Niinpä. Ehkä vahvat elämykset juuri siksi vetovat meihin koska saavat aivomme ajattelemaan enemmän meitä."
Näin päätin edellisen kirjoitukseni, johon kommentoitiin mm. seuraavasti: "(---) kulttuuri on nykyään kevyttä dialogia, sen piiristä ei saa enää aikaiseksi riitoja, ei oikeastaan edes ristiriitoja. Taide kohtaa meidät isosti yksityisihmisinä, mutta niiden kokemusten välittäminen on vaikeaa (---) ja vaikka siinä onnistuisikin se on täydellisen vaaratonta. Konkretisoin vielä: on mahdotonta kuvitella että kukaan loukkaantuisi siitä, että joku sanoo pitävänsä paljon teoksesta x."
Eikö Malkin kommentointi sovi hyvin myös tähän? Kuolemako taiteessakin on se raja, joka saa aivomme siirtymään estetiikan tuolle puolen? Kuolemallako meitä on huijattava? (Sen kissanhan kun ei ole kuoltava oikeasti yleisön vaan pelkästään taiteilijan vuoksi.)
Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. Kun taiteen sivistyneistö turhautuu kissavideon jatkuvasta palaamisesta keskustelun aiheeksi, se ei itse ymmärrä sitä oleellista jonka "rahvas" vaistomaisesti tajuaa. Taiteen fundamentaali raja estetiikan ja etiikan välillä kulkee kuolemassa.
Tehdessäsi jotain peruuttamatonta julistaudu taiteilijaksi. Tässäkö se fundamentalistisen taiteen duchampilainen resepti, johon taiteen yhteisön on pakko suhtautua vakavasti? Jos siis ovat loppuun asti itselleen ja diskurssilleen rehellisiä.
Ai niin. Tuohon kommentoijani pohdintaan viitaten kysynkin, saako siitä kissavideosta pitää? Tai ei! Jos kysyn saako siitä pitää, teidän kuuluu taidediskurssissa vastata, että tietenkin saat. Eikä teidän tarvitse kertoa silloin itsestänne mitään eikä perustella mitään. Siksi kysynkin: Miten te suhtaudutte minuun, jos myönnän pitäväni sitä yhtenä kotimaisen taidehistorian tärkeimpänä kuolemaa käsittelevänä teoksena? Ja vielä: jos se ei mielestänne sitä ole, niin miksi?
Marjatalla oli tuolla ed. ketjussa hyvää pohdintaa.
VastaaPoistaLuin kesällä Erkki Vettenrannan Solzenitzyn elämäkerran ja huimasi mikä vaikutus romaaneilla siinä todellisuudessa saattoi olla. Se oli jotakin järisyttävää silloin, varsinkin NL:ssä jossa AS:n kirjat levisivät maanalaisessa todellisuudessa. Jos haluatte palauttaa uskon kirjallisuuden merkitykseen, lukekaa tuo teos.
Itse en etsi taiteesta ensi- enkä toissijaisesti mitään rajua tai shokeeraavaa. En ole lainkaan shokkiefektien mies. Kirjallisuusihmisten ykkösikoneista esim. Celine on mulle yhdentekevä moottorikirjoittaja.
Mutta jotakin "enemmän" etsin. Mitä se enemmän sitten olisi, en osaa kuvata. Taidan olla siis romantikko tässä mielessä. Koen vuosittain useita teoksia hyvin voimmakkaasti. Olen oppinut että yleensä ei löydy juuri ketään jonka kanssa siitä asiasta voisi jakaa paljoakaan. Muut kokevat omalla tavallaan. Kulttuurikeskustelu onkin liian usein namedroppingia.
Jotain tuosta duchampilaisesta totisuudestta kyllä jaan. Vähän aikaa sitten luin Donnerin Diktonius-kirjaa. Siinä maailmassa taiteilijoiden asema oli paljon vieläkin heikompi taloudellisesti kuin nykyään. Donner kirjoitti siitä aika pisteliäästikin nykytekijöiden suhteellisen hyviä olosuhteita hieman piikitellen. Diktonius oli aika tinkimätön.
Itsehän olen tämän taiteen vaikuttavuus jutun ratkaissut nostalgian sekaisella regressiolla, vajoamalla aiemmin tehtyyn, siihen maailmaan mitä kuvittelen taiteen merkityksen kannalta merkityksellisempänä aikana kuin tätä omaa aikaani. Luen todella vähän uutta kirjallisuutta. Selailen kyllä kirjakaupoissa, luen arvosteluja, mutta...hitto, en osaa selittää...kaikessa on joku juoni, hah. Jää lukematta silloin multa usein.
( Ylläreitä tulee, mm. se Anja Snellmannin uusin, sehän oli ei-romaanimaisuudessaan, ei-kokeilevuudessaan hyvä. Ok, olen myös tunnustus- ja avainromaanien fani. Mutta ei näiltä nykyisiltä voi, vielä, odottaa sellaisia. Pitää elää ensin.)
Saako siitä kissavideosta pitää? Vastasit jo itse hyvin. Muistan paheksuneeni aikoinani. No, katti on kuollut, teos jäänee taiteemme historiaan. Ilmeisesti ymmärrät ko. teoksen poikkeuksellisen hyvin kun kirjoitit noin siitä kuin kirjoitit. Sitä kokemusta sulta ei saa viedä. Eli ei. Vastaus on etteivät taidemieltymyksemme leimaa meitä tässä ajassa laisinkaan.
Kun Strindberg palasi "maanpaosta" Ruotsiin oli laiturilla yli kymmenen tuhatta hurraavaa ihmistä ottamassa Augustia vastaan. Kirjailija totesi että sama joukko puukottaa huomenna jo häntä selkään. Niin kävikin kun Strindberg hylkäsi sosialismin. Kyllä taiteella on ollut valtavia vaikutuksia ennen vanhaan. Ja vielä ihan vähän aikaa sitten.
Lukekaa Vettenranta, vaikka lukulistaa meillä kaikilla varmasti riittää.
jope
Kai voisi sanoa, että taiteen niin kuin minkä tahansa viestinnän on oltava moniäänistä ja sillä tavoin todellisuuteen vaikuttavaa. Huomaamme moniäänsyyden tarpeen heti kun sitä ei ole. Muistan joskus nuoruudessani kun yle oli viikon lakossa, tai ainakin se tuntui siltä. Kyllä tuli ikävä. Ja nyt turvapaikkakeskustelussa on huomattu miten tärkeää moniäänisyys on ihmisten käyttäytymisen suhteen. Moniäänisyys on tarkoitus itsessään. Ja pitää muistaa että massaviihde vaikuttaa ihmisiin taidetta enemmän, ainakin siis määrällisesti. Siksi juuri viihteen tekijät ovat suuressa vastuussa.
PoistaTuo duchampilainen, "valmista tavaraa ja tapahtumista vääriin paikkoihin" -metodi olisi todellakin hyvä väline haastamaan taiteen diskurssia ja instituutiota, sen kysymiseen, missä kulkee se raja, että tekijä on vielä tai jo otettava tosissaan. Tuolla ajatuksella on piristävää leikkiä. Rajahan ei taiteessa voi olla akateeminen, se voi olla vain eettinen. Ja jos ollaan johdonmukaisia, se on aina silloinkin korkeintaan absurdi. Kun on päässyt diskurssiin sisään, on siellä jäädäkseen ja on immuuni ulkopuolisten moraalisille kommenteille. (Niin on myös Teemu Mäki; myös hänen eläinrääkkäystuomionsahan kuuluu taidediskurssin piiriin niin kuin kaikki, mikä seuraa taiteellisesta intentiosta; tuomarit olivat tietämättään osa taiteellista prosessia; juuri hidän toimestaan taide viimeistään ylitti rajansa ja tuli "joksikin muuksi".)
"Tehdessäsi jotain peruuttamatonta julistaudu taiteilijaksi." Tuo on tietenkin banaali kärjistys (duchampilaisesta metodista) mutta tosi jos ollaan johdonmukaisia loppuun asti. Kirjoitin edelliseen blogiini joskus muinoin aiheen trilleriin, joka maistelee taiteen instituution dikurssiivia rajoja:
On tapahtunut raakoja murhia. Joku julkaisee netissä taidefilosofiansa ja väittää olevansa tekijä. Uhrien luota ja somesta alkaa löytyä älyllisiä pohdintoja taiteen, median ja todellisuuden suhteesta ja reaalisen teon peruuttamattomasta tunkeutumisesta taiteen diskurssiin sekä taiteen moraalisesta immuniteetista. Lopula uhreista alkaa löytyä viilletynä lause: "Kykenettekö olemaan ajattelematta taidetta kun näette tämän?"
TV-sarja (sarja, koska se mahdollistaisi somessa käytävän simultaanin keskustelun ja riitelyn taiteen rajoista ja siitä, mikä yleensä on taidetta) seuraisi poliisien työtä sekä sitä taideteoreettista keskustelua, jossa yritetään päästä sopuun siitä, millä tavoin todellinen kuolema ja väkivalta kuuluu tai ei kuulu taiteen piiriin. Kyseessä olisi derridalainen différance, tarinan merkityksiä pakeneva paikka, jossa taistellaan etiikan ja estetiikan rajasta. (Olen muuten aivan varma, että jos tällainen todella tapahtuisi, saisimme nopeasti kuulla tuon kiistelyn vaikkapa A-talkissa.) Markku Eskelisen palkkaisin ilman muuta cameorooliin...
No. Mielikuvitus on mainio asia silloin, kun sitä ei käytetä henkiseen laiskuuteen:@)
(Tunnisteesta teemu mäki löytyy lisää "kissasta".)
Jope: olin Helsingissä elokuussa viikon ja luin siellä ollessani kirjailijan kirjahyllystä juuri tuon Donnerin Diktonius-elämänkerran. Minä pidin siitä kirjasta siis oikein paljon.Eniten varmaan siksi, että Donner peilasi itseään Diktoniusta vasten ja kirjassa tuntui ajan kuluminen. Elämä on ollut niin hirveän erilaista sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Donnerin ei ole tarvinnut ehkä niin vaikeita asioita punnita ja tuoreeltaan. Vaikka mielestäni hän on tehnyt kyllä tähänkin mennessä hyvän tuotannon ja puhunut tärkeistä asioista.
PoistaJuha: Teemusta en kyllä enää ala. On se tehnyt paljon muutakin kuin tuon yhden videon. Muistan että kyse oli lemmikin pitämisestä. Kissaa ei voi pitää ellei se hyväksy ihmistä. Minusta asia kyllä kissojen kanssa oleminen on jatkuvaa kommunikaatiota, silityksiä ja kehräystä ja joskus raapaisuja teräväkärkisistä pehmeistä tassuista.
Maalla kissat ovat kyllä onnellisempia koska ne voivat metsästää. Siinä mielessä ehkä toteutan omaa tarvettani silitykseen ja kehräykseen.
Mäen eläinrääkkäysvideo on kasvanut mielessäsi suuremmaksi kuin taiteilijan alkuperäinen intentio, joka oli "rituaalinomaisesti puhdistautua lemmikin pitämiseen liittyvästä itsepetoksesta".
VastaaPoistaKiitos mielenkiintoisesta blogista,
Harri
Ja myös lihansyöniin ja rakenteelliseen väkivaltaan liittyvästä kaksinaismoralismista sekä samalla taiteen ja taiteen ulkopuolisen todellisuuden rajasta. Ja tuo rajaa teos kysyy taiteilijan intentiosta piittaamatta. Filmihullun jutussa Hyväksikäyttöä ja väkivaltaa näen videon myös eksistentiaalisena eksploitaationa, josta ei tuloksena ole taloudellinen hyöty vaan taiteilijan itsensä tunteminen todeksi; yleisö ei tarvitse oikeasti kuollutta eläintä vaan taiteilija; lopulta kyse on kuoleman ja taiteen suhteesta ja siitä, minkä taiteeksi hyväksymme, kuolemasta etiikan ja estetiikan rajana. Misä kulkee teurastamon ja taiteen raja?
PoistaKiitos kiitoksista. Minulle tärkeää on lukijoitteni palaute.
Lihansyönnin kaksinaismoralismista? Tätä kissaahan ei syöty, muutenkin kissa lihantuotantoeläimen symbolina ontuu; Suomessa ei syödä kissaa. Jos kissa paloitellaan kirveellä häntäpäästä lähtien ja lopuksi raadon päälle ejakuloidaan, missä siinä on kyse lihansyönnin kaksinaismoralismista?
VastaaPoistaJa onko taide erillään ulkopuolisesta todellisuudesta ja yhteiskunnan normeista? Ovatko kaikki taiteilijan teot taidetta? Jos kirjailija tappaa kissan, onko se kirjallisuutta? Jos säveltäjä tappaa kissan, onko se sävellys?
Harri
Taide on kuin harakan pyrstö joka jää kiinni...
PoistaRiippuu sävellyksestä. Jos joku haluaa tappaa kissan tai muun elävän ja äänittää sen ja sanoo että tämä kuuluu teokseen, se siihen kuuluu. (Tuota ärsyttävää käsitteellistä umpikujaa juuri tuolla trillerillä haluaisin käsitellä.)
Ei taide ole ulkopuolella normeista, mutta oikeusjutun jälkeenkään kissavideo ei menetä teoksellisuuttaan.
...
Kysymys on kuoleman turhuudesta, ei lihan syömisestä sinänsä: turha lihansyönti/turha taide; turha kuolema jota kauhistun taiteessa koska se tuntu turhalta, elämästä irrotetulta. Tässä kysytään myös taiteen olemusta siis...
Olen Mäelle sanonut, että kissan kuolema on mielestäni taiteen ja filosofian kannalta turha, että yleisölle rittäisi illuusio tai epäilys kissan kuolemasta (ja kyllä pelkkä teoreetisen hämmennyksen luominen: hänen kirjassaan Näkyvä pimeys ja netissä julkaisemansa kirjoitus ajaa saman asian). "Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi." Ja taiteen vuoksi. Jotta teos ja tekijä olisivat tosia. Eli kissan kuolema ainut tarkoitus, ehkä sittenkin tahaton tarkoitus, väistämätön sivutuote, on kysyä taiteen ja sen turhuuden rajoja, taiteen ontologista olemusta.
Ja teoksen moraalinen haaste on silloin tämä: onko taide foorumi, jossa voi "itsensä ja hyödyllisenä pitämnsä rakenteellisen väkivaltaisuutensa unohtaen" paheksua turhaa väkivaltaa? Eli yhtä turhaa kuin... mikä?
Lainaan Mäen kissaesseetä: "Jos tapamme eläimiä huviksemme, eli syömme liharuokaa, käytämme nahkakenkiä ja maalaamme tauluja näädänkarvasiveltimellä, mihin sitten perutuu vaatimus kohdella eläimiä hellästi niiden eliaikana?"
Mäki kommentoi tässä sitä sitä helpotusta, jota ihmiset ilmisevat kun kissan kuoleminen on kestänyt videossa vain 6 sekuntia, siis sitä, että kissan kuolemisen pituudella oli merkitystä ihmisille. Mäki näkee tässä sisäistä ristiriitaa, vaikkapa sitten sitä lihansyöjän kaksinaismoralismia, jota minä en taas siitä löydä. Se että emme halua pitkittää kärsimystä, johtuu neurologiastamme, peilisolujen toiminnasta. Tai ainakin viimeisten psykopatiatutkimusten perusteella. Psykopaatit eivät kärsi körsimyksestä, koska heidän solutoimintansa on vajavainen (sosiopaatit ovat pikkuisen eri juttu). Emme vain siedä NÄHDÄ JA KUVITELLA kärsimystä kun taas nopea kuolema ei aiheuta meissä psyykkistä ja fyysistä vastenmielisyyttä. Ero kuoleman ja kärsimyksen välillä on perusteltavissa. Voin syödä kanaa mutta en voi laittaa sitä elävänä uuniin. Kyse ei ole itsepetoksesta, josta käsitän Mäen olettavan olevan kyse. Mielestäni Mäki yhdistää etiikan ja neurologian väärin. Se pitääkö meidän velvollisuusetiikalla korvata nerologiamme puutteet, on sitten se eettinen kysymys. Mutta tuohon Mäen asettamaan kysymykseen vastaa aivojemme toiminta.
Mäen teoriaa voi siis paljonkin kritisoida eikä kissan kuolema ole välttämätön viestin perille menemisessä. Mutta taiteen turhuutta bja merkitystä suhteessa sen ulkopuolisiin diskursseihin juuri kissan kuolema enemmän kuin mikään muu tuossa teoksessa kysyy väkevästi ja juuri turhuutensa tähden.
(Kissaessee löytyy googlettamalla tuolla nimikkeellä ja jos pistää vielä teemu mäen siihen niin varmasti.)
Muistan teoksen hyvin, työskentelin silloin taidemuseossa. "Taidemaailmaa" kissan kuolema ei hätkähdyttänyt ja siitähän se mediarumba aikoinaan alkoikin. Mäen paljon myöhäisempää esseetä ei mielestäni voi yhdistää alkuperäiseen teokseen.
VastaaPoistaHarri
Juuri tuossahan se minun pointtini on että mikä taiteen diskurssissa hätkähdyttää taidemaailmaa ja mikä ei. Että onko kuolema jokin raja?
PoistaJos Mäki puhuu esseessään tämän teoksen ja kissan kuoleman funkioista eksplisiittisesti, sen voi yhdistää. Yhtä mielivaltaista olisi kieltää yhteys. Keltään muulta kuin taiteilijalta emme voi kuulla taiteilijan niitä intentiota joihin sinäkin viittasit.
Lyhyt ajatus täysin tunteelliselta (eli fysiologian ja vaiston määräämän etiikan pohjalta): yhdenkään elävän olennon ei tarvitse kuolla taiteilijan (käsitteellisesti, narsistisesti yms.) havitteleman huomion vuoksi.
VastaaPoistaTeemu Mäen taideteos on (ontologinen, eettinen, käsitteellinen) aivopieru.
Jos taidepuhe tarvitsee lähtökohdakseen sen, että taiteilija uhraa eläimen, ollaan aivan hakoteillä. Miksi Mäki ei esimerkiksi hakannut itseltään kättä pois tai katkonut sormiaan - silloin tämä oltaisiin voitu nähdä esim. jatkumona van Goghin aloittamaan itsensä silpomiseen mutta uudesta käsitteellisestä lähtökohdasta.
Pidän Mäen monista maalauksista, mutta tuo kissavideo ja hänen kirjoittamansa runot ovat kaameita, tosin eri syistä (runot vaan on huonosti kirjoitettuja, kissavideo huonosti ajateltu = liikaa tyhjää tilaa toteutuksen ja siihen ympättyjen tulkintojen välillä, liikaa klappia tekijän päässä. Tässä komppaan täysin Harria.).
Tätä keskustelua juuri tavoittelen.
PoistaJa Mäki on tehnyt muutakin tietenkin, mutta minun pointtini on tuo todellinen tappaminen. Siksi kysymyksen kiertäminen sillä että Mäki tekee muutakin, on juuri tuohon taidediskurssiin vetäytymistä pois reaalisen ytimestä. Ja kuten sanoin, minustakaan kissan eikä kenenkään tarvitse kuolla. Teoreettinen provosointi olisi riittänyt.
Tuo huomiohakuisuus on sana jota olen joskus mäen kohdalla pohtinut enemmänkin. Onko sen käyttäminen myös jotain reaktiivisuuttamme, joka vie ajattelun sivuun jonnekin moralismin puolelle? Kyse on samasta lopulta että hakeeko terroristi itselleen huomiota vai haluaako hän olla itselleen tosi? Eli MIKSI ihmisen ON SIIRRYTTÄVÄ SANOISTA TEKOIHIN? Miksi sanat eivät jossain kohtaa enää joillekin riitä? Miksi on oltava teoissaan tosi? Minusta Mäen juttu on juuri tässä. Se on siis selvää että sen "kissan" on kuoltava aina tekijän vuoksi.
Jos Mäki olisi leikannut sormen itseltään (eikä vain hakannut päätään seinään, kyse olisi ollut pelkästä estetiikasta eikä etiikasta ja moraaliseen vääntöön Mäki ilmiselvästi pyrkii.
Minä pidän Mäestä piirtäjänä. "Kirkas" viiva.