

Juuri tuota kielen romanttista efektiä Handke (heideggerilaisesta klangistaan poikkeavassa*) Riisutussa epäonnessa Knausgårdin mukaan yrittää vastustaa. Tosin minun mielestäni ei edes Beckett kykene muuta olemaan kuin tuolla tavoin kaunis. Siis ylevä. Traaginen kirjailijasankari tyhjyyden edessä. Mutta juuri sitähän varten vakavinkin fiktio pohjimmiltaan on olemassa. Eikö vain?

-

*...josta Kivun kiinalainen on mainio esimerkki, eräänlainen metafyysinen vastakohta Riisutulle epäonnelle. Yhdessä vaiheessa jo kyllästyin Handken älylliseen poseeraukseen, mutta nyt jo etsiskelin kiinalaista taas hyllystäni johon se on hukkaantunut.

TOTUUDEN PAKKOMIELLE OSA 3

Olen lukenut Kuudetta nyt runsaat sata sivua. Menossa on juuri pohdinta romaanin ja todellisuuden suhteesta; siitä missä määrin romaaniin kirjoitetun todellisen henkilön on oikeus raivostua henkilöhahmostaan. Knausgård häilyy jossain harmaalla alueella ja hänen kanssaan keskusteleva yrittää kannustaa todistelemalla muuta (s. 100...)

Kysyin tuossa aiemmassa keskusteluketjussa, kieltäisikö Knausgård itsensä vetoamalla fiktion lakeihin häntä kohtaan syytteitä nostettaessa? Tai: kieltäisikö hän jotain reaalista? Tai kiellämmekö me vetoamalla kategorisesti fiktion kosmokseen?

Kysyn toisen kysymyksen härnätäkseni reaalista esiin: Jos kirjoittaisi autofiktion siitä, että joku kirjan henkilöstä on käyttänyt kirjoittajaa seksuaalisesti hyväkseen, mitä tästä kuuluisi seurata? Tai tarkemmin: kuuluisiko kunnianloukkaussyytettä vaativaa pitää romaanin ontologian rajoja ymmärtämättömänä hölmönä?

Ja sitten: Tunsitteko tuota kärjistettyä esimerkkiäni lukiessanne että minä liioittelen? Vaivaannuitteko älyttömyydestäni?  Ja jos, niin miksi? Puhuiko reaalinen tuossa kiusaantumisessanne? Eli onko olemassa sittenkin joitain rajoja, joita (auto)fiktiossa ei saa ylittää, koska romaanin kosmos ei ylittämisen seurauksista kategorisesti suojaa? Toisin sanoen: onko romaanin kosmosta ajateltaessa ajateltava jotain immanenttia ehtoa, joka tekee ristiriidan ulkoisen ja siäisen välillä mahdottomaksi?

Minulla on ehdotus metaromaaniksi: autofiktiivinen kirjailija kirjoittaa romaania autofiktiivisestä kirjailijasta joka kirjoittaa romaania, jossa kiihottaa lukijoitaan tarkasti ajassa ja paikassa nimeämäänsä kansanryhmää vastaan.

Kärjistän, kyllä. Mutta vain kärjistäminen voi aidosti kysyä fiktion ja faktan rajoja. Ja yleensä mitään, missä on kyse etiikasta.

RELATIVISTIN SELKÄRANKA

 
          Kaikki ovat oikeassa. Muut väärässä.

OLISIN HALUNNUT PITÄÄ TÄSTÄ: Hymyilevä mies (Lähikuva)

Hymyilevä mies (2016) – Laajakuva

YLEVÄÄ PUHETTA OSA 3: Pyhästä ja maallisesta kohottumisesta

Lukiessani edellisen kirjoitukseni kristillisen armon ja maallisen kohtaamistyön suhdetta sivuavaa keskustelua, syntyi halu kirjoittaa vielä tämä kolmas ylevä puheenvuoro. Kiitos taas noille keskusteleville lukijoilleni.

Tuon keskustelun immanentti merkitys minulle on jälleen kerran sen haastavan periaatteen hyvksyminen, että ei pitäisi juuttua kysymään työnsä merkitystä, vaan tehdä sitä!* Asiat jotka ovat itsestään selviä, tuntuvat näköjään vahvistavan minua vasta, kun joku toinen sanoo niitä kohottavasti ääneen. Vaikkapa sitten kristillisessä diskurssissa. Tosin tuon periaatteen hyväksyminen läpikotaisin on kyllä vaikeaa. Kymmenen vuotta sitten kyllästyin totaalisesti ja hain töihin Toyotan varastolle. En onneksi päässyt. Ehkä se vaikutti hylkäämiseeni kun sanoin haluavani työkennellä silloisen kriminaalihuoltotyön jälkeen elottoman aineen kanssa. Mutta ihmiskokeeni kannatti. Sen jälkeen työ maistui taas kun tajusin, että alallenihan minä kuulun.

Mutta takaisin asiaan. Tuolla ensimmäisen "ylevän puheen" keskustelussa puhuin diakoniatyöntekijän (sekä tietenkin samalla myös muun korvaamattoman tiimimme) kanssa tekemäni työn tuntemuksista ja siitä yhteisimmästä tyhjyydestä, joka väistämättä ihmisten kanssa tehtävässä työssä niin usein tahtoo sisimmässä tuntua. (Ja edellinen kirjoitus oli pitkälti tuon yhteistyön elementaarien kuvausta.) Mikään kahden toimijan usko tai filosofia kun ei (varsinkaan ilman aineellista perustaa) tietenkään takaa kolmannen "pelastusta" olemisessa ja ajassa. Juuri siksi yhteisintä mikä jää, on tyhjyys. Mutta siis tyhjyys mahdollisuutena ja toivona - ja maailmankatsomuksesta riippumatta. Tässä voisi viitata taas taannoisessa Knausgård-kirjoituksessani käyttämääni Schrödingerin kissan metaforaan. Kaasutuslaatikossa oleva kissa on elossa ja kuollut niin kauan kuin laatikko avataan ja havainto kissan kunnosta tehdään (ks. Wikipedia). Jokin reaalinen lankeaa siis plussaksi tai miinukseksi ja tämän reaalisen kanssa me teemme työtämme ja se meidän on hyväksyttävä. Sitä tarkoitan yhteisellä tyhjyydellä.

Vaikuttaa ehkä synkältä mutta toisaalta yhteisessä tyhjyydessä on kyse yksinkertaisesti mahdollisimman puhtaasta kokemuksesta, työstä ilman odotuksia ja pettymyksiä. Puhutaan ns. itämaisesta asenteesta, itsensä tyhjentämisestä minänsä rakentamista pakotteista ja tuosta vapautumisesta seuraavasta tyyneydestä. Sitähän sen työmme pitäisi olla, ja edelleen maailmankatsomuksesta riippumatta. Itselleni kyse on ihan pragmaattisesta "logiikasta". Minulle kohottavaa työssäni kun on se, mikä palkitsee minua ja sehän tietysti palkitsee, mikä palkitsee asiakasta. Lopulta. Kyyninen oletus kaikkien yritysten epäonnistumisesta koettelisi ainakin minun voimiani, ja ehkäpä sittenkin liikaa. Onneksi kyynisyys kuitenkin kumoutuu käytännössä. Joku kun aina selviää.

Minusta tuntui, että diakoniatyöntekijän ja minun eroni (muiden tiimiläisten puolesta en voi puhua) tuossa yhteisessä tyhjyydessämme oli se, että hänelle usko oli eräänlainen apuminä, jonka voimalla rajoittavista mielensisällöistä eli kärsimättömyydestä, turhista odotuksista ja asiakkaan persoonan määrittelystä oli vaivattomampaa luopua. Tai hänelle tuo asenne siis tuntui olevan jo ontologisesti perustavaa, elementaarista, ei niinkään reflektiota ja kohottavaa inspiroitumista kuten minulle. Kyse tuntui olevan uskon käytännöllisestä merkityksestä mielen rakenteena; liiasta tietoisuudesta vapauttavasta Toiseudesta, ikään kuin transsendentin agentin luomasta tilasta, johon nuo ihmisyyttä rajoittavat tunteet saattoi kitkatta "unohtaa".

Sakraaliin tai profaaniin sen kumemmin takertumatta uskallan tehdä sen päätelmän, että ennakkoluuloton jakaminen osaltaan kantoi meitä molempia. Ehkä häivytimme ihmisyydessämme pyhän ja maallisen eron. Maallinen oli pyhää ja pyhä maallista. Diakonia- ja sosiaalityön sekä asunnon tarjoajan materiaalista ja taloudellista perustaa tietenkään unohtamatta.

-

*Ihailemani Ihmeellinen on elämä on elokuva, joka kertoo juuri tuosta eksistentiaalisesta totuudesta, ja kyllä: hyvyys, totuus ja kauneus ovat tässä blogissa yhä voimissaan! (Ks. Maailman lyhin elokuvaessee tunnisteesta Filmihullun jutut.) Ja jos edelleen elokuvista, Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut kertoo pohjimmiltaan samasta aiheesta: armon, käsilläolevuuden ja toiminnan suhteesta olemassaoloon ja siitä, miten ne suhtautuvat toisiinsa. Kuolemaantuomittu on karannut onkin täydellinen elokuva tasavahvasti niin uskoville kuin uskomattomille. Se on elokuva, joka esittää pyhän ja maallisen rinnakkaisina todellisuuksina, jotka armo mahdollisesti yhdistää. Täydellisyyden mittakaavoissa kirjoitin elokuvasta otsikolla Hyödytön armo:

"Kuolemaantuomittu näyttää käsilläolevuuden ankaran haasteen ja kekseliäisyyteen pakottuvan tahdon. Ja vaikka armo ehkä lopulta palkitseekin tekijänsä, siihen on aina liian aikaista tai sitten liian myöhäistä uskoa."

Tuo kuka armon tekee, kumpuaa tietenkin uskonnottomuudestani. Minulle armo on eräänlainen tekojen ja transsendentin agentin muodostama ja Toiseuden lumeen palkitsevalla voimalla toimiva kehä. Bressonin elokuva jättää tämän kehän kysymyksen mielestäni auki.

YLEVÄÄ PUHETTA OSA 2: Kiitollisuudesta ja kohottavuudesta

Asiakkaan motivaatiota kysyvään puheeseen liittyy työssäni helposti kiitollisuuden odotusta. Ikään kuin hänen tehtävänsä olisi vahvistaa "myötätuntoani". (Ja tämähän oli ja on vaikea asia myös maahanmuuttajien kohdalla; kyllä se puurojuttu liikutti sisälläni monia tunteita.)

Jos kiitollisuutta ei tällöin ole tarpeeksi aistittavissa vaan päinvastoin kyynisyyttä, epäilyä ja katkeruutta, siitä seuraa todella helposti, kuin huomaamatta, turhautuminen ja väsymys työtään ja asiakasta kohtaan. Juuri siksi häntä onkin käskettävä tinkimättömästi pitämään asenteensa sillä aikaa, kun itse toimii kaikin mahdollisin keinoin hänen tilanteensa parantamiseksi. Kun asiakas saa "vastaiskua" pelkäämättä tuntea vapaasti kyynistä epäilyä ja katkeruutta viranomaista kohtaan, vapautuu kumpikin jostakin todella syvästä negatiivisesta sidoksesta; kohottuu siihen kaikkeen voimaan, mikä itsessä piilee tai mitä ei vielä äsken tiennyt itsessään olevan. Tai mitä yleensä itse oli.

Mutta jotta en olisi naiivi, sanon vielä tämän. Hengessään on kyllä huomattavasti helpompi kohottautua aineellisten välineiden auttamana. Vaikkapa asunnottoman kyynisyys ja katkeruus on tietenkin paljon uskottavampaa hyväksyä ja sitä jopa tukea, kun asunnon järjestymisestä on edes toivoa.