tiistai 13. syyskuuta 2016
KUOLLUT ISOÄITINI HAASTAA BECKETTIN, HANDKEN JA KNAUSGÅRDIN
Lainaan vapaasti itseäni:
Sanoille ja havaitsemiselle tapahtui kummia kun joskus nuoruudessani katselin kuollutta isoäitiäni. Ruumiin liikkumattomuus tuntui joltain muulta kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä lohduttavasti yritettiin nimittää. Enemmältä tai vähemmältä tai ei kummaltakaan. Kaikki kaltaisuus menetti merkityksensä vaikka kuolleen tuttuus sitä kummasti lupasi. Muistan mielikuvitukseni huimaavan voimattomuuden. Samalla olin elävintä mitä sillä hetkellä tiesin, mutta jollain perustelemattomalla tavalla tunsin myös kateutta kuollutta kohtaan.
Kun luen kuudennen Knausgårdin pohdintaa Peter Handken itsemurhan tehneestä äidistään kertovan Riisutun epäonnen ja oman romaaninsa olemuksesta, niiden eroista ja yhtäläisyyksistä (s.176-185), tai mietin hänen autofiktionsa vaikutusta itseeni, tulee tuo muisto kuolleen isoäitini katselemisesta mieleeni ja minusta tuntuu että kuolleen paikalle voisi hyvinkin laittaa romaanin. Myös romaani luo illuusion yhteydestä, kaltaisuuden efektin, jota ilman varsinkaan autofiktio ei olisi itsensä. Minusta vain nyt on niin, ettei autofiktio palaudu ilmaisuun 'se on vain fiktiota'; jotakin jää yli, on liikaa. (Älkää kuitenkaan antako tämän päähänpinttymäni enää häiritä itseänne!) Mutta myös oleellisia eroja romaanilla ja kuolleella isoäidilläni tietenkin on. Kuollut on absoluuttisesti poissa, pelkkä "kuori", ei-oleva, täysin lausumaton reaalinen, kaltaisuuden negaatio joka ei ime sanaa itseensä vaan palauttaa sen vähentämättömänä elävään ja tekee siksi mielikuvitukseni neuvottomaksi. Romaani on päinvastoin elävää mielikuvitustani palkitsevaa kaltaisuutta, joka ei paljasta kertomuksia sepittävää mieltäni. Ja sitähän me laiskuuttamme romaanilta odotamme: tilaa mielikuvituksellemme, sepitettä, unohtaaksemme olemassaolomme jonka taas kuollutta katsellessa pakotumme huomaamaan.
Romaani ei siis palauta kaltaisuutta lukijaan vaan eräällä tavoin aina ylevöittää sen. Tätä ylevöitymistä vastenhan esimerkiksi Beckett "romaaniaan" Millaista on uskoakseni kirjoitti; yritti kirjoittaa kuollutta kirjainta joka palautuisi voimattomaan lukijaan; eräänlaista mekaanista olemisen koordinaattia (ja meni juuri tuossa kirjassaan kirjoittamisen äärirajoille mielestäni paremmin kuin kukaan lukemani). Knausgård kirjoittaa tästä romaanin ylevöittävästä perustasta kuutosessaan noilla edellä mainitsemillani sivuilla: "Kauneus, toisin sanoen kirjallinen kauneus, suodatin jonka kautta maailma nähdään, antaa toivoa toivottomuudelle, arvoa arvottomuudelle, merkitystä merkityksettömyydelle. Se on väistämättä niin. Kauniisti kuvattu yksinäisyys kohottaa sielun suuriin korkeuksiin."
Juuri tuota kielen romanttista efektiä Handke (heideggerilaisesta klangistaan poikkeavassa*) Riisutussa epäonnessa Knausgårdin mukaan yrittää vastustaa. Tosin minun mielestäni ei edes Beckett kykene muuta olemaan kuin tuolla tavoin kaunis. Siis ylevä. Traaginen kirjailijasankari tyhjyyden edessä. Mutta juuri sitähän varten vakavinkin fiktio pohjimmiltaan on olemassa. Eikö vain?
-
*...josta Kivun kiinalainen on mainio esimerkki, eräänlainen metafyysinen vastakohta Riisutulle epäonnelle. Yhdessä vaiheessa jo kyllästyin Handken älylliseen poseeraukseen, mutta nyt jo etsiskelin kiinalaista taas hyllystäni johon se on hukkaantunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Luin Handkea aikani suomeksi kun en pystynyt saksaa kylliksi seuraamaan. Ne käännökset ovat jotenkin niin kömpelöitä, että multa meni halut lukea. Ei voi mitään. Pitäisi ottaa saksa paremmin haltuun. Riisuttu epäonni oli kyllä hieno kirja. Yritin itse muistaa, mitä vaikutelmia minulla on näkemistäni kuolleista ihmisistä. Hautajaisista muistan vaan ihmisten tunteet ja surun. Itse kuollut alkaa lipua jo ohi, hän makaa arkussa, käymme katsomassa häntä, hän on kaiken vellonnan alkusyy, mutta ohittaa tyynesti kaiken sen mikä hänen poismenoaan on seurannut. Hän ei seuraa meitä, me seuraamme häntä - joku pelkää, joku on huojentunut, mutta kaikki tunteet koskevat meitä itseämme, vainajalle emme voi enää mitään.
VastaaPoistaJa Suuri putous myös oli hieno. Olen nyttemmin tullut allergiseksi kaikelle meta-jutulle, jota Handkeenkin pahaksi onneksi sisältyi. Tämä ei ollut tosin Handken vika vaan omani. Knausgård käy läpi autofiktioon kuuluvaa metatason keskustelua, mutta se ei niin haittaa, koska keskustelu lähtee jotenkin konkreettisemmalta tasolta, käytännön perusteluista sille, miksi tietyistä ihmisistä (ja lähipiiristä) kirjoitetaan.
VastaaPoistaLuin tuon Kivun kiinalaisen pari vuotta sitten uudelleen. Jotenkin se on kiehtova mutta samalla...
PoistaMuistan sen hetken kun olimme sairaalassa katsomassa isoäitini ruumista ja sanat siis ihan konkreettisesti tuntuivat hyödyttömiltä. Ruumis oli kuin différancen tai katoavn reaalisen aineellistuma. "Hyödytön" kaltaisuus... Poissa ja läsnä samalla. Mielikuvituksen voimattomuus liikkui vetten päällä...
PoistaJuuri ajatus "missä on nyt se ihminen tai henkilö, jonka ruumis on tuossa", missä ovat kaikki ne eleet ja ilmeet (poislukien tiettyyn hetkeen pysähtynyt "nukkuva" kuolinilme), jotka puhalsivat ruumiiseen persoonan, hämmennys siitä, että eloton on yhä noin elävän näköinen eikä kuitenkaan enää hengitä, että biologiset prosessit koskevat enää hajoamista... Että ruumis näyttää meiltä kaikilta sukulaisilta yhtä paljon kuin itseltään, että mummo tai eno muistuttaa juuri meitä yhtä paljon kuin itseään ja että me tulemme muistuttamaan täsmälleen samalla tavalla kaikkia muita kuin itseämme, kun joskus makaamme tuossa. En tiedä miksi, mutta tunnen suurta halua polttohautaukseen. Tahtoisin humahtaa liekkeihin ja palaa tuhkaksi. En kestä ajatella omaa hajoavaa lihaani ja luhistumistani biologisessa myllyssä, valumistani ja mätänemistäni, vaikka ne ovat ihan luonnollisia asioita. Vain elävä voi ajatella noin, tajuan sen kyllä, mutta tuhka ja rajattu astia ja joku käsi joka ripottelee minua sinne tänne veteen ja tuuleen. Se tuntuisi vain niin paljon paremmalta kuin toukat ja madot ja sienet.
VastaaPoistaJust.
PoistaSe on niin että kun elän turvallisessa ympärstössä ja vielä ilman vakavaa sairautta, kuolemaa voi tarkasti ajaella vain kuollutta ajatellessa. Kuolemasta on minun naurettavan helppoa filosofoida. Ja sitä kirjapinoa ajatellessa, jonka vielä haluaisi lukea mutta aina alkaa ajattelemaan ikäänsä mitä nelikymppisenä ei vielä ajatellut. Suhde kuolemaan tuee muuttumaan kun johonkin vakavaan sairauteen sairastuu. Filosfointini loppuu lyhyeen.
PoistaMarjatta. Olet itse viitannut sairauteesi kommenteissasi. Siksi nämä minun pohdintani tuntuvat melkein lapsellisilta. Melkein tekisi mieleni pyytää anteeksi ihmisiltä, jotka oikeasti joutuvat näitä kysymyksiä pohtimaan.
Juha, jos jotain pelkään elämässä, niin sitä että terveys menee. En oikeastaan siksi, että pelkäisin itseni puolesta - minulle pelättävä kuolemansairaus on jotain muuta -, vaan lähinnä pelkään sitä, miten perheelleni kävisi, jos minulta menisi toimintakyky ja olisin heille lisätaakkana.
PoistaVaikka tuolla aiemmin hekumoin näillä hautaustavoilla, ei itse kuolema minua juuri pelota, vaikka toki myönnän, että kuolema ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan "vihollisista viimeinen": se on kohdattava ja kohdataan viimeisimpänä. Ehkä siihen voi ajan kanssa jotenkin ajatuksissaan myöntyä.
Eivät tunnu lapsellisilta, ei ollenkaan. Suhtautuminen kuolemaan muuttuu iän mukana.
PoistaMinä sain 48-vuotiaana omituisen diagnoosin selityksenä oireilleni, joihin kuului käsien nivelrikko, väsymys, kilpirauhashormonin vajaus, verenpaineen nousu, kuivat keuhkot ja mitä lie: tarkemmin määrittelemätön sidekudossairaus, autoimmuunisairaus, saman otsikon alla aidsin kanssa. Labrakokeet ottanut hoitaja kysyi merkitsevä ilme naamallaan, tiedänkö mikä on keuhkofibroosi. Kaiken lisäksi amerikkalaisissa lääkärisarjoissa mainittiin usein sidekudossairaus lupus, rampauttava paha sairaus, johon päädyttiin, kun muuta diagnoosia ei keksitty. Upposin nettiin ja kauhistuin. Minunko soluni syövät toisiaan ja kenties tauti etenee aivoihin? Ja minähän olen jo sekoittanut asioita ja muistanut väärin! Se sekoittaminen johtui tietenkin stressistä, mutta ryhdyin käymään ylikierroksilla. Halusin niin ahnaasti elää ja pelkäsin pahinta. Ei auttanut muu kuin mennä kunnanpsykologi Aatokselle hakemaan lepolomaa, kun en saanut elämääntarraamiseltani nukutuksi ja kaikki asiat pyörivät päässä.
No, lepäilin kaksi viikkoa ja kävin juttelemassa Aatoksen kanssa, joka sanoi että nyt pitää akut ladata. Lähdin aamuisin samoilemaan metsäpoluille ja rauhoituin iltapäivisin kynttilän valossa. Sain myös lohdullisempaa tietoa tästä omituisesta tautiryhmästä ja ymmärsin, että on myös lieviä versioita.
Minulla on lievä versio ollut kohta kaksikymmentä vuotta, pysähdyksissä, ei ole mennyt sisuskaluihin eikä ole aktivoitunut edes syövän saatuani. Vuosittaiset kokeet kertovat, että kaikki on hyvin ja saan elää. Veriarvo (tumavasta-aine) näyttää, että eivät ne solut ole riehaantuneet ihan hirveästi toisiansa tuhoamaan.
Mutta siis, tämä tautikertomukseksi sille, että tällainen kokemus ja se, että on päässyt eläkkeelle asti rokottaa kuolemanpelkoa vastaan.
Nykyään minusta tuntuu, että jos tietäisin kuolevani pian, en vauhkoontuisi, koska olen saanut elää kaikki ihmiselämän vaiheet ja lapset ovat omilla jaloillaan. Tietenkin olisin surullinen.
Perheenjäsenten kuolemat olivat pahoja lapsuudessa, kun siinä menetti niin paljon, mutta vanhan isäni kuolema kolmisen vuotta sitten oli hyvin kaunis ja luonnollinen. Hän kuoli vanhuuteen, sydämen toiminta loppui. En ehtinyt paikalle, mutta siskoni kertoi, että vaikka isän sydämestä oli enää vähän toiminnassa (lääkäri oli näyttänyt koneelta, miten vähäinen osa liikkuu)niin tämä nosti happilaitetta ja sanoi:"Kiitos sulle, kiitos." Infarkti eteni laimeasti, kuten vanhuksilla monesti. Isä oli syönyt vielä lounaankin eikä tajunnut, että sydän on alkanut hiipua, ja kuoli seuraavana yönä kolmelta.
Voi, miten tuo Vesan kommentti sopiikaan tähän. Kirjoitin tuota pitkään, söinkin välillä, ja nyt huomaan, että olen tuntenut samoin kuin Vesa. Kun pelkäsin kuolevani silloin alle viisikymppisneä meidän pojat tarvitsivat minua vielä paljon. Se valvotutti minua ja aiheutti tuskaa.
PoistaÄiti kuoli aivoverisuonen katkeamiseen, kun minä oli 13, veljeni 15 ja siskot 5 ja 11. Onnkeismäiti meni heti tajuttomaksi eikä ehtinyt kokea surua meidän selviämisestä.
Viimeinen lause: Onneksi äiti jne. :)
PoistaNuo Vesan ajatukset pahimmista peloista ovat varmasti niin universaaleja kuin olla voi...
PoistaPerheen osa on sillä tavoin erilainen, että heihin latautuu huoli, puhdas ilo saa liian helposti jonkinlaisen huolen varjon lapsissa ja puolisossa.
Kun kävelin päivällä tauolta takaisin töihin (sikarilta!!!)ajattelin auringon paistaessa että miksi sitä välillä niin juilien ajattelee kuolemaa. Omaisten vuoksi siis kyllä. Heistä huoli. Mutta sitten puhtaasti sen takia ettei tästä valosta ja äänestä haluasi sitten millään luopua. Tästä valtavasta merkityksellisestä kokemuksesta.(Kun siis olen vielä siinä kunnossa että elämä on mielekästä ja kuolema ei ajatuksena tunnu vapautukselta...) (Helvetti kun melkein liikutun tätä kirjoittaessani...)
Se menee jotenkin niin, että ystävät ja kiintoisat ihmiset ovat heitä, joiden kautta ilman huolta voi hahmollistaa tämän huikean sattuman, olemassaolon ja kohtaamisen riemun. Elämän mahdollistaman inspiraation.
Elämä eletään ainutkertaisessa huolen ja riemun jännitteessä.
Näin se on. Tuntui jotenkin juhlalliselta tänään, kun kävelin tyttären kanssa metsäpolkua ja koivun lehdet kahisivat jaloissa. Kuiva valoisa ilma, olimme keränneet marsuille niityn laidasta ratamoja. Ajattelin aivan samaa kuin sinä, Juha: kuka tahtoisi pois tästä olemisesta, kun se on hetken aikaa tyyni ja paikoillaan.
PoistaMarjatta, onpa hienoa, että olet selvinnyt noin hyvin sairauksista huolimatta! Olet selvittänyt hyvin myös suhteesi lähtöön: suru on kaunis ja syvä tunne, ja ajattele: sitä voi tuntea jopa omaa tulevaa lähtöään kohtaan - tietenkin siihen yhdistyy ennen kaikkea lähtemisen suru, jättämisen suru.
PoistaVesa ja Juha, näyttää siltä, että meillä kaikilla on ollut tänään syvä onnellisuuden elämys. Minäkin istuin kävelylenkilläni Kymijoen rannalla ja koin, miten ihanaa on elää ja hengittää. On rauhaa ja terveyttä ja kaikki hyvin.
VastaaPoistaKun selviää säikähdyksellä sairauksista, jotka voisivat olla pahempiakin, saa ikään kuin uuden elämän ja valtavasti energiaa. Minulla oli myös nuorena eräs kuolemasta pelastumisen kokemus. Tällaisten jälkeen tulee rohkeammaksi. Minulla esiintymispelko jäi ja luottamus elämään ja toisiin ihmisiin kasvoi.
Totta Vesa, suru on kaunista, hailean kaunista. Ikävä myös. Olen sanonut lapsenlapsille, että ikävöinti on hieno tunne, koska se kertoo, että rakastaa.
Äh, ei missään nimessä hailean kaunista, vaan haikean kaunista.
Poista