Se että ihailen kuosmasen ja passin loisteliasta naturalistista herkkyyttä noissa mainitsemissani lyhäreissä, vaikuttaa tietenkin Hymyilevän tulkntaani. Ne luovat pohjan, millainen mestariteos tämä olisi voinut olla. Nyt metaforinen etäisyys vesittää sen minkä he yhdesä osavat lloistavasti. Metaforatkin tuntuvat nyt jotenkin irrallisilta eivätkä Mäen mielenmaisemalta (esim. Linnanmäen merenneidon yksinisyys ja leijan "vapaudessa lennättäminen" jonka varsinkin koin liian alleviivaavaksi ja irralliseksi, kirjoitetun makuiseksi). Nyt kun mietin niin kokonaisuus liikkui niin paljon metaforien varassa, että se haittasi kuvatun läsnäoloa, iholle tuloa. Elokuva hukkasi voimansa metaforiin. Sisäisen ja ulkoisen ristiriita ilmaistiin niillä liikaa ja mäen hahmo jäi itsessään yksitotiseksi; mäen kokemus, eksistenssi, jäi vajaaksi.
Voisiko sanoa näin: Metaforisuus etäännytti minut kuvatujen ihmisten kokemuksesta? Teki kerronnasta horisontaalista vailla verestävää syvyyttä?
Ehkä sinä olet jotenkin liian lähellä aihetta, joka oli minulle heti Kokkola ja nimenomaan Ykspihlaja. Minulle se paikka oli puhdasta eksotiikkaa kun Hesan vuosien jälkeen pääsin maalle ja käymäseltään pieniin kaupunkeihin. Ykspihlajan työväennäyttämö oli jumalattoman upea 1980-luvulla ja sai kaikki palkinnot ihan ansiosta. Ja sitten on esimerkiksi se Bresson-kirja. Olen ehkä käynyt siellä jonkun näyttelyn avajaisissakin, Renlundin museossa.
Tietysti, kun Olli Mäen ottelu tapahtui, olin sinä päivänä täyttänyt 17 vuotta, joten muistan ilmapiirin, muistan esineet, muistan mainokset, ihmisten pukeutumisen, ylipäänsä nuoruuden.
Siis: miksi en osaa olla kriittinen. Luin tuon kritiikkisi pariin kertaan ja olen sitä mieltä että puhut ihan asiaa. Antti Lahti on etäisempi kuin se tyttöystävä. Mutta. Minusta esitystapa on aika tavalla realistinen, ei ne pullakuskit niihin aikoihin juuri puhuneet asioista. Ei ehkä hirveästi ilmeilleetkään.
Huomasin kyllä vedenneidot ja leijan lennätyksen. Ajattelin kevyesti vain että noh, se tango "siivetönnä en voi lentää", mutta sitten mietin nuoruutta ja olen aika varma siitä, että meitä oli niin jumalattoman paljon, että jouduttiin miettimään mitä nyt ainakin osattaisiin tehdä eikä jouduttaisi toisten takanatulevien tönimiksi.
Ja sitten. Taidan lukea tuota realismin suuntaan kuuluvaksi opukseksi sen takia, että se on rakkausjuttu ja se on hirveän klassinen tarina. Rakastumisen jälkeen tulee ongelmia.
Kuka sen käsikirjoituksen tekikin, oli ajatellut kyllä modernismia jonkun semmoisen leffan kuin "Kesällä kello viisi". Mustavalkoisuus kans. Pidän sen yksinkertaisuudesta ja selkeydestä.
Näin leffan torstaina. Olin ystävän kanssa katsomassa sitä. Hän piti varauksettomasti ja sitten väitin vastaan vähän senkin vuoksi.
Metaforia? Urheilijat näyttelivät niissä Hesan otoksissa urheilua. Näyttämö oli sitten Kokkolassa näyttämö, jossa se nätti tyttö lauloi. Alleviivauksia oli. Urheilija tajusi ehkä että ei pärjää ammattilaiselle, oli esitettävä että tahto auttaa pärjäämään. Yksi toinen tuttu, joka on Kokkolasta kotoisin, kertoi muistavansa nyrkkeilijän. Kaupunki halusi itselleen sankaria. Niin ne taitavat aina haluta.
No, siis mietin että miten Olli Mäen hahmossa olisi voinut näkyä paremmin sen elämäntilanteen ristiriita?
Kun olen nähnyt Mäen dokumenteissa, se ei ole tuommoinen jyrmy. Kyllä Lahti näyttelee liikaa hahmoa. Metaforilla siis tarkoitan lähinnä leijaa ja yksinäistä merenneitoa joka summaa elokuvan teemaa. Syvyys summataan näissä kohtauksissa, mutta Mäen hahmo ei minulle sulaudu tuohon ulkoise ja sisäisen ristiriitaan vaikuttavasti,siis niin että eläytyisin siihen kun taas Raijan hahmoon voisin eläytyä jos hänelle vain annettaisiin mahdollisuus siihen (juuri Raijan kautta tämä olisi pitänyt kuvata). Ja kun tekijät osaavat noissa edellisissä teoksissaan tehdä elokuvaa vähemmän kirjallisesti ja enemmän valon ja ihmisen läsnäolon runoudella niin siksi harmittaa. Ehkä juuri tuo Lahden etäännyttävä tyypittely tekee hahmosta minulle etäisen... ja sama siis koskee Milonoffin ylityypittelemää Elis Askin hahmoa. Näyttelijöitä ois pitäny pidätellä enemmän.
Harmi. Olisin halunnut pitää tästä (noin nimesin filmihullulle lähettämäni jutun, saas nähä julukastaanko). Tekijäpari kuosmanen/passin Taulukauppiaat kuuluu suomalaisen elokuvan kärkeen ihan sinne surmanluotien, tulitikkutehtaan tytön, palmun erehdyksen ja syntisen laulun hännille... ja puhun passista ja kuosmasesta aina parina. Passin kuvarunous on merkittävä osa näitä elokuvia. Nyt vain heidän omin käsialansa hukkui mielestäni epookkiin ja tyypittelyyn. Paitsi etä se eli hienosti raijan hahmossa.
Tuosta elmäntilanteen ristiriidan näkymisestä vielä: siis tarkoitan että kun se ilmaistaan metaforisilla kohtauksilla, päälleliimatusti, kuten leija ja sinänsä hieno merenneitokohtaus, ja sitten puhutaan esiin siinä kun ne puhuu askin kanssa stadionilla sekä raijan kanssa mäen karkureissulla, kaikki jää jotenkin ulkokohtaiseksi, ei virity ihmisissä. Syvyys ei tunnu lahden näyttelemisessä kun tyypin tekeminen vie kaiken energian.
Saan ehkä pyrkmykseni esiin kun sanon että Trierin olisi pitänyt tehdä tämä elokuva. Silloin ulkoinen olisi ollut sisäistä ja päinvastoin. Jotain sielun vereslihaa tai herkkyyttä tässä kaipaan... mutta tämä on minun ongelmani ja mukavaa että pojat pärjäävät.
olen aika varma siitä että tämä nyt kyllä ei ole pelkästään sinun ongelmasi. Minä olen elokuva-analyysin tekijänä täys diletantti, niin että minä tässä edustan nyt Suurta Yleisöä joka tykkää siitä että on sankareita.
Siis sankareita ei voi enää olla, vaan niiden pitää ehdottomasti olla anti-sankareita. Sanon nyt vielä kerran että olin kyllä samaa mieltä noista sun pointseistasi. Mutta en ole nähnyt Kuosmasen/Passin muita leffoja. Sen sijaan mietin siis tuota Kesällä kello viisi, joka on rakkauselokuva ja oikeasti 60-luvulta. Erittäin eksistentialistinen, mitä tämä ei vissiin edes yrittänyt olla.
Kannatan siis ajatustasi, jos siis vaikka Filmihulluun asti. Luultavasti otin ja ilahduin siitä, että suomalainen elokuva on yksinkertaisesti päässyt eteenpäin. En tarkoita nyt Cannesia, vaikka olihan Kaurismäkikin siinä.
Jaa mutta mitäs jos ne Cannesissa pitivät tästä leffasta siksi, että tässä ei puhuttu niin hirveän paljon ja koska tarina oli päällisin puolin yksinkertainen? Vai ovatko A. Kaurismäen leffat yksinkertaisia?
Luulen että leffakumppanini jollain tapaa samaistuikin henkilöihin. Sillä: jos näyttelijät virittyvät sille samalle taajuudelle, jossa yleisö möyryää, niin kyllä kai siitä silloin aletaan pitää.
Minun syyni pitää leffasta oli yksselitteisesti Kokkola-nostalgia.
Muistelen muuten että Trier niissä varhaisissa leffoissaan käytti paljon amatöörejä, ja oli sitä mieltä että kamerakin saa heilua. Tämä elokuva oli hirveän mietitty ja siisti. Kaikki osat olivat kohdallaan. Meni varmaan aika hyvin käsikirjoituksen mukaan.
Tuo siisteys muuten on hyvä pointti. Taulukauppiaat tuli iholle, naturalstisesti ja se oli sen voima. Dialogikin oli spontaania kun taas Hymyilevässä jotenkin liian mietittyä.
No niin, nyt vasta katsottu, kun vuosikin on vaihtunut. Tykkäsin! Pidin ajankuvasta, jäyhyydestä, jota suomalaisissa vielä noihin aikoihin oli (se usalaisen nyrkkeilyporukan vastaanottokin niin vakava ja puhe häissä hautajaistunnelmainen), päähenkilöistäkin pidin, ja lopun oikean Olli Mäen ja vaimonsa ohivilahtava cameorooli oli liikuttava.
Minusta elokuva kuvasi hyvin sitä, mitä kaikkea muuta ammattilaisurheilu on kuin urheilua, miten ihminen joutuu myymään itsensä, kun lähtee siihen. Nykyään se on tietysti paljon kaupallisempaa kuin silloin.
Löysitkö marjatta mun pointtinini kuitenkin siitä? (Kun olen katsonut mäkeä dokumentista, ei se ollut noin jäyhä. Kylä näin rooleissa ylityöstämistä. Oona Airola rooli oli ihan loistava, ihan eri luokkaa kuin muut, ei ylinäytelty, se vain OLI kameran edessä.)
Totta, Airola oli luontevampi kuin nuo miehet. Hän oli kaikin puolin rakastettava, aito ja kaunis, raikkaasti nuori. Ne pyöräilytilanteet olivat tosi suloisia. Ja kyllähän Raijan katse seurasi Ollia, lempeänä, punniten ja hyväksyen.
En ole nähnyt Mäkeä missään edes valokuvissa, joten ei ollut vertailukohtaa. Pitääkin googlata.
Kyllä tämä kelpasi minulle. Tämä oli sellainen pieni, hymyilevä elokuva.
Kuten tuolla kirjoitan, jotenkin syvyyttä olisin kässäriin kaivannut, mäen sisästä vääntöä enemmän. Nyt jäi etäiseksi tyypitellyksi hahmoksi.
Miksi kysyin sulta tuon tarkennuksen, niin siksi, että joskus lukee arvioita, joista ei lainkaan löydä omaa näkemystä, ihmettelee vain että mitä elokuvaa ne on oikein kattonu, joskus taas tajuaa arvioijan pointit mutta arvottaa ne toisin. Ei koe virheiden haittaavan. Mulle riittää jos lukija edes nappaa poinntini.
Kaurismäen uuden varsinkin ulkomaiset arvostelut ovat fanittavia. Kukaan ei tunnu miettivän rakennetta ja dramaturgisia ratkaisuja, vain humaania ja hyvää mieltä tai mukavia musiikkinumerota.
Tarkennusta kirjoitukseen...
VastaaPoistaSe että ihailen kuosmasen ja passin loisteliasta naturalistista herkkyyttä noissa mainitsemissani lyhäreissä, vaikuttaa tietenkin Hymyilevän tulkntaani. Ne luovat pohjan, millainen mestariteos tämä olisi voinut olla. Nyt metaforinen etäisyys vesittää sen minkä he yhdesä osavat lloistavasti. Metaforatkin tuntuvat nyt jotenkin irrallisilta eivätkä Mäen mielenmaisemalta (esim. Linnanmäen merenneidon yksinisyys ja leijan "vapaudessa lennättäminen" jonka varsinkin koin liian alleviivaavaksi ja irralliseksi, kirjoitetun makuiseksi). Nyt kun mietin niin kokonaisuus liikkui niin paljon metaforien varassa, että se haittasi kuvatun läsnäoloa, iholle tuloa. Elokuva hukkasi voimansa metaforiin. Sisäisen ja ulkoisen ristiriita ilmaistiin niillä liikaa ja mäen hahmo jäi itsessään yksitotiseksi; mäen kokemus, eksistenssi, jäi vajaaksi.
Voisiko sanoa näin: Metaforisuus etäännytti minut kuvatujen ihmisten kokemuksesta? Teki kerronnasta horisontaalista vailla verestävää syvyyttä?
Ehkä sinä olet jotenkin liian lähellä aihetta, joka oli minulle heti Kokkola ja nimenomaan Ykspihlaja. Minulle se paikka oli puhdasta eksotiikkaa kun Hesan vuosien jälkeen pääsin maalle ja käymäseltään pieniin kaupunkeihin. Ykspihlajan työväennäyttämö oli jumalattoman upea 1980-luvulla ja sai kaikki palkinnot ihan ansiosta. Ja sitten on esimerkiksi se Bresson-kirja. Olen ehkä käynyt siellä jonkun näyttelyn avajaisissakin, Renlundin museossa.
VastaaPoistaTietysti, kun Olli Mäen ottelu tapahtui, olin sinä päivänä täyttänyt 17 vuotta, joten muistan ilmapiirin, muistan esineet, muistan mainokset, ihmisten pukeutumisen, ylipäänsä nuoruuden.
Siis: miksi en osaa olla kriittinen. Luin tuon kritiikkisi pariin kertaan ja olen sitä mieltä että puhut ihan asiaa. Antti Lahti on etäisempi kuin se tyttöystävä. Mutta. Minusta esitystapa on aika tavalla realistinen, ei ne pullakuskit niihin aikoihin juuri puhuneet asioista. Ei ehkä hirveästi ilmeilleetkään.
Huomasin kyllä vedenneidot ja leijan lennätyksen. Ajattelin kevyesti vain että noh, se tango "siivetönnä en voi lentää", mutta sitten mietin nuoruutta ja olen aika varma siitä, että meitä oli niin jumalattoman paljon, että jouduttiin miettimään mitä nyt ainakin osattaisiin tehdä eikä jouduttaisi toisten takanatulevien tönimiksi.
Ja sitten. Taidan lukea tuota realismin suuntaan kuuluvaksi opukseksi sen takia, että se on rakkausjuttu ja se on hirveän klassinen tarina. Rakastumisen jälkeen tulee ongelmia.
Kuka sen käsikirjoituksen tekikin, oli ajatellut kyllä modernismia jonkun semmoisen leffan kuin "Kesällä kello viisi". Mustavalkoisuus kans. Pidän sen yksinkertaisuudesta ja selkeydestä.
Näin leffan torstaina. Olin ystävän kanssa katsomassa sitä. Hän piti varauksettomasti ja sitten väitin vastaan vähän senkin vuoksi.
Metaforia? Urheilijat näyttelivät niissä Hesan otoksissa urheilua. Näyttämö oli sitten Kokkolassa näyttämö, jossa se nätti tyttö lauloi. Alleviivauksia oli. Urheilija tajusi ehkä että ei pärjää ammattilaiselle, oli esitettävä että tahto auttaa pärjäämään. Yksi toinen tuttu, joka on Kokkolasta kotoisin, kertoi muistavansa nyrkkeilijän. Kaupunki halusi itselleen sankaria. Niin ne taitavat aina haluta.
No, siis mietin että miten Olli Mäen hahmossa olisi voinut näkyä paremmin sen elämäntilanteen ristiriita?
Kun olen nähnyt Mäen dokumenteissa, se ei ole tuommoinen jyrmy. Kyllä Lahti näyttelee liikaa hahmoa. Metaforilla siis tarkoitan lähinnä leijaa ja yksinäistä merenneitoa joka summaa elokuvan teemaa. Syvyys summataan näissä kohtauksissa, mutta Mäen hahmo ei minulle sulaudu tuohon ulkoise ja sisäisen ristiriitaan vaikuttavasti,siis niin että eläytyisin siihen kun taas Raijan hahmoon voisin eläytyä jos hänelle vain annettaisiin mahdollisuus siihen (juuri Raijan kautta tämä olisi pitänyt kuvata). Ja kun tekijät osaavat noissa edellisissä teoksissaan tehdä elokuvaa vähemmän kirjallisesti ja enemmän valon ja ihmisen läsnäolon runoudella niin siksi harmittaa. Ehkä juuri tuo Lahden etäännyttävä tyypittely tekee hahmosta minulle etäisen... ja sama siis koskee Milonoffin ylityypittelemää Elis Askin hahmoa. Näyttelijöitä ois pitäny pidätellä enemmän.
PoistaHarmi. Olisin halunnut pitää tästä (noin nimesin filmihullulle lähettämäni jutun, saas nähä julukastaanko). Tekijäpari kuosmanen/passin Taulukauppiaat kuuluu suomalaisen elokuvan kärkeen ihan sinne surmanluotien, tulitikkutehtaan tytön, palmun erehdyksen ja syntisen laulun hännille... ja puhun passista ja kuosmasesta aina parina. Passin kuvarunous on merkittävä osa näitä elokuvia. Nyt vain heidän omin käsialansa hukkui mielestäni epookkiin ja tyypittelyyn. Paitsi etä se eli hienosti raijan hahmossa.
Tuosta elmäntilanteen ristiriidan näkymisestä vielä: siis tarkoitan että kun se ilmaistaan metaforisilla kohtauksilla, päälleliimatusti, kuten leija ja sinänsä hieno merenneitokohtaus, ja sitten puhutaan esiin siinä kun ne puhuu askin kanssa stadionilla sekä raijan kanssa mäen karkureissulla, kaikki jää jotenkin ulkokohtaiseksi, ei virity ihmisissä. Syvyys ei tunnu lahden näyttelemisessä kun tyypin tekeminen vie kaiken energian.
Saan ehkä pyrkmykseni esiin kun sanon että Trierin olisi pitänyt tehdä tämä elokuva. Silloin ulkoinen olisi ollut sisäistä ja päinvastoin. Jotain sielun vereslihaa tai herkkyyttä tässä kaipaan... mutta tämä on minun ongelmani ja mukavaa että pojat pärjäävät.
Juha,
VastaaPoistaolen aika varma siitä että tämä nyt kyllä ei ole pelkästään sinun ongelmasi. Minä olen elokuva-analyysin tekijänä täys diletantti, niin että minä tässä edustan nyt Suurta Yleisöä joka tykkää siitä että on sankareita.
Siis sankareita ei voi enää olla, vaan niiden pitää ehdottomasti olla anti-sankareita. Sanon nyt vielä kerran että olin kyllä samaa mieltä noista sun pointseistasi. Mutta en ole nähnyt Kuosmasen/Passin muita leffoja. Sen sijaan mietin siis tuota Kesällä kello viisi, joka on rakkauselokuva ja oikeasti 60-luvulta. Erittäin eksistentialistinen, mitä tämä ei vissiin edes yrittänyt olla.
Kannatan siis ajatustasi, jos siis vaikka Filmihulluun asti. Luultavasti otin ja ilahduin siitä, että suomalainen elokuva on yksinkertaisesti päässyt eteenpäin. En tarkoita nyt Cannesia, vaikka olihan Kaurismäkikin siinä.
Jaa mutta mitäs jos ne Cannesissa pitivät tästä leffasta siksi, että tässä ei puhuttu niin hirveän paljon ja koska tarina oli päällisin puolin yksinkertainen? Vai ovatko A. Kaurismäen leffat yksinkertaisia?
Luulen että leffakumppanini jollain tapaa samaistuikin henkilöihin. Sillä: jos näyttelijät virittyvät sille samalle taajuudelle, jossa yleisö möyryää, niin kyllä kai siitä silloin aletaan pitää.
Minun syyni pitää leffasta oli yksselitteisesti Kokkola-nostalgia.
Muistelen muuten että Trier niissä varhaisissa leffoissaan käytti paljon amatöörejä, ja oli sitä mieltä että kamerakin saa heilua. Tämä elokuva oli hirveän mietitty ja siisti. Kaikki osat olivat kohdallaan. Meni varmaan aika hyvin käsikirjoituksen mukaan.
Tuo siisteys muuten on hyvä pointti. Taulukauppiaat tuli iholle, naturalstisesti ja se oli sen voima. Dialogikin oli spontaania kun taas Hymyilevässä jotenkin liian mietittyä.
PoistaNo niin, nyt vasta katsottu, kun vuosikin on vaihtunut. Tykkäsin!
VastaaPoistaPidin ajankuvasta, jäyhyydestä, jota suomalaisissa vielä noihin aikoihin oli (se usalaisen nyrkkeilyporukan vastaanottokin niin vakava ja puhe häissä hautajaistunnelmainen), päähenkilöistäkin pidin, ja lopun oikean Olli Mäen ja vaimonsa ohivilahtava cameorooli oli liikuttava.
Minusta elokuva kuvasi hyvin sitä, mitä kaikkea muuta ammattilaisurheilu on kuin urheilua, miten ihminen joutuu myymään itsensä, kun lähtee siihen. Nykyään se on tietysti paljon kaupallisempaa kuin silloin.
Löysitkö marjatta mun pointtinini kuitenkin siitä? (Kun olen katsonut mäkeä dokumentista, ei se ollut noin jäyhä. Kylä näin rooleissa ylityöstämistä. Oona Airola rooli oli ihan loistava, ihan eri luokkaa kuin muut, ei ylinäytelty, se vain OLI kameran edessä.)
PoistaTotta, Airola oli luontevampi kuin nuo miehet. Hän oli kaikin puolin rakastettava, aito ja kaunis, raikkaasti nuori. Ne pyöräilytilanteet olivat tosi suloisia.
PoistaJa kyllähän Raijan katse seurasi Ollia, lempeänä, punniten ja hyväksyen.
En ole nähnyt Mäkeä missään edes valokuvissa, joten ei ollut vertailukohtaa. Pitääkin googlata.
Kyllä tämä kelpasi minulle. Tämä oli sellainen pieni, hymyilevä elokuva.
Kuten tuolla kirjoitan, jotenkin syvyyttä olisin kässäriin kaivannut, mäen sisästä vääntöä enemmän. Nyt jäi etäiseksi tyypitellyksi hahmoksi.
PoistaMiksi kysyin sulta tuon tarkennuksen, niin siksi, että joskus lukee arvioita, joista ei lainkaan löydä omaa näkemystä, ihmettelee vain että mitä elokuvaa ne on oikein kattonu, joskus taas tajuaa arvioijan pointit mutta arvottaa ne toisin. Ei koe virheiden haittaavan. Mulle riittää jos lukija edes nappaa poinntini.
Kaurismäen uuden varsinkin ulkomaiset arvostelut ovat fanittavia. Kukaan ei tunnu miettivän rakennetta ja dramaturgisia ratkaisuja, vain humaania ja hyvää mieltä tai mukavia musiikkinumerota.